Arkipäivän 'köyhtynyt elämä' latistaa lähes kaiken itsestäänselvyyksiksi. Jopa sellainen käsittämättömän outo tapahtuma kuin hiihtäminen vaikuttaa arkisen luonnolliselta toiminnalta. Mutta ottakaa silmä käteen (kuten Pahajoella tavattiin sanoa) ja katsokaa noita mäenrinteessä tai järvenselällä suksillaan liitäviä kummajaisia. Jos hiihtäminen keksittäisiin nyt, se olisi sensaationa samaa luokkaa kuin siipien selkään kasvattaminen ja niiltä seisomiltaan lentoon lähteminen. Ei sitäkään toki kauan ihmeteltäisi; paremminkin kummasteltaisiin sitä, jolle ei siivet kasva.
Mitä sanoi Sokrates hiihtämistä mietiskeltyään: ”Nyt on kuitenkin niin, että suurin hyvä osaksemme tulee juuri hulluuden välityksellä, sellaisen hulluuden, joka on jumalan lahja.”
Lunta on yhä vain enemmän, jo riesaksi saakka. Kevät työntää nokkaansa kaikkialle, aurinko roihuaa maisemassa, lämmittää jo hieman takaraivoakin ja saa suuret lumipaakut romahtamaan alas puista. Maailma on taas vaiheessa, muutosten vastustajalle tämä on vaikeaa aikaa. Mutta päivittäisestä valon juhlasta ei voi kieltäytyä. Ei muuta kuin suin päin laskiaistiistain mäkeen heilumaan.
Suksi luistaa kohtalaisesti, vaikka lumi on irtonaista pakkashöttöä; yhtään suojaa ei ole ollut koko talvena. Kun pysähdyn valokuvaamaan, ilmestyy siihen heti pari näsäviisasta koltiaista kysymään, että mistä kaukaa snää oot? Vaikka tällaista valtaisan lumikuorman raskauttamaa maisemaa ei ole kuunaan nähty – ei tähän ole tarvinnut kaukaa tulla, koti vilkkuvi tuolla jne.
Tänään olisi hernerokka päivä, mutta ehkä tyydyn karnevaaliajan ruokaan chili senza carneen, kuumaan teehen ja sienirullaan. Äkkinäisen mummon sienirullan ohje löytyy tuosta marginaalista, kotisivulinkistä.
Seppo, kateeksi käy hiihtolenkkisi! Muistelen kaihoisasti Särkikylän aikoja, jolloin kotiovelta pääsi suoraan hiihtämään. Joku aina teki moottorikelkalla ladun kuivatetun järven jäälle, ja vähän kauemmaksikin.
VastaaPoistaSiitä olisi päässyt hiihtämällä Lappajärvelle asti.
On Vaasan ympäristössäkin latuja, mutta mettään pääsemiseksi pitää olla auto. Tämä on sen verran tiivis kaupunki. Ja kun ei ole autoa niin ei ole. Eikä tule.
Pääsetkö sinä kävellen ladulle? Sen olen kuullut että siellä on tehty joku uusi ulkoilualue, mutta en hahmota sitä koko kaupunkia enää oikein mitenkään. Joskus olen läpi kulkenut, mutta sekin on vaikeaa koska Nurmon linja-auto ei pysähdy ennen kuin jossain hemmetin kuusessa, ei ainakaan luoman kohdalla.
Suostuu ne päästämään, elleivät tule huristaneeksi ohi. Omituista linja-autokulttuuria. Vihjeenä semmoinen että Keski-Luoman Matin kanat munivat herkullisia munia! Niitä saa sieltä halvalla semmoisia jotka eivät ole standardikokoa.
Kiitos munavihjeestä. Onhan tässä parin sadan metrin päässä Hallilanvuoren ulkoilureitit ja ladut. Näillä lumilla pääsee hiihtämään suoraan pihastakin.
VastaaPoistaEhkä siis hiihtäjille onneksi Seinäjokea ei ole suunnitellut yhtään kukaan, tai siltä se palikkalaatikkoleikki ainakin näyttää. Lukuunottamatta surullisen orpoa Aalto-keskusta.
VastaaPoistaTäällä taas on täsmällinen ruutukaava, joka estää tehokkaasti omatoimisen liikkumisen.
Pidin runoistasi. Mahdatko olla mennyt jossain vaiheessa takaisin kuvarunoihin, joita muistelen sinun kirjoittaneen? Siis tässä sun kirjojen ja näiden runojen välillä?
Nythän täällä suunnitellaan, Seinäjoesta tulee koko Suomen Manhattan. Pilvenpiirtäjiä nousee kuin sieniä sateella ja Alajoen pelloille rakennetaan maailman suurin marketti; ei aivan Vaasasta mutta jo Ylistarosta pääsee sisään.
VastaaPoistaSilloin 1970-luvulla kirjoitin vanhalla Remingtonilla kuvarunoja, krunoja. Olin silloin julkaisuvuonna Suomen haukutuin runoilija, ainakin kustantajan WSOY:n mukaan. Mutta ei tietokoneella sellaisia runoja pysty tekemään lainkaan. Se tässä naurattaa.
Teen nyt tietokoneella kuvitettua runoteosta. Se ei muistuta mitään aikaisempia tuotoksiani; ties mitä taidetta se on vai onko taidetta ollenkaan.
Lopulta, kun on vuosikymmenet taidetta tehnyt, päätyy elämään. Siinähän se olisi ollut nenän edessä jo valmiiksi. Vai olisiko ollut? Varsinainen paradoksi.