Meidän on
luotava itsemme, kuten taideteos luodaan!
Michel Foucault
1.
Tuntemattoman kuvaajan ottamassa
valokuvassa vuodelta 1914 Duchampin veljekset, maalarit Marcel,
Jacques (Villon) ja kuvanveistäjä Raymond istuvat puutarhassa hyvin
istuvissa tummissa puvuissaan tyylikkäinä kuin siltainsinöörit
ikään. Lehdettömistä puista päätellen on kevät tai syksy.
Veljesten keskellä istuu pitkäkarvainen koira. Nurmikolle on
paiskattu leveälierinen hatunreuhka – ehkä se on tuntemattomaksi
jääneen kuvaajan. Kaikilla kolmella miehellä on vakavan
salaperäiset ilmeet ja katseet suunnattuna suoraan kameraan. Marcel
tasapainoilee korituolilla – ei ole vaikea päätellä, että juuri
hän ei voi sietää retinaalista maalaustaidetta. Musiikissa häntä
inhottaa primitiivinen kissansuolien venytys. Jäljelle jää vain
runous.
Ei ole
ratkaisua, vaan eipä ole ongelmaakaan!
2.
Vuonna 1912 Marinetti, Boccioni, Carrà,
Russolo ja Severini matkustivat Pariisin. He tutustuivat
analyyttiseksi kubismiksi kutsuttuun taidesuuntaukseen; se teki
suuren vaikutuksen näihin vakavamielisiin miehiin. Boccionin
vaatimuksesta he päättivät kotiin päästyään aloittaa kaiken
alusta – heidän taiteensa ei ollut vielä tarpeeksi futuristista
syntymässä olevaa uutta uljasta maailmaa varten.
Valokuvassa he seisovat jollakin
Pariisin yksitoikkoisista kaduista. He näyttävät joukolta
hassunkurisia virkamiehiä tai lääkäreitä pyöreäperäisissä
hatuissaan. Severini, joka ei vielä ollut häväissyt itseään
menemällä lapsen kanssa naimisiin, seisoo kuvan oikeassa laidassa
pienenä ja vaatimattomana, kuin valon kumaraan painamana. Marinetti,
joukon pisin, seisoo keskimmäisenä toinen käsi pitkän
päällystakin taskussa. Tapansa mukaan Marinettilla on rusetti,
muilla on solmiot ja valkoiset kaulaliinat. Carràlla on tummat
lasit, hänessä on aimo annos huikentelevaa kelmiä. Hän on myös
ainoa jolla on kävelykeppi. Russololla on jokin paketti kainalossa.
3.
Gino Severini oli lyhyenläntä mies,
hän käytti mieluusti monokkelia ja korkeaa hattua – ainakin
valokuvissa. Häävalokuvassa vuodelta 1913 Severini näyttää
ylipuetulta pikkupojalta ja hänen uusi vaimonsa, vain 16-vuotias
Jeanne Fort – runoilija Paul Fortin tytär – näyttää
pukuleikeistään karanneelta pikkutytöltä. Mutta tämäkään ei
ollut Ginon päivä. Tilaisuuden varastivat tuntematon mustaviiksinen
miehenroikale ja kuvan oikeassa laidassa eksistoiva demonisen kaunis
La Marchesa Casati.
Vaati suurta rohkeutta Ginolta viedä
tuore vaimonsa ensimmäistä kertaa futuristien kansoittamaan
kapakkaan. Boccioni iski kuin kyy, hän sanoi Severinin häpäisseen
niin itsensä kuin taiteensakin. Carrà oli niin suunniltaan
järkytyksestä, ettei hän saanut sanotuksi mitään vaan oksensi
pöydälle. Vaimo-Jean, tuo 16-vuotias tytönhupakko, itki vuolaasti
Ginon olkapäätä vasten, kun isot rumat miehet tekivät pilkkaa
rakkaudesta ja avioliitosta.
Paikalla olivat myös futuristisen
seksin vapaamatkustajat Ida ja Bianchina; he olivat antaneet
”sulonsa” auliisti liikkeen käyttöön, sillä he eivät
tunteneet rakkaudennälkää – tuota eurooppalaisen itsetunnon
luhistanutta vitsausta. Ehkäpä hekin sanoivat jotakin. Joku muisti
heidän sanoneen yhteen ääneen: ”Böö.”
4.
Mina Loy oli myös seksuaalisen
vapauden asialla, feministisessä manifestissaan hän vastusti mm.
miesten ja naisten tasa-arvoa. Hän oli osallistunut maalauksillaan
Pariisin syyssalonkiin jo 1906. Mutta vasta futurismin teräksen
raikas kosketus sytytti Mina Loyssa runoilijan. Siitä huolimatta hän
sanoi suoraan Marinettille, mitä mieltä hän oli tämän miehisestä
uhosta ja verenkatkuista raivoa nostattavasta liikkeestään. Loy
suuntasi katseensa meluisesta ja mekaanisesta konemaailmasta kohti
seksuaalisen vapautumisen energiakenttiä.
James Joyce, Ezra Pound ja T. S. Eliot
olivat jo varhaisessa vaiheessa liittyneet Mina Loyn
ihailijakaartiin. Pound intoutui jopa lausumaan, että ainoat
”nykyään” julkaisukelpoista tekstiä tuottavat amerikkalaiset
olivat Mina Loy ja William Carlos Williams. Itseään ja Eliotia hän
ei lukenut amerikkalaisiin, vaan pikemminkin englantilaisiin
herrasmiesrunoilijoihin, vaikka molemmat olivatkin kotoisin jostakin
Keskilännen takahikiältä. Joskus 1920-luvun alussa Pariisissa
otetussa valokuvassa seisoksivat Jane Heap, Mina Loy ja Ezra Pound,
jolla on jalat tiukasti ristissä ikään kuin hänellä olisi
vessahätä.
Ei ole
sellaista varmuutta,
johon voisi
kiinnittää kohtalonsa!
5.
Luigi Russolo antoi suuren
melukonserttinsa L'arte dei rumori: Gran concerto futurista
d'intonarumori Teatro dal Vermessa, Roomassa 1914.
Tuntemattomassa paikassa otetussa valokuvassa poseeraavat Russolo ja
Piatti uusien melusoittimiensa ympäröiminä. He eivät katso
kameraan; he näyttävät vaatimattomilta tiedemiehiltä, jotka eivät
ylpeile saavutuksillaan. Huone on täynnä kummallisia tasasivuisia
laatikoita, joista sojottaa suuria äänen vahvistamiseen
tarkoitettuja lieriöitä. Uusia maailmoja avaava Art of Noises
-konsertti pidettiin Lontoossa 1914. Paikalle olleen Ezra Poundin
mielestä esitys kuulosti sumutorvessa möyryäviltä kuolleilta
kissoilta (jälleen kissat!). Marinetti puolestaan totesi
lontoolaisintellektuellien suhtautumisesta melumusiikkiin: ”Kuin
olisi näyttänyt ensimmäistä höyrykonetta lehmälaumalle.”
Vain kauneuden loisto (claritas)
saa muodon erottumaan maailman (aineen) muodottomasta massasta.
Valokuva ei tällaista loiston hehkua tarjoa, päinvastoin, valokuva
näyttäytyy vain poissaolonsa kautta, ei läsnä olevana
ajallis-paikallisena fragmenttina. Kaiken tämän valossa – aina
Platonista Duchampiin saakka – näytti täysin mahdottomalta, että
valokuvausta tultaisiin koskaan keksimään. Mikä oli tietysti
harmillista – tai mikä harmi se nyt oli – paitsi niiden
onnettomien kannalta jotka olivat jo ehtineet perustaa
valokuvausstudion litkuineen ja latkuineen, ja jotka aikoivat hankkia
sillä elantonsa.
Kaikkien aikojen ensimmäinen valokuva
on Velásquezin Las Meninas
(1656), jonka ylöspano
suorastaan huutaa kameraa paikalle. Teoksen sommittelussa ei ole kyse
mistään ”katseiden leikistä”, vaan juuri tuolla tavoin
teennäisesti poseerataan kameralle. Ja lopulta kuva napataan
vitkalaukaisimella, että kuvaaja itsekin suteineen ja paletteineen
ehtii rynnätä kuvaan mukaan. Ja kuten valokuvassa aina, jotkin
eivät malta pysyä paikoillaan edes viittä sekuntia, vaan
vilkuilevat jo muualle. Tietenkään ei pidä mennä kovin lähelle
Velásquezin maalausta tai koko illuusio katoaa – hänhän sotki
väriä kuin Pollock ikään.
On
sanottu, että valokuva valokuvana keksittiin vasta 1970-luvulla.
Mutta nyt on jo korkea aika sanoa, että valokuva (jopa ilman kuvaa)
keksittiin vasta 2000-luvulla digitaalisen kuvan myötä. Valokuvaa
vaivannut autenttisuuden ongelma on tekniikan ja kuvien
jakelukanavien kehittyessä on jo kirjaimellisesti karannut
avaruuteen. Alkuperäisyyden ja tekijän läsnäolon etsintä
valokuvasta on mieletöntä puuhaa. Valokuvaa ei itsenäisenä
mediumina ole edes olemassa, se on aina jonkun toisen asialla.
Autenttisuuden ongelmaa ei valokuvan yhteydessä enää edes mainita
– oletetaan tai annetaan ymmärtää, että mekaanisen
jäljentämisen ja digitaalisten bittien takana on jotakin
alkuperäistä, jos ei muuten niin ajan kulumisen ja kuvan
huonontumisen (vanhentumisen) myötä syntyvää.
Valokuvan ”auraa” on etsitty myös
maalaustaiteen tekniikoita ja terminologiaa hyväksi käyttäen.
Valokuva on aina pelkästään kuva, kun taas maalaus ei ole koskaan
pelkkä kuva – ja useimmiten ei kuva lainkaan.
6.
Silkeborgilaiset muistavat yhä kuin
eilisen aamun, kun Asger Jorn nousi moottoripyörän selkään ja
huristeli Pariisiin vuonna 1936. Hän aikoi opiskella maalaukseen
heittäytymisen taitoa Kandinskyn johdolla mutta päätyi Légerin
oppilaaksi, vaan hällä väliä. Tanskalaisilla on puolellaan niin
sanottu Kierkegaardin positio, kyky hypätä suin päin
tuntemattomaan – tai siis mihin tahansa! Ja maalari jos kuka
tarvitsi tuota kykyä hypätä yhä uudelleen ja uudelleen yhä
kauemmas ja kauemmas. Kuten Carl-Henning Pedersen kuvasi maalauksen
tekemisen vaikeutta.
Kolme vuotta myöhemmin 1939
Carl-Henning Pedersen käveli Pariisiin tutkiakseen Picasson ja
Matissen maalauksia. Hänen sieraimissaan eivät bensiininkatkut
aiheuttaneet värinöitä, vaan korkea taivas ja lumoavat keväiset
kunnaat saivat hänen runosuonensa sykkimään.
Aurinko paistaa
kun kävelet
taivaan alla
ja etsit
kohtalosi pyörää
ohjaamaan
vaunujesi kulkua.
Vääjäämättömästi olen hukannut
sen valokuvan, jossa Pedersen odottaa vaimonsa Else Alfeltin kanssa
Kööpenhaminan asemalla Amsterdamin junaa, josta juuri on noussut
kolme matkasaarnaajan näköistä maalaria: Appel, Corneille ja
Constant. On sumuinen aamu 1948 – siis siinä valokuvassa, jos
oikein muistan – ja kaikilla näillä junasta tulleilla on
liikuttavan huonosti pakatut taulupaketit kainaloissaan. Nämä
tulevat ”cobralaiset” ovat aikeissa pitää näyttelyn, jota
kukaan ei halua nähdä. Myöhemmin ajat kyllä muuttuivat niin kuin
ne aina muuttuvat – hyviksi tai huonoiksi.
7.
Plataanien läpinäkymättömissä
lehvästöissä laulukaskaat rummuttavat tymbaaleitaan ja
korviahuumaava soidinmeteli kaikuu kukkulalta kukkulalle. Illan
varjojen jo tummuessa taiteilijat, runoilijat ja sekalaiset älyköt
kokoontuvat Bar Gianicoloon. Paolo ja Franco sekoittelevat jo
Campari Orange Passion -cocktailejaan. Paremman tekemisen
puutteessa reitiltään harhautunut kulkija voi lueskella seiniltä
asiakkaiden lähettämiä tervehdyksiä. Useimmat ovat postikortteja
tai pieniä piirroksia, mutta runoilija Miller Williams (1930–2015)
on soinnutellut pitkähkön runon, jonka lopussa on maailmaa
syleilevää nousuhumalaa.
Then here's the Bar Gianicolo,
where Good Guys start and end the
day,
where Paolo and Franco know
a drink to drive a funk away.
Roman, Angolan, Japanese,
Swede and Yankee gather here
with Poles and Finns to shoot the
breeze
and ship a coffee, wine or beer.
Kirjoittaja ”autenttisuutensa
ytimessä”. Esposizione Universale Roma 1983. Kuvaajaa ei muista
kukaan, ei sen puoleen photosoppaajaakaan. Kuva: Asahi Pentax K2.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti