Suomalaista
fanituskulttuuria, Heikki Mäki-Tuurin öljymaalaus vuodelta 1987,
Kuva SJT.
Yllemme on ruumiillistunut leijumaan merkitys, joka vie meitä
eteenpäin sokeudessamme mutta odottaa pimeydessä meidän tulevan
siitä tietoisiksi tullakseen näkyviin ja alkaakseen puhua.
Michel Foucault
Näinä
historiattomina aikoina meidät on heitetty maailmaan, jossa kuulemme
yhä uudelleen ja uudelleen asioita, jotka olemme kuulleet jo moneen
kertaan aikaisemminkin. Kirjansa Klinikan synty (1963/2013)
alkusanoissa Foucault sanoo suurin piirtein samaa, että olemme
tuomittuja ”rakentamaan kärsivällisesti diskursseja koskevaa
diskurssia ja kuulemaan sitä, mikä on jo sanottu”. Joten en ole
yksin ajatusteni kanssa.
Muistan
vielä nekin ajat, jolloin tuon tuostakin kuuli uuden ja mullistavan
asian, joka suisti ihmispolon tietämisen ja ymmärtämisen
äärilaidalle – arkitodellisuuden tuolle puolen. Uutta ajateltavaa
oli niin paljon, että päätä huimasi. Yhä muistan miten
isoäidilläni oli tapana varoittaa liiallisen lukemisen ja
erityisesti liiallisen ajattelun vaaroista. Pahajoellekin oli
perustettu ”kyläkirjasto” jo 1859, mutta se oli äkkiä
läpiluettu.
Nykyään
meistä on tullut kaiken ymmärtäjiä. Haluamme kuulla vain
sellaista diskurssia, jonka jo valmiiksi ymmärrämme. Yhä uudestaan
toistelemme samoja mielipiteitä, joista on mukava olla samaa mieltä.
Eri mieltä ollessammekin olemme samaa mieltä, mutta huudamme
kovempaa ja kiroilemme enemmän. Jos vaikka avaruusolio tulisi tiellä
vastaan, takoisimme sen päähän heti vallitsevan käytännön:
”Täällä saa sanoa vapaasti mielipiteensä, kunhan muistaa että
se on prikulleen sama kuin kaikille muillakin.”
Kuin
pitkästä painajaisesta olemme heränneet merkityksettömän
diskurssin maailmaan. Ei ole mitään väliä mitä sanotaan, kunhan
sanotaan. Tosin T. S. Eliot totesi jo aikoinaan (joskus
1910-luvulla), ettei häntä kiinnosta mitä Ezra Pound sanoo:
”Minulle riittää että Pound itse uskoo tietävänsä, mitä hän
on tekemässä.” No, nyt tiedämme, että ainakin Pound itse joutui
katumaan puheitaan. Siitä ei ole tietoa, katuiko Eliot koskaan
historiaan jäänyttä tokaisuun. Vaikka oikeassahan Eliot oli.
Ihmisten välinen kanssakäyminen onnistuu vain, jos me uskomme sen
mitä kanssaihmiset sanovat, sanoivatpa he mitä hyvänsä.
Nykyään
kukaan ei kadu mitään. Poliitikot valehtelevat kirkkain silmin ja
toimittajat väsäävät lööppejä tosiasioista piittaamatta.
Taannoin HS:n päätoimittajana piipahtanut Mikael Pentikäinen
teroitti toimittajiaan tekemään uutisistakin tarinoita – jos
vastakkain ovat tylsä tosiasia ja hyvä tarina, kerro tarina.
Näinkin erikoisilla mielipiteillä voi keikkua valtamedian huipulla
näinä ”naamakolumnien” aikoina. Pentikäisen mukaan tarinat
tarttuvat mieleen ja niitä on helppo kertoa eteenpäin: ”Tarinoilla
voi maalata mielikuvia. Ne ovat tehokasta viestintää, kun ne luovat
tunteita ja tehoavat siksi monin verroin paremmin kuin business
bullshit.” (Tätä shittiä on nyt oikein kirjan
muodossa saatavana. Oi Otavaa!)
”Kriitikko
eroaa muista toimittajista siinä, että hänellä on oikeus olla
väärässä”, tokaisee Norman Lebrecht kuin puskasta. Kuinka
omituiselta tuo kuulostaakaan, kun väärässä oleminen näyttää
nykyään olevan kaikkien toimittajien johtotähtenä. Itse asiassa
väärässä oleminen on enää ainoa mahdollinen olemisen muoto –
mitä sitä häpeämään. Kokonaiset uutistoimitukset värkkäävät
falskia ja väärää tietoa. Palturia ja bullshitiä
lasketellaan häikäilemättä – tosiasioiden metsästäminen jää
vastaanottajan vastuulle. Näin ei todellakaan ole ollut aina, vaikka
kuulin jonkun taustalla niin sanovan.
Sellainenkin
”filosofinen” suuntaus on kuin narrativismi, joka suuntautuu
tietenkin kieleen ja kirjoitetun tekstin tutkimiseen. Suuntauksen
pääpukari Frank Ankersmith on ehdottanut, että yksittäisten
lauseiden analysoinnin sijaan keskityttäisiin tutkimaan kokonaisia
tekstejä. Ajatella! Tekstejä ei toki sanota teksteiksi, vaan
narraatioiksi tai narratiiveiksi tai narratiivisiksi
substansseiksi. Tähän on palattava, jos tästä hulluudesta
mitään sanottavaa selkiintyy. Ja täytyy muistaa kysyä, olemmeko
me menossa kohti parempaa kulttuuria vai kohti barbariaa?
Paikallislehti
on pääkirjoitusta myöten huolissaan fanitus- eli
kannatuskulttuurin alennustilasta Suomessa – ja erityisesti
maakunnissa. Me jäyhät suomalaiset pääsemme
penkkiurheilijaporukoissakin vain harvoin sellaiseen apinanraivoon
kuin oikeissa ja vanhemmissa kulttuurimaissa päästään. Lehdessä
muistutetaan, että tappion ei pidä antaa lannistaa, vaan on
huudettava kaksin verroin ja lyötävä entistäkin raivokkaammin
rumpua ja rellestettävä räikkää. ”Tällainen intohimo
kasvattaa menestyksen nälän aivan uusiin mittasuhteisiin.”
Saman
lehden kolumnisti (kokovartalokolumnisti) kertoo liikuttavan tarinan
naapurin Eskosta. Eskon hillitty herrasmiehen käytös on jo pitkään
riipinyt kaupungin urheilu- ja toimintaväen hermoja. Kunnes
yllättäen menneenä kesänä jalkapallo-ottelussa nähtiin Eskon
huutavan katsomossa kannatushuutoja kitapurjeet hulmuten.
Kolumnistimme mukaan Esko oli jopa yhtynyt ”kloppien”
korviahuumaavaan meteliin, eikä sille kukaan tuhahdellut
paheksuvasti. ”Eläytymisestä peliin on tulossa hyväksyttyä.”
Kerrotaan,
että Esko on sittemmin paikallisessa sporttibaarissa
viskannut jääkiekko-ottelua seuratessaan kaljapullon päin
screeniä. Siinä vasta miesten mies, totesi naapurin Pekkakin
eilen ihailevasti. No, Pekka ei uskalla kotonaankaan heittää yhtään
millään yhtään mitään. Myös kolumnistimme on riemuissaan
kannatuskulttuurin saapumisesta tänne juroon kaupunkiin. ”Pitää
vain rohkeasti liittyä kannustukseen mukaan tai jatkaa sitä, jos
muut vaikenee. Vain sinä voit tehdä asialle jotain”. ”Näin
luodaan yhteenkuuluvuutta.”
Vauhkoontuneen
median perässä on turha yrittää pysyä. Uuden kohu-uutisen mukaan
katutaide jyrää alleen kaiken – se on hotinta hottia! Ulkomailtakin
on jouduttu tilaamaan katumaalareita, kun omat ”tuhrijat” eivät
riitä täyttämään kysyntää. Paikallislehdessä haastateltu
rakennustyömaan toimitusjohtaja on innoissaan. Hän ihmettelee,
miten esimerkiksi työmaa-aidat ovat ylipäätään näyttäneet
siltä, miltä ne ovat näyttäneet. ”Niissähän on hyvää tilaa
katutaiteelle, jollekin kauniille.” Illan TV-uutisissa selviää
sekin, mistä informaatio on peräisin, on haastateltu satunnaisia
vastaantulijoita alikulkutunnelissa. Kai se on ihan mukavaa, sanovat
vastaantulijat.
Tilanne
on kuin suoraan Konstantinos Kavafisin runosta Barbaareja
odotellessa (1898/2005). Ihmiset ovat kokoontuneet torille
ihmettelemään, miksi kukaan ei tee mitään. Miksi senaattorit
eivät säädä lakeja. Miksi ylipäänsä on noustu ylös. Vastaus
on yksinkertainen, koska barbaarit tulevat tänään. Miksi tehdä
mitään, kun barbaarit tulevat ja panevat kaiken uusiksi. Aurinko
laskee ja ilta koittaa, mutta barbaareja ei vain kuulu. Levottomuus
puhkeaa väkijoukossa. ”Ovatpa menneet naamat totisiksi”, laulaa
runoilija. Miten meidän nyt käy, kun barbaarit eivät tulekaan!
Some find comforting to think life as a story. Others find that
absurb. So are you a narrative or non-narrative?
Galen Strawson
Sopivaa
vastalääkettä narratiiviseen tarinaähkyyn tarjoaa Galen
Strawsonin artikkeli I am not a story.
Konstantinos
Kavafis: Barbaarit tulevat tänään, suom. Tuomas Anhava,
Otava 2005.
Michel
Foucault: Klinikan synty, suom. Simo Määttä, niin &
näin 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti