FUTURISMI I

Giacomo Ballan kauniit maalaukset futuristisen empaattisine kehyksineen Espoon modernintaiteen museon EMMAn näyttelyssä 2012. Kuva SJT.

Kävin Espoon modernintaiteen museon EMMAn futurismia vuosilta 1909-1944 esittelevässä näyttelyssä Uusi taide: Nopeus-Vaara-Uhma aivan viimeisinä aukiolopäivinä, joten aikomuksestani huolimatta en ehtinyt kirjoittaa siitä mitään. Mahtikokoisen näyttelykirjan johdannossa Marco Ancora kirjoittaa: ” Futuristi on uusi ihminen, jolla on suuri tehtävä – radikaali muutos – ja joka asettuu kaikkea tähän asti tapahtunutta, tavoiteltua ja opittua vastaan.” Futurismi marssitti tämän uudenlaisen ja ylivertaisen ihmisen elämismaailman spektaakkeliin, oikeastaan koko spektaakkeli – jossa me kaikki nykyään eksistoimme ja elvistelemme – on futuristien keksintöä.

EMMAn näyttely avasi sydäntä sykähdyttävän näkymän tuohon outoon aikakauteen, jolloin siirryttiin kaasuvalojen hämäryydestä sähkövalojen hämäryyteen. Monet teokset olivat liikuttavan pienikokoisia ja arkoja kuin talven varpuset. Tosin monien pettymykseksi kaikkein värikkäimmät ja hurjimmat futuristien teokset puuttuivat näyttelystä. Giacomo Ballan nikkarihenkinen väsäily taulunkehyksistä jakkaroihin ja muihin puuteelmiin herätti suurta sympatiaa. Koko näyttely jätti nostalgisen värinän tuohon hurjaan aikaan, jossa ei ole voinut olla läsnä vaikka miten päin menneisyyden kalenteria kääntelisi.

Työskentelin Roomassa juuri samaan aikaan 1983, kun suuri Umberto Boccionin (1882-1916) muistonäyttely Boccioni prefuturista meni Palazzo Veneziassa. Oheinen teksti perustuu tuolloin kirjoittamiini muistiinpanoihin.

Futurismi olisi voinut saada alkusysäyksensä jo 1800-luvun lopun taiteesta; jotakin sellaista oli nähtävissä Medardo Rosson teoksissa ja erityisesti Giuseppe Pellizza da Volpedon maalauksessa Il sole. Mutta ajassa ei ollut vielä tarpeeksi sytykettä eikä koneissa puhtia. Täytyi odottaa vuoteen 1908 saakka, kunnes nuori Boccioni oli saanut palettinsa sen sortin järjestykseen, että sieltä räjähti maalaus Treno che passa, jossa teräksinen junahirviö työntyy raivoisasti puuskuttaen neitseelliseen maalaismaisemaan. Veturin piipusta syöksyy taivaalle tulenlieskoja ja violetinkarvasta savua. Taustalla avautuu menneen maailman idylli – merenlahti – jonka sinisillä aalloilla keikkuu purjeveneitä, mutta taivaalla puhaltavat jo futuristiset tuulet.

Boccioni toteutti huikean elämäntyönsä vajaassa kymmenessä vuodessa – enempää aikaa ei hänelle ollut annettukaan. Palazzo Venezian avarissa saleissa on parhaillaan menossa laaja Boccioni-näyttely. Nyt – kun aika on valanut runsain mitoin petollista kultaansa – tuo läpi kukkaisketojen ryskäävä teräshirviö näyttää perin säyseältä. Teoksesta on kehkeytynyt modernin epookin puristuksessa kaunis lyyrinen maisemamaalaus – futuristista kiihkoa on enää ehkä vain maalarin rivakasti lentävässä käsialassa.

Sota oli futuristisista tapahtumista kaikkein järisyttävin. ”Parlamentarismia ja rakkauden tuskaa vastaan!”, kaikui Filippo Tommaso Marinettin sotahuuto koko maailmalle. Hän uskoi vuorenvarmasti maailman siihen vastaavan – ja maailma vastasi. Boccioni oli myös tulisieluinen ja äkkipikainen mies. Hän värväytyi armeijaan heti kun kumina alkoi kuulua ja liekit sarastivat taivaanrannassa. ”Suurenmoista, valtavaa, elämää ja kuolemaa. Minä olen onnellinen”, hän kirjoitti päiväkirjaansa. ”Zuiii Zuiii Tan Tan”, viuhuivat vihollisten luodit, kun taas vapaaehtoisarmeijan pyssyt sanoivat: ”Pam Pam.”

Eräällä ratsastusretkellä pillastunut hevonen heitti maahan polkupyöräpataljoonan liittyneen epätodennäköisen gavalieren. Umberto kuoli myöhemmin saamiinsa vammoihin muutaman kilometrin päässä Veronasta 1916, vain 34-vuotiaana. Päiväkirjaansa hän kirjoitti viimeiset rivit 17 elokuuta:

”Minä tulen jättämään tämän olemassaolon halveksien kaikkea mikä ei ole taidetta. Ei ole olemassa mitään muuta niin hirvittävää kuin taide. Kaikki mitä minä nyt näen, vertautuu hyvän siveltimenjäljen, harmonisen säkeen tai musikaalisen soinnin tasolle. Kaikessa muussa on kysymys vain mekaniikasta, tavoista ja mielen turtumisesta. Vain taide on olemassa.”

Palazzo Venezzian kolmannen kerroksen salit ovat tulvillaan juovuttavaa kirkastusta, valomiekalla sivallettuja sädehtiviä värikimppuja, jotka valaisevat modernin maailman poltettuja takapihoja joilta uuden aamunkoiton automobiilit kaahaavat läpi kylien ja kaakattavien ankkalaumojen. Piirrosten villiintynyt viiva poukkoilee edestakaisin kuin pyhän hulluuden lyömänä. Vanhoja haalistuneita valokuvia, joissa lumottujen matkojen tornit seisovat kuin kivettyneet jumalat.

Boccionin maalauksissa ja veistoksissa on henkeäsalpaavaa energiaa ja raivoisaa värin ekstaasia. Maalaus taiteilijan äidistä La madre (1907) on vielä perinteisen hillitty; valo tulee oikealta ikkunasta ja lankeaa kutovaan äitiin ja äidin varjon taakse lattialle. Mutta lattialla ja muualla taustassa maalarin sivellin tanssii jo aivan omia noiduttuja tanssejaan paljastaen näkyvässä havainnossa lojuvien esineiden petoksen ja harhan.

Uusi aika on koittanut maalauksen Treno che passa (1908) myötä. Mutta tässä teoksessa ei ole vielä sellaista visionaarista uhmaa ja kauas horisontin taakse kurottavaa yltiöpäisyyttä kuin on kaasuvalonhehkuista kaupunkimiljöötä kuvaavassa maalauksessa La città che sale (1910) tai hieman myöhemmässä veistoksessa Forme uniche nella continuità dello spazio (1913), jossa pysähtymättömään dynamiikkaan kohotettu figuuri näyttää olevan kuin atomeihinsa hajoamassa. Ensimmäisen kerran plastisessa veistotaiteessa kuvattiin liikettä tällaisella aineen rajat ylittävällä intensiteetillä.

Boccionin maalauksissa siveltimenjälki on karannut kauas yksityiskohtien yli vapaasti muotoutuvaksi abstraktiksi värimassaksi, mutta saman katoamistempun hän on onnistunut tekemään myös veistostensa konkreettisille hahmoille. Juuri näihin Boccionin 1910-luvun alussa luomiin teoksiin kulminoituu futurismin suuri spektaakkeli.

Umberto Boccionin maalaukset Omakuva ja Maisema Lombardiasta (1908) näyttelyssä "Boccioni prefuturista", Palazzo Venezia, Rooma 1983. Kuva: S. J. Tanninen.