Jo heti aamusta leivon mehevän
laidoiltaan palaneen nektariinipiirakan.
Ylikypsiä nektariineja sattui olemaan
ja paljon muuta siinä ei tarvittukaan.
Aurinko paistaa huumaavasti niin kuin se
alkukesän aamupäivänä vain paistaa.
Lorvin ulos ja huomaan oitis nurmikolle
ilmestyneen koiranpaskan, vaikka siinä on
vieressä pyllistävä koirankuva: No Shit!
Se ei tarkoita, että tässä olisi paikka
ihmiselämän tapahtumista lyyrisimmälle
suvituulen pyyhkiessä paljaat pakarat.
Sitä se ei todellakaan tarkoita.
Rastas tempoo maasta puolimetrisen
lieron ja huitelee sitä ilmassa kuin lassoa.
Päätän viedä kookkaan maalauksen vintiltä
kellariin, kun nyt kerran jalkeilla ollaan.
Pihan ylitys ottaa voimille, on sietämättömän
kuuma ja satunnainen puuska riepottaa.
Perun kaikki tekemäni päätökset ja siirryn
porrasterassille juomaan punaviiniä.
Kun raivoisat hyttyset tekevät siitäkin
lopun hiivin vaivihkaa vinttikammioon.
Ikkunasta näen miten naapuri tyhjentää
tarhansa lampea, hyttysten kutupaikkaa.
Siitä ei ole epäilystäkään.
Ajattelin kuunnella musiikkia, mutta
lepokorituoli myötäilee liian mukavasti.
Nimeäminen on outoa puuhaa, moni
on saanut kontolleen väärän nimen.
Pannaan sille nimeksi Ensio, on kätevästi
nimi- ja syntymäpäivä samana päivänä.
Näin vaati isoisäni Aleksander, mutta
lopulta valittiin seuraavan päivän Seppo.
Muuttaessani tähän taloon oli ovessa
irtokirjaimista koostettu nimikyltti.
Osa kirjaimista oli tippunut pois, joten
jäljelle oli jäänyt vain: Oski Kalte.
Nimet jääkööt juhlimatta.
Auringon ehtiessä kierroksellaan
läntiseen ikkunaan siirryn eriparisin
lasein Henry Westonin siideriin.
Mieleen palaa etäinen syntymäpäivä
kesään puhjenneen Hald-järven rannalla
Jyllannin maaseudulla ja Powysin
romaani ”Herra Westonin hyvää viiniä”.
Viinikauppias Weston kauppaa vain
kahta viinilaatua: rakkautta ja kuolemaa.
Joten yllätyksenä ei tule, että eräästä
erityisestä päivästä lähtien herra Grobe
on katsonut maailmaa murheellisesti.
Eikö me kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti