Picasso tokaisi kerran, että taidemaalauksen viimeinen suuri aihe maalattiin (1886), kun van Gogh maalasi puhki kuluneet saappaansa. Ehkä hän olisi voinut sanoa samaa Nelimarkan lakeusmaisemasta, jos hän olisi lakeuksille poikennut, mutta hän ei tunnetusti poikennut koskaan mihinkään. Heidegger kirjoittaa samoista van Goghin saappaista lähes uskonnollisella paatoksella kirjassaan Taideteoksen alkuperä (suom. 1998). ”Jos oleva avautuu teoksessa siihen mitä ja miten se on, niin siinä on tekeillä totuuden tapahtuminen.” Heidegger näkee olevan ”totuuden” ikään kuin asettuvan taideteokseen ja aloittavan paljastumisensa siinä. Tässä tapauksessa rähjäisen kenkäparin kautta oleva nousee teoksessa olemisensa aukenemaan. Näin ”olevan oleminen saa pysyvän loistonsa”.
Tämähän on silkkaa sulaa järkeä, virtaavaa kristallia. Sellainen on maailman perusluonne: olla alati tyrkyllä paljastuakseen ja sitten taas äkkiä vetäytyäkseen sumuisten verhojen ja loputtomien selitysten laskoksiin. Filosofi tuntuisi viittaavaan zeniläiseen suoraan kokemiseen, että 'varsinainen' oleminen tulisi napattua silmännokkaan, edes häivähtävän hetkisen ajaksi. Liika taideteoksen vaaliminen ja selittely saattaa sammuttaa olevan tapahtumisen teoksessa, 'totuus' livahtaa muualle, häipyy ikiajoiksi taiturin hyppysistä. Selitykset kumuloituvat ja vaativat lisää selityksiä, siltä tieltä ei ole enää paluuta kirkkaaseen suoraan oivallukseen. Sen vuoksi taidetta ei pidä puhki selittääkään, vaan jättää se silleen ”olemisen paimeneksi”, tulemisensa ja ilmestymisensä tilaan. Kannattaa kavahtaa kuin myrkkyä, kun seuraavan kerran joku kysyy 'tarinaa' taideteoksen sisällöksi.
Erilaiset tarvikkeet ovat Heideggerin mukaan erityisen läheisiä ajattelutavallemme, koska ne saavuttavat olemisensa toimintamme ansiosta. Jo sylilapsi osaa lyödä vasaralla isäänsä polveen, kuten joku 'anti-eksistentialistinen' koiranleuka on huomauttanut. Tarvikkeella (työkalulla) on ”omalaatuinen väliasema olion ja teoksen välissä”. Tätä juonta seuraamalla päädymme ”olion oliomaisuuteen” ja ”teoksen teosmaisuuteen”. Ja lopulta johdumme näin taiteilijan näkökulmasta katsottuna ontologisesti kammottavaan tulkintaan, että juuri taiteilija on se tarvike (ei siis pensseli, kangas tai värituubi), joka vaaditaan taideteoksen teosmaisuuden synnyttämiseen. Sen jälkeen taiteilija saa mennä, jokainen taideteos voitaisiin signeerata kuuluisalla tekinjännimellä Anon.
Taideteoksella ei tässä luennassa ole varsinaista tekijää lainkaan. Filosofi kyllä myöntää (tosin vastahakoisesti), että taideteoskin tarvitsee luojansa, mutta tällainen luoja-taiteilija jää ”ikään kuin kanavaksi, joka tuhoutuu teoksen synnyttyä. Taiteilija vapauttaa teoksen pysymään puhtaasti oman itsensä varassa. Teos ei ole näin mitään subjektiivista, vaan se ensisijaisesti ON, ja tällaisena se on totuuden tapahtumapaikka”.
Tämä selvä. Käsitetaide näyttää tässä valaistuksessa entistäkin kummallisemmalta; sehän ei pysy pystyssä itsensä varassa lainkaan, vaan vaatii jatkuvaa selittämistä. Mitä paremmat selitykset, sen parempaa taidetta.
Tämähän on silkkaa sulaa järkeä, virtaavaa kristallia. Sellainen on maailman perusluonne: olla alati tyrkyllä paljastuakseen ja sitten taas äkkiä vetäytyäkseen sumuisten verhojen ja loputtomien selitysten laskoksiin. Filosofi tuntuisi viittaavaan zeniläiseen suoraan kokemiseen, että 'varsinainen' oleminen tulisi napattua silmännokkaan, edes häivähtävän hetkisen ajaksi. Liika taideteoksen vaaliminen ja selittely saattaa sammuttaa olevan tapahtumisen teoksessa, 'totuus' livahtaa muualle, häipyy ikiajoiksi taiturin hyppysistä. Selitykset kumuloituvat ja vaativat lisää selityksiä, siltä tieltä ei ole enää paluuta kirkkaaseen suoraan oivallukseen. Sen vuoksi taidetta ei pidä puhki selittääkään, vaan jättää se silleen ”olemisen paimeneksi”, tulemisensa ja ilmestymisensä tilaan. Kannattaa kavahtaa kuin myrkkyä, kun seuraavan kerran joku kysyy 'tarinaa' taideteoksen sisällöksi.
Erilaiset tarvikkeet ovat Heideggerin mukaan erityisen läheisiä ajattelutavallemme, koska ne saavuttavat olemisensa toimintamme ansiosta. Jo sylilapsi osaa lyödä vasaralla isäänsä polveen, kuten joku 'anti-eksistentialistinen' koiranleuka on huomauttanut. Tarvikkeella (työkalulla) on ”omalaatuinen väliasema olion ja teoksen välissä”. Tätä juonta seuraamalla päädymme ”olion oliomaisuuteen” ja ”teoksen teosmaisuuteen”. Ja lopulta johdumme näin taiteilijan näkökulmasta katsottuna ontologisesti kammottavaan tulkintaan, että juuri taiteilija on se tarvike (ei siis pensseli, kangas tai värituubi), joka vaaditaan taideteoksen teosmaisuuden synnyttämiseen. Sen jälkeen taiteilija saa mennä, jokainen taideteos voitaisiin signeerata kuuluisalla tekinjännimellä Anon.
Taideteoksella ei tässä luennassa ole varsinaista tekijää lainkaan. Filosofi kyllä myöntää (tosin vastahakoisesti), että taideteoskin tarvitsee luojansa, mutta tällainen luoja-taiteilija jää ”ikään kuin kanavaksi, joka tuhoutuu teoksen synnyttyä. Taiteilija vapauttaa teoksen pysymään puhtaasti oman itsensä varassa. Teos ei ole näin mitään subjektiivista, vaan se ensisijaisesti ON, ja tällaisena se on totuuden tapahtumapaikka”.
Tämä selvä. Käsitetaide näyttää tässä valaistuksessa entistäkin kummallisemmalta; sehän ei pysy pystyssä itsensä varassa lainkaan, vaan vaatii jatkuvaa selittämistä. Mitä paremmat selitykset, sen parempaa taidetta.
Nopeasti ajateltuani kirjoitan, että eipä ne välineet siihen lopu, jos ei alakaan – jo pensselintekijä voi olla mielestään tehnyt taideteoksen. Jos pensselin ostanut taiteentekijä päättää pistää teoksensa näytille, hänellä mitä luultavammin on toive tai halu vaikuttaa taiteensa vastaanottajaan. Muussa tapauksessa hänen taiteensa välinearvo on yksityistä, ja jää tuskin koskaan tunnustettavaksi ullakon perälle. Taiteilijan viesti on puhdasta tai viinalla tuhrittua yksinpuhelua.
VastaaPoistaOnkos taiteella sitten itseisarvo? Siitä sitten varmaan joskus toiste, nimittäin nyt pitää tehdä valkomustainen latvialainen jäätelöannos.