Politiikkaa ja mediaa tehdään suurelle yleisölle, ja se muistetaan usein mainita. Suuren yleisön 'mieltä' ja 'halua' kartoitetaan erilaisin tutkimuksin ja ovensuukyselyin. Tosin sitä ei voi kysyä suoraan suurelta yleisöltä, koska sellaista ei ole, vaan sitä on kysyttävä yksityisiltä ihmisiltä, mutta kun tarpeeksi monelta (ehkä tuhannelta) on kysytty, niin siitä tislaantuu kuin välttämättömyyden pakosta esiin suuren yleisön eetos. Se on vähän niin kuin oleminen on olevan alla, tai jossakin. Ontologiansa paremmin tuntevat sanovat tuon kaiken olevaisen perustan olevan ei-mikään. Ja jos kukaan niin minä uskon sen.
Toisinaan myös taidetta väitetään tehtävän suurelle yleisölle, mutta silloin yritetään myydä aivan jotakin muuta kuin taidetta. Nykyään sen tietäsi jo suuri yleisökin, jos sellaisen jostakin löytäisi. Joseph Beuys tapasi esitellä näyttelynsä ensin täytetylle jänikselle. Jos kuollut jänis ymmärsi näyttelyn päälle, niin sitten sen päälle ymmärsi kuka tahansa 'jokakuka'. Ja kuollut jänis ei koskaan pettänyt – se edusti täydellisesti suurta yleisöä.
Kaikki me tiedämme, että tositaiteilija ei yleisön ehdoilla taidetta tee. Mutta silti muistelen kaiholla noita aikoja, kun Suuri Yleisö iski hampaansa taiteilijan nilkkaan ja vaati 'kunnon' taidetta. Seinäjoen taidehallikin suljettiin 1980-luvun alussa Non Art -ryhmän näyttelyn ensimmäisen päivän ajaksi yleisön vaatimuksesta, vaikka yleisö ei ollut ehtinyt vielä näyttelyä nähdäkään. Noina kultaisina aikoina Suuri Yleisö oli loukkaantunut, ja usein suorastaan raivostunut, milloin mistäkin modernin taiteen saavutuksesta. Taiteesta puhuttiin paljon ja kiihkeästi, otsasuonet pullistuneina ja rinnuksista toisiaan repien.
Taidepuhe, jota tarvittiin modernia ja perinteistäkin taidetta arvioitaessa, on tyystin kadonnut. Strindberg kirjoitti ohjekirjasenkin Tunnissa taiteentuntijaksi. Se oli tietenkin vitsi, mutta kuinka hyviä vitsejä ja pilakuvia modernista taiteesta saikaan. Tämän päivän taide on itse oma pilakuvansa, siitä puhutaan kuin makkarasta, pituus- ja painomitoin. Voisi sanoa, että juuri tämä uuden vuosituhannen taide on sortunut todellisuuteen ja kadottanut voimansa.
Kaikki me muistamme, kuinka vielä ihan taannoin Suuri Yleisö vaati, että kirjoissa piti olla selkeä juoni, sävelten piti konserteissa olla ennestään tuttuja, teatterissa piti saada nauraa ja taidenäyttelyssä piti heti ymmärtää mitä teokset esittävät.
Sellaisesta ei ole enää tietoakaan, nykyään taide saa olla mitä tahansa, eikä sille enää kukaan korvaansa tai silmäänsä loksauta. Jos nykytaide on hukassa, niin on hukassa nyky-yleisökin. Pahoin pelkään, että Suuri Yleisö on kuollut. Tässä voi tietenkin käydä kuten kävi Nietzschelle hänen julistaessaan Jumalan kuolleeksi. Suuri Yleisö ilmestyykin kuin tyhjästä ja ilmoittaa, että Tanninen on kuollut.
Toisinaan myös taidetta väitetään tehtävän suurelle yleisölle, mutta silloin yritetään myydä aivan jotakin muuta kuin taidetta. Nykyään sen tietäsi jo suuri yleisökin, jos sellaisen jostakin löytäisi. Joseph Beuys tapasi esitellä näyttelynsä ensin täytetylle jänikselle. Jos kuollut jänis ymmärsi näyttelyn päälle, niin sitten sen päälle ymmärsi kuka tahansa 'jokakuka'. Ja kuollut jänis ei koskaan pettänyt – se edusti täydellisesti suurta yleisöä.
Kaikki me tiedämme, että tositaiteilija ei yleisön ehdoilla taidetta tee. Mutta silti muistelen kaiholla noita aikoja, kun Suuri Yleisö iski hampaansa taiteilijan nilkkaan ja vaati 'kunnon' taidetta. Seinäjoen taidehallikin suljettiin 1980-luvun alussa Non Art -ryhmän näyttelyn ensimmäisen päivän ajaksi yleisön vaatimuksesta, vaikka yleisö ei ollut ehtinyt vielä näyttelyä nähdäkään. Noina kultaisina aikoina Suuri Yleisö oli loukkaantunut, ja usein suorastaan raivostunut, milloin mistäkin modernin taiteen saavutuksesta. Taiteesta puhuttiin paljon ja kiihkeästi, otsasuonet pullistuneina ja rinnuksista toisiaan repien.
Taidepuhe, jota tarvittiin modernia ja perinteistäkin taidetta arvioitaessa, on tyystin kadonnut. Strindberg kirjoitti ohjekirjasenkin Tunnissa taiteentuntijaksi. Se oli tietenkin vitsi, mutta kuinka hyviä vitsejä ja pilakuvia modernista taiteesta saikaan. Tämän päivän taide on itse oma pilakuvansa, siitä puhutaan kuin makkarasta, pituus- ja painomitoin. Voisi sanoa, että juuri tämä uuden vuosituhannen taide on sortunut todellisuuteen ja kadottanut voimansa.
Kaikki me muistamme, kuinka vielä ihan taannoin Suuri Yleisö vaati, että kirjoissa piti olla selkeä juoni, sävelten piti konserteissa olla ennestään tuttuja, teatterissa piti saada nauraa ja taidenäyttelyssä piti heti ymmärtää mitä teokset esittävät.
Sellaisesta ei ole enää tietoakaan, nykyään taide saa olla mitä tahansa, eikä sille enää kukaan korvaansa tai silmäänsä loksauta. Jos nykytaide on hukassa, niin on hukassa nyky-yleisökin. Pahoin pelkään, että Suuri Yleisö on kuollut. Tässä voi tietenkin käydä kuten kävi Nietzschelle hänen julistaessaan Jumalan kuolleeksi. Suuri Yleisö ilmestyykin kuin tyhjästä ja ilmoittaa, että Tanninen on kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti