Tango suo meille tavallisille ihmisille äärimmäisen mahdollisuuden kokea katharsis – rakkauden hulluutta, intohimossa räytymistä ja eron haikeutta. Tango tarjoaa tuon kaiken taatun turvallisesti ikään kuin tiukasti harsitun varjon suojassa; sen läpi ei mikään uusi ja tuntematon pääse yllättämään. Juuri kun ilta ehtii, olemmekin jo hiljaa yössä.
Jos todellisuus koskettaisi suoraan tietoisuuttamme, kirjoittaa Bergson kirjassaan Nauru ja jatkaa: ”uskonpa, että taide olisi tarpeetonta tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita”. Mutta tietoisuutemme eteen lankeaa tiheä verho, joka peittää havainnoiltamme kätkeytyneen (tosi)todellisuuden. Taiteilijoilla ja muilla eksemplaareilla on mahdollisuus vilkuilla verhon läpi tuota toista maailmaa, ”missä asiat ovat niin kuin niiden pitäisi olla”. Myös Kantin mukaan todellisuus sinänsä on järjen ulottumattomissa, tietoa saa vain ilmiöiden maailmasta, mutta taiteen kokemisen kauneudessa ja ylevyydessä nuo kaksi maailmaa (”noumenaalinen” ja ”fenomenaalinen”) saattavat kohdata.
Millainen henkiolento tuon verhon on kutonut, ja miksi? Onko se ystävän vai vihollisen työtä, kysyy Bergson. Jos kaikki tietomme pohjautuu vain aistiemme kautta avautuviin havaintoihin, niin onko mitään muuta olemassakaan. Tätä ovat monet viisaatkin joutuneet kysymään. Käytännön elämän kannalta on hyödyllistä, että asia ja oliot ovat nimettyjä ja käytännöllisyyteensä näkymättömiksi pelkistettyjä. Eteemme urautuu valmiita polkuja, joihin toimintamme ja ajattelumme kanavoituu. Polkuja, joita niin monet jo ennen meitä ovat tallanneet, sillä ”tämä on se todellisuus sellaisena kuin se on, kuin sen pitää olla ja kuin se on oleva”.
Tässä ajatuksen juoksussa ei ole mitään uutta. Missä olisi? Platonin vertauksessa luolan vangit näkevät ulkomaailmasta vain kammionsa seinille heijastuvia varjokuvia. He uskovat että siinä keikkuu koko tosiolevaisen piiri, kun eivät ole koskaan muuta nähneetkään. Mitään muuta ei voi olla ja jos olisikin – he eivät sitä näkisi. Niin, Platon ei tainnut uskoa, että edes taiteilijat näkisivät verhon raosta yhtään mitään. Sokrateen suulla hän ihmettelee taideteoksen tarkoitusta, että jos meillä on todellinen esine tai asia, mitä hyödyttää sen toistaminen taideteoksena. Eikö se ole turhan monimutkainen tapa saada aikaan jotakin sellaista, mitä meillä on jo muutenkin yllin kyllin riesaksi saakka.
Heidegger kirjoittaa, että jo äidit kääntävät lapsensa pois maailmasta kohti äidin tuttua ja turvallista syliä. Näin me joudumme jo alun alkaen tulemaan maailmaan selkä edellä, joten elämästä tulee pakostakin näkymätöntä ja epävarsinaista olemisen naapurin elämää. Tässä katsannossa päädymme siihen, että taiteilijat ja muut 'tuulihatut' ovat niitä, jotka ovat jääneet maailmasta pois kääntämättä.
Taiteen kautta meillä on mahdollisuus saada suoraa kokemusta (”puhdasta havaintoa”) maailmasta, jota vasten tiedostamisemme on. Muuten aistihavaintomme ovat sicut au specolo, kuten Aquinon Tuomas asian ilmaisi, spekulatiivisia eli epämääräisiä heijastuksia peilin pinnalla. Jos me emme itse kuvittele maailmaamme, sen kuvittelee joku muu. Tämän pidemmälle teologiaan me tangon taitajat emme tohdi pyörähtää, taivutamme vain tyylikkäästi partneria ja kiidämme varjoihin.
Jos todellisuus koskettaisi suoraan tietoisuuttamme, kirjoittaa Bergson kirjassaan Nauru ja jatkaa: ”uskonpa, että taide olisi tarpeetonta tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita”. Mutta tietoisuutemme eteen lankeaa tiheä verho, joka peittää havainnoiltamme kätkeytyneen (tosi)todellisuuden. Taiteilijoilla ja muilla eksemplaareilla on mahdollisuus vilkuilla verhon läpi tuota toista maailmaa, ”missä asiat ovat niin kuin niiden pitäisi olla”. Myös Kantin mukaan todellisuus sinänsä on järjen ulottumattomissa, tietoa saa vain ilmiöiden maailmasta, mutta taiteen kokemisen kauneudessa ja ylevyydessä nuo kaksi maailmaa (”noumenaalinen” ja ”fenomenaalinen”) saattavat kohdata.
Millainen henkiolento tuon verhon on kutonut, ja miksi? Onko se ystävän vai vihollisen työtä, kysyy Bergson. Jos kaikki tietomme pohjautuu vain aistiemme kautta avautuviin havaintoihin, niin onko mitään muuta olemassakaan. Tätä ovat monet viisaatkin joutuneet kysymään. Käytännön elämän kannalta on hyödyllistä, että asia ja oliot ovat nimettyjä ja käytännöllisyyteensä näkymättömiksi pelkistettyjä. Eteemme urautuu valmiita polkuja, joihin toimintamme ja ajattelumme kanavoituu. Polkuja, joita niin monet jo ennen meitä ovat tallanneet, sillä ”tämä on se todellisuus sellaisena kuin se on, kuin sen pitää olla ja kuin se on oleva”.
Tässä ajatuksen juoksussa ei ole mitään uutta. Missä olisi? Platonin vertauksessa luolan vangit näkevät ulkomaailmasta vain kammionsa seinille heijastuvia varjokuvia. He uskovat että siinä keikkuu koko tosiolevaisen piiri, kun eivät ole koskaan muuta nähneetkään. Mitään muuta ei voi olla ja jos olisikin – he eivät sitä näkisi. Niin, Platon ei tainnut uskoa, että edes taiteilijat näkisivät verhon raosta yhtään mitään. Sokrateen suulla hän ihmettelee taideteoksen tarkoitusta, että jos meillä on todellinen esine tai asia, mitä hyödyttää sen toistaminen taideteoksena. Eikö se ole turhan monimutkainen tapa saada aikaan jotakin sellaista, mitä meillä on jo muutenkin yllin kyllin riesaksi saakka.
Heidegger kirjoittaa, että jo äidit kääntävät lapsensa pois maailmasta kohti äidin tuttua ja turvallista syliä. Näin me joudumme jo alun alkaen tulemaan maailmaan selkä edellä, joten elämästä tulee pakostakin näkymätöntä ja epävarsinaista olemisen naapurin elämää. Tässä katsannossa päädymme siihen, että taiteilijat ja muut 'tuulihatut' ovat niitä, jotka ovat jääneet maailmasta pois kääntämättä.
Taiteen kautta meillä on mahdollisuus saada suoraa kokemusta (”puhdasta havaintoa”) maailmasta, jota vasten tiedostamisemme on. Muuten aistihavaintomme ovat sicut au specolo, kuten Aquinon Tuomas asian ilmaisi, spekulatiivisia eli epämääräisiä heijastuksia peilin pinnalla. Jos me emme itse kuvittele maailmaamme, sen kuvittelee joku muu. Tämän pidemmälle teologiaan me tangon taitajat emme tohdi pyörähtää, taivutamme vain tyylikkäästi partneria ja kiidämme varjoihin.
Jep. Kantin mukaan todellisuus ei kuitenkaan ole järjen ulottumattomissa, kuten väität, vaan päin vastoin jumalan ja sielun kaltaiset noumenaalisen maailman oliot ovat järjen tavoitettavissa siinä mielessä, että ko. käsitteet voivat olla erittäin hyödyllisiä ajattelussa ja kommunikaatioissa. Mutta tiedon kohteiksi ne eivät kelpaa, sillä Kantin Tieto vaatii aistikokemuksen syntyäkseen. Tieto ja järki on siis syytä erillään Kant-keskusteluissa. Tieto ei ulotu jumalaan tai sieluun, mutta taide voi ulottua ja ulottuukin ja siihen pitääkin hyvässä taiteessa pyrkiä.
VastaaPoista