MAAILMAN SPEKTAAKKELI

Luonnos sarjaan Aerial Visions, 2009.

Kun on selvää, että ”mediastatus” on arvoltaan äärettömästi suurempi kuin se, mitä todella kyetään tekemään, niin on vain normaalia, että tuo status on helposti siirrettävissä ja se myöntää oikeuden (kenelle tahansa) loistaa missä tahansa roolissa.
- Guy Debord (1990)

Näinä viheliäisinä aikoina on esiin astunut kokonainen teollisuudenala, joka kaikkea muuta kuin vähäpätöisellä tavalla on edistänyt sitä silkkaa typeryyttä, että taide ei muka ole eikä voikaan olla muuta kuin luonnon mitä tarkinta toistamista… Koston jumala on kuullut tämän seurakunnan rukoukset. Daquerre on heidän messiaansa!
- Charles Baudelaire (1858)

Taideteoksen äärellä on yhä tuskallisempaa olla – itse asiassa pelkkä oleminen on nykyään jo tuskallista. Tuottajan ja tuotetun välisen eron kadottua on mahdotonta sanoa, kuka on katsoja ja kuka taiteilija, ”teoksen todellinen tekijä”. Ovatko asiat niin hullusti, että pelkästään taideteosta katsomalla on jo ryhtynyt luovaksi taiteilijaksi. Walter Benjamin ennusti jo 1930-luvulla, että ero tekijän ja kokijan välillä oli muuttumassa tapauskohtaiseksi, tarpeen mukaan vaihdettavaksi funktioksi. Katsojalla oli (jo silloin) täysi oikeus taiteilijan rooliin, koska hänestä oli tullut pitkälle erikoistuneessa maailmassa asiantuntija missä hyvänsä asiassa.

Ero kirjoittajan ja yleisön välillä on menettämässä perimmäistä luonnettaan. Erosta tulee pelkästään funktionaalinen. Se vaihtelee tapauksesta riippuen. Lukijasta voi milloin tahansa tulla kirjoittaja. Hänellä on oikeus kirjoittajan rooliin, koska hänestä on tullut - hyvässä ja pahassa - asiantuntija äärimmilleen erikoistuneessa työprosessissa, olkoon hänen työnsä miten vaatimatonta hyvänsä.

        - Walter Benjamin (1936.)

Kuka tahansa voi olla taiteilija ja mikä tahansa voi olla taidetta, kysymys on ns. ”harmaan häpeän” alueella toimimisesta. Hän ken uskaltaa, uskaltaa paljon, toisaalta mitään ei ole hävittävissäkään. Taiteeksi riittää sekin, mikä vain näyttää taiteelta. Taiteelle ei kukaan kaipaa mitään erityistä sisältöä, riittää kun sen viereen voidaan asettaa mikä tahansa mielipide (kuin kukkalaite). Autuas näkemättömyyden (uuden onnellisuuden) aika on koittanut: kaikki on taidetta, hyvää vai huonoa, mitä sillä on väliä.

Vielä muutama vuosi sitten kysyttiin sarkastisesti, että onko meillä mitään hyvää sanottavaa taidekritiikistä. Nyt on kysyttävä, että onko meillä ylipäätään mitään sanottavaa. Eikö se kuulosta kummalliselta, kuvataidekritiikki on sentään ollut normaalia ja järkevää toimintaa aivan viimeisiin aikoihin saakka jo 150 vuoden ajan (jos sen aloitti Baudelaire) tai jopa 450 vuoden ajan (jos sen aloitti Vasari). Miten tahansa, taiteilijan oli elettävä kritiikkinsä kanssa. Mutta nykyään kuvataiteen arvottamista on enää turha etsiä sanomalehtien kulttuurisivuilta.

Kuvataiteesta kirjoittaminen on käynyt mahdottomaksi, kun näkeminen on muuttunut pelkän nimetyn ”intentionaaliseksi” näkemiseksi. Mutta onko intentionaalinen näkeminen lainkaan näkemistä, eikö se ole pelkkää ”luuloluilla” tunnistamista ja päälleliimaamista. Vasta se on nähty, mikä on nähty ensimmäisen kerran outoudessaan ja paljaudessaan, hämmentävän ei-tuttuuden häikäisyssä. Kritiikin tehtävän tulisi kummuta juuri tästä sijoiltaan avoimeksi nyrjähtäneen näkemisen oraalle pyrkivästä kokemuksesta. Sen tulisi karttaa alttiina vaanivaa nimeämistä kuin myrkkyä ja suuntautua sinnikkäästi arkihämärään raottuvan aukon aukipitoon.

Kuinka huono taideteoksen pitää olla, että sen huonous saisi meidät hätkähtämään. Me olemme antaneet maailman romahtaa maailmaa esittävään kuvaan, valokuvan litteään yksisuuntaisuuteen, appresanttien osiensa keskinkertaisuuteen, välttävään ”todellisuuteen”. Tekniikan (valokuvauksen aparaattien) myötä näkemisen ylle on langennut näkymätön varjo, joka ei johdu pelkästään valon puutteesta, vaan päinvastoin eräänlaisesta valon häiriötilasta, jumiintumisesta, ”stagnaatiosta”. Kirkas ”maailmansilmä” on sumentunut ikiajoiksi.

Jos valokuvauksen nyt sallitaan korvata taide joissakin funktioissaan, on se pian tyystin syrjäyttävä taiteen ja hävittävä sen perikatoon, kiitos sen luonnollisen liittolaisuuden, jonka valokuvaus saa kansanjoukoilta osakseen.

        - Charles Baudelaire (1859)

Valokuva(konee)n ilmestyttyä maailmaan ab nihil (ei-mistään), se oli outo vieras, jonka yksisuuntainen häilähdys vaikutti kovin tutulta. Nopeasti se kasasi ylleen erilaisia ulottuvuuksia muuttumatta vähääkään perusominaisuudeltaan. Se pani katsojan muuttumaan ja vääntelemään alituisesti uusia ilmeitä sokealle linssille. Suurimman muutoksen se vaati katsojan silmältä ryhtyessään taiteeksi. Yhdessä yössä se kaappasi taiteet harsomaisen valon rei'ittämän seittinsä varjoon. Ja hyväuskoinen katsoja antoi tämän abnihilisaation tapahtua avuttomana muljahtelevien silmiensä edessä.

Se oli niin helppoa, kuvan kuvallisuus tarjosi vaivatonta maailmallista vastaavuutta, representatiivista evidenssiä. Jos se (valokuva) ei olisi ryhtynyt maailman kuvaksi, niin mikä sitten? Sitä on myöhäistä kysyä. Nyt kun se on menettämässä ”kuvallista” luotettavuuttaan digitalisoinnin myötä, niin mihin se vielä ryhtyykään? Ehkäpä se ryhtyy silkaksi todellisuudeksi, reaaliaikaiseksi kokemusmaailmaksi. Miten sitä voisi vastustaa, ei mitenkään, parasta olisi yrittää pitää silmänsä kiinni.

Liikkuvat kuvat ovat vieneet ajatuksieni paikan.

        - George Duhamel (1930)

Tässä kohtaa on pakko tulla "elävään" kuvaan, suoraan lähetykseen. Onko ”elävä kuva” kuva lainkaan? Sillä kaikki mikä on ruudun takana, olipa se kuinka suoraa ja yhtäaikaista tahansa, on edelleenkin illuusiota. Suora reaaliaikainen kokeminen on yhä jossain ulottumattomissa, välitilan vankina. Puu on yhä ulkona puutarhassa ja toinen ihminen… missä se on? Se on tietenkin toisen säihkyvän ruudun ääressä lumoutuneena nonhaptisen tilan aineettomista mahdollisuuksista – kadonneena ajallisuuden piirin ulottumattomiin.

Nyt-hetkessä väreilevä havainto (välitön kokemus) houkuttaa kurkottamaan mediaalisen ”viiveen kuilun” yli suoraan olemisen ytimeen. Kierkegaard olisi jo hypännyt Heideggerin tönäisemänä pois tuntemattomaan. Mutta se ei enää ole mahdollista. Olemme ajautuneet ”dubitatio” -tilanteeseen, jossa havannoiva ymmärrys ei saa tarpeeksi evidenssiä puoleen eikä toiseen, se estää sekä hypyn että paikalleen jäämisen.

Epävarmuus taideteoksen edessä on ajanut taideyleisön kirpputorille ja taiteilijat tuottamaan taidetta yhä "tyhmemmillä" välineillä. Samaan aikaan suora kokemisyhteys taideteoksiin on karannut kauas elämismaailman horisonttiin, kaatopaikan taakse. Kuvallinen (esittävä) kuva on kuin jonkin puutetta, jota se ei kuitenkaan kykene korvaamaan, koska vain tuon ”puutteen” varassa se on voinut kuvaksi ryhtyä. Kun taas maalauksessa, joka ei ole minkään kuvana, on ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä jotakin, jota ei ole missään aikaisemmin nähty ja joka ei ole minkään poissaolevan korvikkeena. Tosin se vaatii näkijältään kykenemättömyyttä olla näkemättä "tuttuja" asioita milloin missäkin väriläiskässä. Väriläiskä on vain väriläiskä.

Nyt kun valokuva on digitalisoinnin myötä hukannut etsikkoaikansa todellisuuden imitoijana, meidän ei muu auta kuin kääntyä takaisin maalaukseen löytääksemme tien takaisin todellisen kokemiseen. Polvet vapisten ja silmissä vielä varjojen rajoilla säkenöivä petollinen kirkkaus. Ja mitä on vastassa, pintaan sivelty värin olemattomuus, suttuiset kädet ja housunpersuksiin pyyhityt maalitahrat. Haisiko se jollekin, pellavaöljylle, hartsille, tärpätille, tervallle? Kuka muistaa vielä?

Maalarin maalaaminen on aukimaalaamista, paljastamista. Maalauksen mikään kohta ei ole appresantti, mikään ei ole minkään peittämää, väriläiskän takana ei ole mitään piilossa. Väriläiskän takana oleva läiskä ei ole edes läiskä. Maalauksella ei ole takapuolta lainkaan, se on pelkkää näkyvillä olevaa etupuolta leveydeltään ja pituudeltaan, nurkasta nurkkaan. Kaikki me tiedämme hyvästä kokemuksesta, että on olemassa sellaisia asioita, kuin mietiskely, joutokävely, puutarhanhoito, teenjuonti ja taiteet ylipäänsä, jotka paljastavat (vaikka vain hetkellisesti) maailman avoimeksi ja kristallinkirkkaaksi. Asioita, jotka saavat Deleuzen mukaan "tapahtuman pulpahtamaan esiin ja salamoimaan puhtaalla pinnalla".

Jokapäiväisissä toimissamme meidän on tultava toimeen paljon vähemmällä kirkkaudella, epämääräisten ja puutteellisten havaintojen turvin. Husserlin mukaan meidän on tyytyminen siihen, että (näkö)havainnossa on näitä kiusallisia puuttuvia takapuolisia osia, että maailmasta saatu kuva (tieto) on puolittainen. Ei auta kuin sokeasti luottaa siihen, että vastaantulijalla (ja muilla objekteilla) on nämä havainnosta puuttuvat takapuoliset osat mukanaan. Itse asiassa me olemme siitä varmoja, niin varmoja että me luotamme valokuvankin kannattelevan iljanteisessa pintakalvossaan silkkaa todellisuutta. Tämän kokemuksen myötä maailma on litistynyt niin tiiviiksi pinnaksi, ettei ole enää edes sellaista ulottuvuutta, jossa Kierkegaardin hypyn voisi suorittaa. Sellainen ei putkahtaisi mieleenkään, siloisesta liukumisesta pinnalta toiselle on tullut jo toinen luonto.

Olemisesta on tullut pelkkää oleskelua ja taiteesta näköalatonta inventaariota, pesänselvitystä. Politiikka on keinoja ilman päämäärää. Maailman karnevaali on muuttunut mediataiteeksi, ja se, mitä me tapasimme sanoa ”todellisuudeksi” on salakavalasti muuttunut ikuiseksi tositelevisio-ohjelmaksi. Meillä on sitä varten sopivat ilmeet ja sopivat tokaisut. Me emme voi vaikuttaa enää yhtään mihinkään, me vain lorvailemme universaalissa spektaakkelissa nauttimassa vapaudestamme sanoa mitä tahansa mistä tahansa missä tahansa. Meemit täyttävät päämme kuin muurahaiset keon ja panevat sen uskomaan milloin mihinkin ideaan, vaikka omat silmänmunat ja korvanluut viestivät aivan muuta.

Se että ruumiit puhuvat on tiedetty jo pitkään.

        - Deleuze (1969)

Politiikasta on tullut viihdettä, tosin tylsää viihdettä, mutta onko se sen tylsempää kuin globaalisiin mittasuhteisiin paisuneet tosi-tv-sarjat, reaaliaikaiset reality-ohjelmat. Meistä kaikista (aivan kaikista) on tullut viihdetaiteilijoita ympärivuorokautisessa spektaakkelissa. Vaikka jokaisessa makuuhuoneessa ei olekaan nettikameraa, niin kokoaikainen näkyvyys ja läpikotainen esilläolon tunne pitävät huolen esityksen jatkuvuudesta. Edes pään sisällä ei ole enää yksityisyyttä; sielukin on ajettu (tuotteistettu) sieltä pois. Heti kun oli sana ”konsumismi”, meistä kaikista tuli totaalisia asiakkaita, kuluttajia. Me kulutamme kaikkea mahdollista, jopa maailmankaikkeutta. Haluamme mieluummin ei-mitään, kuin olemme kokonaan haluamatta.

Kaikissa taiteen lajeissa on roskan tuottaminen niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin suurempaa kuin aikaisemmin. Ja näin tulee olemaan niin kauan kuin ihmiset jatkavat suhteetonta luku-, kuva- ja äänimateriaalin kulutustaan.

        - Aldous Huxley (1962)