KOIRA VIEKÖÖN, SANOI SOKRATES

Koira vieköön, sanoi Sokrates, kun piti ryhtyä puhumaan taiteesta. Kuvanvääristely SJT.

Taiteesta puhuminen on taas ajankohtaista, kun kaikki puolueet ovat päättäneet pelastaa taiteilijat demaripolitiikan pitkään pitämästä ahdingosta. Paitsi perussuomalaiset, he ovat linjanneet luovan nykytaiteen tarpeettomaksi rasitteeksi. Puheenjohtaja Soini hörähti jo ties kymmenennen kerran jossakin TV-haastattelussa, että tarkoitus oli vain saada älähdys aikaiseksi. ”Ja tulihan se”, myhäili "persujen" pomo, mutta ei kertonut ketkä älähtivät ja älähtivätkö syystä. Pääpersu kertoi itse olevansa myös (tietynlaisen) taiteen ystävä, minkä hän oli käynyt edellisellä viikolla Ateneumissa tarkistamassa. Ja kyllä, Gallen-Kallelan Akka ja kissa oli toiminut erinomaisesti esteettisenä objektina, hän oli tunnistanut maalauksesta kummatkin, sekä akan että kissan.

Taiteenvastustajien tavaksi on tullut turvautua Platoniin, kun vähätellään taidetta elämää ilmaisevana ja ylläpitävänä voimana. Jo Platon vihasi taidetta, hän vihasi nimenomaan todellisuutta jäljentävää (esittävää) taidetta. Ja syystä, todellisuutta oli jo muutenkin tarpeeksi, miksi sitä olisi pitänyt lisätä taiteen keinoin. Mutta – sanovat puolustajat – Platon ei vastustanut taidetta, joka haki innoituksensa näkymättömästä. ”Tiedon, kauneuden, runouden tai rakkauden palvoja, joka luo näkymättömästä todellisuutta elää hyvää elämää”, kirjoittaa Reijo Kupiainen Platonin taidepolitiikasta esseessään Taideteos ja viisaus.

Tämä juttuhan on tässä. Rest my case. Mutta muistiinpanojeni raskauttamana jatkan vielä. En yritä purkaa Platonin ideamaailmaa, enkä edes yritä ymmärtää sitä, vaan lainaan hävyttömästi ja vedän mitä tahansa johtopäätöksiä. Jos (ja kun) ideamaailmassa on olemassa esineen ainutlaatuinen idea, on esineen (taideteoksenkin) valmistajan syytä pitää silmällä tuota alkuperäistä ideaa. Itse idea toki pysyy ikuisesti saavuttamattomissa, kuten kohtuullista on: ”Eihän paraskaan mestari valmista itse ideaa, mahdotontahan se olisi.”

Platonin mukaan tällainen jäljittelijä, taiteilijapersoona, on ikään kuin peilin kuljettaja: ”Silloin saat äkkiä aikaan auringon ja kaiken mitä taivaalla on, maan, itsesi ja muut elolliset olennot, esineet, kasvit ja kaiken.” Filosofi puhuu puusepistä, mutta lukee näiden mestareiden joukkoon myös maalarin, ”se mitä hän saa aikaan ei ole todellista; ja kuitenkin maalari tavallaan tekee sängyn”. Se ei tietenkään ole todellinen sänky, mutta siinä on sellaista jäljittelyä, ”joka saa aikaan tosiolemuksesta lukien kolmannen asteen tuotteen”.

Kolmannen asteen todellisuus. Huh huh! Mutta me emme luovuta, vaikka olemme jo kadottaneet imaginaarisen suhteen todelliseen ja joutuneet hämmennyksen tilaan. Jatkamme konsultointia: ”Jäljittely on siis kaukana totuudesta, ja se pystyy tuottamaan kaikkea nähtävästi siitä syystä, että se tavoittaa kustakin kohteesta vain vähäisen osan, joka sekin on pelkkää kuvajaista.”

Tässä kohtaa filosofi saa raivarin: ”Luuletteko nyt, että jos joku pystyisi tekemään sekä itse jäljittelevän esineen että sen kuvan, hän keskittyisi vakavasti kuvien valmistukseen, niin kuin se olisi hänen elämässään kaikkein tärkeintä ja parasta. Jos hän todella hallitsisi ne asiat joita hän jäljittelee, kai hän paljon mieluummin keskittyisi todellisiin tekoihin kuin niiden jäljitelmiin, kai hän pyrkisi jättämään itsestään muistoksi paljon jaloja aikaansaannoksia ja haluaisi mieluummin olla ylistyksen kohde kuin ylistäjä.”

Tässä ei enää puhu Platon, vaan ihmistä teeskentelevä Sokrates, hän syyttää Homerostakin rupiseksi jäljittelijäksi.”Niinpä meillä on täysi oikeus käydä hänen (runoilijan) kimppuunsa ja asettaa hänet maalarin rinnalle. Hänen aikaansaannoksensa ovat samoin kuin maalarinkin totuuteen verrattuna arvottomia, ja maalarin tavoin hänkin seurustelee sielun huonomman eikä suinkaan parhaimman osan kanssa. Koska valtiotamme on tarkoitus hallita hyvillä laeilla, voimme täydellä syyllä sulkea hänet sieltä pois.”

”Mutta se on tiedettävä, ettei valtioomme voida hyväksyä muuta runoutta kuin jumalhymnejä ja jalojen miesten ylistyslauluja.” ”Me kuuntelemme heitä suopeasti, sillä meillehän on vain edullista, jos se ei osoittaudu vain miellyttäväksi vaan vielä hyödylliseksikin.”

Myrkkymaljaan ei tässä enää tarraa vain katujen lörpöttelijä Sokrates, vaan myös hänen nyt jo maailmankuulu haamukirjoittajansa: ”Onhan erittäin raskauttavaa, että se pystyy tärvelemään myös kunnon ihmiset joitakin aniharvoja lukuun ottamatta.”

Mutta Valtion kolmannessa kirjassa Platon (ehkä fiktiivisen Sokrateen jo kuoltua) tarjoaa aivan uuden ratkaisun avantgardisteille (noille maasta karkotetuille valtion vihollisille), jotka yhä uudelleen luovat todellisuuden värien ja muotojen varaan: ”Voitelisimme heidän päänsä mirhamilla, seppelöisimme heidät villanauhoin ja lähettäisimme heidät toiseen valtioon.”

VOIKO TAIDETEOKSEN MYYDÄ

              Iltapäivän tungosta Villenraitin ateljeen ovella!

”Dr. Zaius Oy 2018. Toimii Punavuoressa. Taiteilija maalaa kohtuuttoman kokoisia akvarelli- ja akryylimaalauksia rikkaille. Kansainväliset designtalot tilaavat häneltä kuvia ja teoksia toimitiloihinsa ja kutsuvat vaikutusvaltaisia henkilöitä ateljeevierailuille.”

Näin Eliisa Paavola visioi 2009 perustamansa osakeyhtiön Dr. Zaius Oy:n toimenkuvaa Taidemaalaus -lehden artikkelissaan Silloin aloin ottaa lahjattomuuteni tosissaan (Taidemaalaus 1/2011). Yrityksensä toimitusjohtajana hän on joutunut vastaamaan muutamaan visaiseen kysymykseen. Kuten taiteen kaupallisuudesta, onko tilaustöiden tekeminen huoraamista ja kuuluuko taiteen myynti lainkaan taiteilijalle?

Hankalia kysymyksiä. Taideteos on esteettisesti koettavissa oleva objekti, mutta useimmiten se on myös konkreettinen taiteilijan valmistava esine, jota voidaan kuljettaa paikasta toiseen ja vaikka myydä se jollekin, jos joku on niin hullu että sellaisen ”esineen” haluaa ostaa. Taideteoksen teoksellinen (taiteellinen) arvo perustuu sen kykyyn avata ja välittää ”maailmaa”. Tosin teoksen avautuminen vaatii katsojalta (kokijalta) erityistä virittyneisyyttä ja vastaanottokykyä, jonka kautta teos täydentyy esteettiseksi objektiksi.

Tässä kohdataan juuri se ongelman ydin, josta Mikel Dufrenne kirjoittaa vastaansanomattomaan tyyliinsä: ”Taideteos ei ilmene esteettisenä objektina moukalle, joka vain silmäilee sitä välinpitämättömänä.” Heidegger menee vielä pitemmälle, hänen mukaansa taideteos menettää teoksellisuutensa heti jouduttuaan minkä tahansa toimenpiteen – tutkimuksen, kritiikin, kaupan – kohteeksi. Mutta se saattaa palata osuessaan taas oikein virittyneeseen silmään. Dufrenne väittääkin, että kaikista muista objekteista poiketen taideteos puhuttelee vain havaintona. Tätä kautta saadaan vastaus aivan perimmäiseen kysymykseen, miten käy Mona Lisan kun Louvre on suljettu? Se muuttuu tietenkin pelkäksi esineeksi. Tyhjässä suljetussa museossa taideteokset lakkaavat olemasta esteettisiä objekteja; ne ovat siellä kuin mitkä tahansa turhanpäiväiset tavarat romuvarastossa.

Niille, joilla ei ole tuota vastaanottokyvyn virittyneisyyttä, taideteokset ilmenevät tarpeettomina esineinä. Tekeekö taide muka heillekin hyvää? Mutta myydäänhän sitä paljon muutakin tarpeetonta (ja vaarallistakin) tavaraa, joiden kylkiin on lisätty tuoteselosteet, millä ehdoilla niitä nautitaan tai ollaan nauttimatta. Pitäisikö taideteoksissakin olla varoitus, että teos saattaa jäädä avautumatta katsojan virittyneisyysrajoitteisuuden vuoksi. Entä jos näin tapahtuu? Voiko teoksen palauttaa avautumattomuuteen ja virittyneisyyden puutteeseen vedoten? Entä mikä olisi se kohtuullinen aika, jossa katsojan virittyneisyyden ja teoksen teoksellisuuden tulisi kohdata?

Onko ylipäätään mahdollista, että todellisessa taideteoksen ostotilanteessa osuisi yksiin ostajan hoksottimien vire ja lompakon ostovoima. Ainakin omalla työhuoneellani yleisin repliikki on: tämän minä ostan heti, kun saan ylimääräistä rahaa. Ja jos tuota ylimääräistä rahaa on, niin ainahan voi ostaa brändin vuoksi; jos on ostanut picasson, niin sehän saattaa olla hyvä taideostos, vaikka se ei koskaan teoksena avautuisikaan. Mutta näiden brändien ostajien varaan ei kannata (rivi)taiteilijan yritystä perustaa. Tämän on huomannut myös Eliisa Paavola, jonka ateljeen ovet eivät suurista odotuksista huolimatta ole ainakaan toistaiseksi paukkuneet ostajien rynniessä sisään ja ulos. Ostajia odotellessa Paavola on kuitenkin katsonut parhaimmaksi kääriä hihat ja ryhtyä itse myyntihommiin.

Voisiko tuota taideteoksen vastaanottovirittyneisyyttä millään tavalla parantaa. Loistava ratkaisu saattaisi olla iltapäiväkäyskentely taiteilijan seurassa. Museot ja galleriat voisivat järjestää vaikkapa sunnuntai iltapäivisin tällaisia sessioita näyttelytiloissaan, pari tuntia joutilasta vaellusta punsseineen ja kahveineen joutavia höpisevän taiteilijan kera. Tämä jos mikä nostaisi virittyneisyyden tilan ties millaisiin sfääreihin.

Lisälukemista:

Toim. Arto Haapala ja Markku Lehtinen (2000): Elämys, taide, totuus. Helsinki University Press.

TÄÄLLÄOLON IKÄVÄ JA IKÄVYYS

                     Nähty jälleen outoja saunavieraita Villenraitilla!

”Katsokaa kiinteästi! Katsokaa tarkoin! Tämä on teidän elämänne! Tämä on täälläolokellonne tuntiviisari!”

F. Nietzsche

Eilen iltapäivällä saavuin sellaiseen maaliin, että tuli luetuksi jo viime kesänä Firenzessä aloittamani Nietzschen Tragedian synty (2008). Se on tekijänsä merkillisen vuolas ja ylitsepursuava kirja, joka on innoittanut niin taiteilijoita kuin filosofejakin. Aikanaan (1867) kun tuo Nietzschen nuoruuden teos ilmestyi, sitä pidettiin ”asiantuntijoiden” taholta kammotuksena, mutta nykyään se on kovaa kamaa. Kirja koostuu useammasta eri aikaan tehdystä tekstistä, joten tuo ylenpalttinen tautologia tekee lukijan elämästä helvettiä, mutta mikä Nietzschen teksteistä ei tekisi.

Kirjan lukeminen sujui joutuisammasti toskanalaisessa helteessä ja hälinässä kuin kotioloissa. Ei maailma siellä sen auliimmin avaudu kuin täällä Villenraitillakaan, mutta jo kielestä johtuen osa ”asiantuntijoista” jää onneksi ymmärtämättä tai – mikä vielä parempaa – tulee ymmärrettyä väärin. ”Tänään omin silmin näkemämme lisäksi ei ole toista taidekautta, jona niin kutsuttu sivistys ja varsinainen taide olisivat niin vieraantuneet toisistaan ja niin vastahakoiset toisilleen. Me ymmärrämme, miksi näin hutera sivistys vihaa tositaidetta: se pelkää sen myötä omaa perikatoaan.”

Jo kirjan alkusanassa (osoitettu Wagnerille) Nietzsche toppuuttelee niitä ”vakavikoita”, joita ”töytäisee nähdä esteettinen ongelma näin vakavissaan otettuna, jos näet ei tunnista taiteessa muuta kuin lystikkään oheisen, 'täälläolon vakavuutta' saattelevan joutavan kulkuskilkkeen". Myöhemmin kirjoittaja nousee metsändemoni Silenoksen kammottavaa viisautta vastaan. ”Täällä, tahdon äärimmäisessä vaarassa, lähestyy pelastava, parantava taikavoima, taide; vain se voi taivuttaa nuo inhoajatukset tai täälläolon luotaantyöntävyydet ja absurdiudet mielteiksi, joiden varassa voi elää."


Mitä tuo kolkosti naurava metsänjumala Silenos sitten oikein sanoi, kysyjän tivatessa mikä olisi ihmiselle parasta. ”Kurja päivänsuku, sattuman ja vaivan lapsi, mitä pakotat minut sanomaan sen, mikä olisi sinulle edullisinta olla kuulematta? Kaikkein paras on sinulle täysin tavoittamattomissa: olla syntymättä, olla olematta, olla ei mitään. Mutta toiseksi parasta sinulle on – kuolla heti.”

Kaikesta huolimatta kirjoittaja arvelee modernin ihmisen jo aavistavan sokraattisen tiedonnautinnan rajan tulleen vastaan ja kaipaavan tiedonmereltä maihin. Tosin se on jäänyt pelkäksi kaipaukseksi. Me emme vieläkään kykene 'tämänhetkisyyden ylittämiseen', vaan turvaudumme yhä vain vanhaan tuttuun sokeuteen. Sokeuden nimi on arkipäiväistyttäminen. Sillä on jotakin tekemistä konsumerismin kanssa, ja piru tietää minkä kanssa. Mutta sillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa – päinvastoin, todellisuudellakaan ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kanssa – mutta arkipäiväistymisen säikeet vaanivat meitä mitä salakavalimmissa paikoissa. Arki on tullut jäädäkseen. Me kohtaamme toisemme arjessa, syömme arkijuustoa ja arkijogurttia. Jos et kohtaa ongelmiasi arjessa, et kohtaa niitä lainkaan. Oletko valmis, ARKI tulee! Ja syö sinut!

”Jotakuta kahlehtii sokraattinen tietämisen nautinto ja harhaluulo pystymisestä tiedon avulla parantamaan täälläolon ikuiset haavat, toinen on kietoutunut silmiensä edessä hulmehtivaan taiteen kauneuden verhoon, kolmas metafyysiseen lohtuun siitä, että ilmiöiden pyörteen alla virtaa virtaamistaan rikkumaton ikuinen elämä, puhumattakaan vielä vahvemmista illuusioista, joita tahto valmistaa kaiken aikaa.”

Noista kolmesta elämystasosta Nietzsche näkee sekoittuneen sokraattisen, taiteellisen ja traagisen kulttuurin, jotka kirjoittaja nimeää historiallisesti aleksandrialaiseksi, helleeniseksi ja buddhalaiseksi. Modernin ihmisen pahimpaan vitsaukseen – joka arkipäiväistää kaiken – Nietzsche tarjoaa lääkkeeksi traagista kulttuuria, traagista elämänasennetta ja viisautta. ”Sen tärkein tunnusmerkki on se, että korkeimmaksi maaliksi siirtyy tieteen sijaan viisaus, joka tieteitten viekoittelevien harhaanjohtumien pettämänä kiinnittää katseensa maailman kokonaiskuvaan ja pyrkii tässä käsittämään sympaattisen rakastavasti ikuisen kärsimyksen omana kärsimyksenään.” ”Niin, ystäväni, uskokaa kanssani dionyysiseen elämään ja tragedian jälleensyntymään. Sokraattisen ihmisen aika on ohi.”

Traagisen elämän kantaäideiksi nimetään Harha, Tahto ja Tuska. Mutta yllättäen kirjan lopussa Nietzsche alkaa valmistella dionyysisen ja apollonisen kahtiajaon ylittämistä, eräänlaista sopusointua. ”Apollonin ja Dionysoksen veljesliitossa huipentuvat yhtä hyvin apolloniset kuin dionyysisetkin taidetavoitteet.” ”Missä dionyysiset mahdit korottuvat hillittömiksi, kuten olemme kokeneet, siellä myös Apollonin täytyy olla jo laskeutunut luoksemme pilveen kääriytyneenä. Seuraava sukupolvi näkee hyvinkin Apollonin uhkeimmat taidevaikutukset.”

Tragedian synty -kirjan suomentaja Jarkko S. Tuusvuori on tehnyt hienoa työtä, mainita kannattaa myös kirjan tekovaiheita valottava esipuhe ja perusteelliset mutta myös lukijan kannalta tarpeelliset suomentajan huomautukset.

”Lähde nyt kumminkin seurakseni tragediaan ja uhraa kanssani kahden jumaluuden temppelissä.”

F. Nietzsche

Friedrich Nietzsche (2008): Tragedian synty, niin & näin. Suom. Jarkko S. Tuusvuori.

YLIPÄÄSEMÄTTÖMIÄ ASIOITA

Sää on keväistä ja korkeaa. Nyt täytyy vetää hiihtolenkki joka päivä. Ladut ovat muuten hyvässä kunnossa, mutta myrskyn jäljiltä roskaisia ja huonosti luistavia. Männyt ovat kevään odotuksen hurmiossaan kylväneet ympäriinsä kaarnaa ja tuota silkinohutta kaarnanaihiota, jossa on outoa kirjailua kuin jotakin outoa kieltä. Ne lepattavat pitkin nietoksia ja latuja kuin lentolehtiset. Ne punertavat, vihertävät ja kellertävät mutta lopullista päätöstä niiden värisävystä ei saa aikaiseksi.

Jos olisin syntynyt maisemamaalariksi, niin ylipääsemättömäksi ongelmaksi olisi muodostunut männynrunkojen maalaaminen. Kaksiulotteisessa maailmassani en pysty edes kuvittelemaan ongelman laajuutta. Toki maalaaminen on aina ylipääsemätön ongelma, maalasi mitä hyvänsä. Ehkä siinä samassa mielessä kuin Blanchot sanoo kirjoittamisen olevan mahdotonta, kirjoittajansa tekstin ulkopuolelle sulkevaa. ”Kirjailija kuuluu teokselle, mutta kirjailijalle kuuluu pelkkä kirja, mykkä steriilien sanojen vyyhti, maailman merkityksettömin asia.” ”Teos on päätös, joka ajaa kirjoittajan pois, saartaa hänet, tekee hänestä henkiinjääneen, joutilaan, toimettoman, liikkumattoman henkilön, josta taide ei ole riippuvainen.”

Maalarin tilanne on samankaltainen. Monesti olen itsekin kokenut tuon vierauden tunteen lähestyessäni työhuonettani, tai lähtiessäni sieltä pois ”teoksen yksinäisyyden aiheuttamassa vaarassa”. Saavun paikalle Minänä mutta pois lähtevä onkin Hän. Aivan tekstinsä alussa Blanchot antaa Rilken kuvata työskentelyään: ”Viikkokausiin en ole lausunut sanaakaan, (...); yksinäisyyteni alkaa vihdoin sulkeutua ja olen työssä kuin kivi hedelmässä.”

Teoksen yksinäisyys kohtaa myös lukijan/kokijan, joka on astunut alueelle ”jossa teos myöntää olevansa yksin”. Teoksella ei ole tekijää, johon voisi ottaa yhteyttä (vaikka me usein niin kuvittelemme) ja hakea tulkinta-apua. Käyttötukea ei ole, on vain teos. ”Mutta teos – taideteos, kirjallinen teos – ei ole sen paremmin valmis kuin keskeneräinenkään: se on. Se sanoo yhden ainoan asian: että se on – eikä mitään muuta. Teos ei ole mitään muuta kuin olemisensa. Se joka yrittää saada teoksen ilmaisemaan muutakin, ei löydä mitään; hän huomaa ettei teos ilmaise mitään.”

Jos me uskoisimme nuo Blanchot'n sanat kertaheitolla, ei meidän tarvitsisi yhä uudelleen ja uudelleen rämpiä kuvallisuuden ja esittävyyden hyllyävässä suossa etsimässä turhia merkityksiä. Mutta ehkäpä sanat eivät tavoita meitä milloinkaan tai jos tavoittavatkin, niin aina ne mukamas supattavat korvaamme jotakin aivan muuta. Siitä huolimatta kirjoittaja palaa yhä uudelleen pulpettinsa ääreen ja aloittaa kaiken alusta. Blanchot'n mukaan kirjoittava käsi ei voi päästää irti, koska hallinta (sanottava?) tulee toisen käden hulluudesta. Yhtä outona kuin mäntyjen rungoista lentelevät kuorilehtiset.

Miten tuollaisen teoksen, joka on hylännyt niin tekijänsä kuin kokijansakin, voisi vaatia tilille. Ja mistä, siitäkö ettei se ole niin kuin teokset ovat tavanneet olla. Voiko sitä edes arvostella – kehua hyvätapaiseksi. Mutta eikö tämän päivän taide ole päinvastoin juuri tuota hyvätapaista ja 'taiteellisen' kaavan mukaan tehtyä ymmärtämisen ongelmista vapaata taidetta. Eikö sitä olisi hyvä arvostella, lyödä kuin vierasta sikaa. Mutta kun ei.

Maaria Pääjärvi kirjoittaa artikkelissaan Hyvän maun runoutta: 2000-luvun kevytmodernismi (Kritiikin Uutiset 1/2011) uudesta runoudesta, joka on tiivistä ja sievää, siistiä ja taidokasta. ”Kevytmodernistinen poetiikka pyrkii takaamaan lukijalle ja runolle miellyttävän kohtaamisen, hyvät treffit.” ”Runon tekemistä ja vastaanottoa leimaa itsetyytyväisyys – eikä täysin aiheetta, sillä kevytmodernismi onnistuu runollisen kaipuun täyttämisessä hyvin omilla mittapuillaan. Mittapuut vaan säästyvät arvostelulta.”

Ja kuinka ollakaan, eikös tässä taas puhuta myös kuvataiteesta. Jo pitkään on modernin jälkeinen taidemaailma hakenut kattavaa määrettä 00-luvun taiteelle, joka liukastelee ohi mitäänsanomattoman kepeästi kuin epävarma hiihtäjä. ”Kevytmodernismi” kuvaa sitä täydellisesti. Ja kuten Pääjärvi on huomannut, ”runoista puhuminen on kevytmodernismille vastenmielistä”. Ei taidenäyttelyiden avajaisissakaan puhuta taiteesta – ei ole puhuttu sitten viime vuosisadan. Näin talvella puhutaan lumesta, päivän pitenemisestä ja hiihtämisestä. Voi ihmetellä, miksi tämäkin näyttely on järjestetty, kun kukaan ei muista siitä mitään ulos päästyään, edellisestä näyttelystä nyt puhumattakaan. ”Tarjottiinko siellä sitä espanjalaista viiniä, joka pistää ilkeästi kitalakeen”, saattaa joku havahtua muistelemaan.

Näihin kysymyksiin etsii vastausta myös Otso Kantokorpi artikkelissaan Onko galleria vain kömpelö käyttöliittymä? (Kritiikin Uutiset 1/2011). Kuinka paljon esillepano vaikuttaa kuvataiteen kokemiseen, kysyy Kantokorpi ja epäilee vakiintuneen galleriakäytännön olevan yksi syy taiteen kevytlevitteisyyteen. ”TUHOTAAN GALLERIAT! Mehän olemme kiinnostuneita taiteesta, emme gallerioista. Mehän olemme kiinnostuneita ennen kaikkea yksittäisistä taideteoksista, emme niiden hetkellisestä olemassaolosta jossakin tilassa.”

Juttunsa lopuksi Kantokorpi ehdottaa valtion tuella perustettavaksi valtaisaa teollisuustilaa, jossa vaihtoehtoista taiteen kokemiskäytäntöä voitaisiin harjoittaa. ”Se muunnetaan paikaksi, jossa taiteilijat voivat kukin esittää vaikka vain yhden merkittävän teoksen. Rakennetaan vain loputon määrä looseja, joita voi vuokrata edullisesti. Olisiko tämä keino synnyttää teos- ja ateljeelähtöinen taiteen kokemisen tapa, jonka rinnalla hierarkkinen taidemaailma paljastaisi laskelmoivat piirteensä.”

Aurinko painuu jo Kyrkösvuoren taakse, on parasta kääntyä takaisin. Järvellä suksi luistaa paremmin, ei ole männynroskaa, mutta tuima tuuli käy sivumyötäisesti. Ketään ei näy missään, muut järkevämmät hiihtäjät ovat varmaankin jo haukisoppansa äärellä. Yönmustaa ruisleipää ja kylmää rieslingiä. Jokin matala hahmo ilmestyy järven rantaan, hiihtää omituisesti kyyryssä, vai onko se koira. Hämmästyisikö sitä, että koira tulisi hiihtäen vastaan. Ei kai, pian siihen tottuisi. Sanoisi hei, tai ehkä hau! Viikon päästä jäisi jo juttusille.

Lisälukemista:

Maurice Blanchot (2003): Kirjallinen avaruus, ai-ai. Suom. Susanna Lindberg.

PALUU MAAILMAN YTIMEEN

”Paluu” kannet auki revähtäneenä vasten maailma 1:n aurinkotuulta.

Hyvin suurista virheistä on hyvin vaikea ottaa oppia.

Karl Popper

Karl Popperin kolmen maailman mallin mukaan tarkasteltuna paljastuu jotakin olennaista myös ”taidemaailmasta”, niin marginaalinen ilmiö kuin se onkin. Kolmen maailman malli sopii tarkoitukseen erinomaisen hyvin, niin hyvin, että sen äärellä kokee suorastaan huimausta tai paremmin huimauksen vastakohtaa, mikä se lieneekään. Keksikäämme sille nimi, olkoon se nyt vaikka tuimaus. Kantasana on tuima, jolla väitetään olevan Länsi-Suomessa eri merkitys kuin Itä-Suomessa. Siitä viis, koen siis parhaillaan Popperin kolmen maailman äärellä ankaraa tuimausta.

Popperin mukaan maailma 1 muodostuu fysikaalisista olioista ja objekteista, näkyvistä ja näkymättömistä materiaaleista, siis aineellisista olioista ja tapahtumista. Maailma 1:een kuuluvat maailma 1:n asukkaiden subjektiiviset kokemukset, kuten tietoisuus ja muut mentaaliset tilat. Olennaista on, että maailma 2:n "tilat" kykenevät vuorovaikutukseen maailma 1:n objektien ja asioiden kanssa.

Tästä voidaankin jo päätellä, että maailma 3 muodostuu ihmismielien ja -yhteisöjen tuotoksista ja inhimillisistä suorituksista. Siellä lymyävät taideteokset, työkalut, tieteen ja teknologian teoriat, kertomukset, myytit, instituutiot ja mielikuvituksen tuotteet ja oliot kuten Don Quijote, Hamlet, yksisarvinen jne. Tuo mielikuvituksesta ja luovasta työstä kasvava olemattomuuksien ”maailma” on ajat sitten ylittänyt kaikki fyysisen maailman mittasuhteet. Se huolestuttaa jo kulttuuriministeriäkin: ”Aineettoman ja henkisen pääoman, myös kulttuurisisältöjen, rooli kasvaa, kun raaka-aineiden ja koneiden pienenee.”

Popperin mukaan maailma 3:n oliot ovat fyysisellä olemuksellaan olemassa myös maailma 1:ssä. Asianlaita on ehkä näin ollutkin noina emergentin materialismin kullaisina päivinä, mutta nykyään on toisin. Maailma 3:sta suuntautuva takaisinkytkentä kahteen muuhun maailmaan näyttää tyysten sammuneen, ainakin jos asiaa tarkastelee nykypäivän taidetyöläisen näkökulmasta. Itse en ole vuosikymmeniin edes poikennut maailma 1:ssä. Ei ole kyllä kutsuttukaan.

Olen kyllä yrittänyt lähestyä maailma 1:tä, lähettänyt valtavat määrät kirjelmiä, apuraha-anomuksia, käsikirjoituksia ja muita hengentuotteitani. Mutta turhaan, maailma 1 ei vastaa. Kausaalisen vuorovaikutuksen yhteys on poikki. On olemassa tietysti sekin mahdollisuus, että se olenkin minä jota ei ole lainkaan olemassa – ei edes maailmassa kolme. Ehkä olen vielä huomattavasti mielikuvituksellisempi henkilö ja olioisuus kuin Don Quijote tai hänen kapinen hevosensa Rosinante. Ei ihmekään, että habitukseeni on pesiytynyt synkkä tuntemus, etten enää asu kenenkään kanssa samassa maailmassa.

Maailman jako kolmeen yksikköön näyttää varsin luontevalta ja järkevältä. Erityisen kätevää on ollut hätistää taiteilijat maailma 3:een – pois silmistä ja sotkemasta toimivaa kulttuuribyrokratiaa. Ja kuinka salakavalasti se on tapahtunut. Jo pitkään olen aavistellut, että monet muutkin ihmisryhmät kuin vain taiteilijat on karkotettu kivikovasta todellisuudesta maailma 3:n tuntemattomuuteen ja näkymättömyyteen. Sekin saattaa olla vain lumetta tai jokin pahanilkinen juoni jonkin aivan uuden maailman aikaan saattamiseksi.

Kulttuuriministerin mainitsema ”kasvavan kulttuurituotteiden ja -palveluiden kysynnän myötä ja kulttuuripoliittisten toimien avulla kehittynyt vahva kulttuurin infrastruktuuri” on ajanut jo ajat sitten taiteen ja taidekokemuksen yli. Taidemaailma on yhä kiihtyvää vauhtia jakautumassa – kulttuuripoliittisin toimin – virallisten (Suomi-, Finlandia- ym. palkinnoin palkittujen) taiteilijoiden viralliseksi taiteeksi ja maailma 3:n todellisuudesta kadonneeksi "taiteeksi", joka avautuu vain yksisuuntaisena ammotuksena ei-mihinkään.

Nykyään on suorastaan irvokasta puhua taiteen vaihtoehdoista ja moni-ilmeisyydestä. Koko maa(ilma)han katsoo samaa virallista taideteosta, lukee samaa palkittua kirjaa ja kuuntelee samaa menestyksekkääksi arvioitua musiikkiteosta. Tärkeintä on infrastruktuurin toteutuminen, "virallinen taideteos" printataan vaikka suoraan kattoon tai tilaajan pakaraan, näin kulttuuripoliittinen käytäntö on toteutunut ja kävellyt suoraan niin taiteenkokijan kuin taiteilijankin yli.

Helkkari, että se näyttää hyvältä paperilla ja kuulostaa hyvältä kulttuurivaikuttajan puheessa. Ja kaikki on hyvin niin kauan kun häiritsevät taiteilijat ja taideteokset pysyvät piilossa maailma 3:ssa. Antaa kulttuuriministerin jatkaa: ”Samalla voidaan poistaa ne pullonkaulat, jotka vielä hidastavat kulttuurin alan toimijoiden kehittymistä, kasvua ja kansainvälisyyttä.” Ei ole epäilystäkään mitkä ja ketkä ovat nuo pullonkaulat. Lehtikuvassa ministerin tuimaava ilme toivottaa ne ikiajoiksi maailma 3:een.

Kuten sanottua, olen itsekin aikoinani vieraillut maailma 1:ssä, mutta mitään selkeää mielikuvaa ei mieleeni ole jäänyt. Vuosien mittaan olen tehnyt pitkää ja rankkaa paluuta maailma 1:een, mutta vaikeaa se on ollut – aina kun olen kuvitellut sen löytäneeni, se onkin jo jossain muualla. Olen matkannut upottavien soiden, kumisevien kallioiden, riivattujen risteysasemien, rähjäisten kylien ja outojen kaupunkien kautta. Ja aivan turhaan, maailma 1 on aina jossain muualla. Kirjoitin kokemuksistani ja ohivilistävistä paikoista muistiooni hataria merkintöjä ja lopulta koostin niistä kirjasen Paluu (2010).

Pakko kai se on myöntää, että paluuni maailma 1:een ei onnistunut edes mielikuvituksen keinoin. Matkaoppaat eivät kerro sinne tietä, kompassit eivät toimi ja tienviittoja ei ole. Aivan kuin olisin matkannut ei-mistään ei-mihinkään. Jos kyseinen teokseni sattuisi löytymään vaikkapa kirjastosta, niin eikö se silloin (fyysisenä esineenä) olisi jo maailma 1:ssä. Se lohduttaisi vaeltajaa, mutta epäilen sitä suuresti, samoin kuin koko maailma 1:n olemassaoloa. Tästä lähin pysyttelen täällä maailmattomassa marginaalissani.

Pieni laulu pienestä linnusta

       Yhä pöntölläs' sut nään.

                    _..//

                       ,,

                 Vaikk' jo syksy on!

Lähteet:

Seppo J. Tanninen (2010): Paluu, N.A.B.

Stefan Wallin: Kolumni, Seinäjoen Sanomat 16.2.2011.

Ilkka Niiniluoto (1990): Maailma 3:n oliot. Kirjassa: Maailma, minä ja kulttuuri, Otava.

MAAILMA – TAIVAALLISTEN IDEOIDEN ULKOVARASTO

Maailma maailmoi öisessä bussissa. Joulukuu 2010. Kuva SJT.

Valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia.

– Richard Eldridge

Pohtiessani taiteen esittävyyden ongelmia kirjoitin jossakin kolumnissa, että maailma ei esitä mitään, se vain on. Nyt en ole siitä enää varma. Ehkäpä maailma sittenkin esittää jotakin – maailmaa tai siis esitystä siitä. Maailma maailmoi, kuten Heidegger sen runollisesti sanoo. Kantin mukaan inhimillisen tietokyvyn piiriin kuuluvien maailman ”ilmiöiden” (fenomeenien) ja maailman ”olioiden sinänsä” (noumeenien) välillä vallitsee ”mittaamaton kuilu”. Ontologinen ero olevaisen ja olemisen välillä on täällä olemisemme kannalta välttämätön. Tiedostuksemme maailmasta tulee aina olemaan epätäydellistä ja epäsuoraa, koska me itse olemme osa tuota olioiden maailmaa; haahuilemme ymmärryksinemme jossakin tiedostuksen ja ”olioiden sinänsä” välissä tukkimassa suoraa havaintoa ja tiedon kulkua.

Monin keinoin on tuota kuilua yritetty ylittää, mm. Lenin päätti pystyttää maailman, jossa ei olisi mitään eroa ilmiön ja ”olion sinänsä” välillä, ainoa ero vallitsisi tiedostetun ja tiedostamattoman välillä. Tuollaisen maailman ylläpito vaatisi (ja vaati) jatkuvaa tiedostajien poistamista, ja lopullisen tasapainotilansa se saavuttaisi vasta siinä vaiheessa, kun kaikki tiedostajat olisi poistettu. Mutta se on jo toinen juttu.

Olettakaamme, että me emme saa mitään havaintoa ”olioista sinänsä”, joten ymmärryksemme on kokonaan maailman ”esittämien” ilmentymien varassa. Ja kun Kant toteaa maailman (ehkä juuri vajavaisen ymmärryksemme takia) ryhtyneen kauniiksi ja suopeaksi vietelläkseen inhimillisen tajunnan, niin on tullut johtopäätösten aika. Lujille se ottaa, mutta nyt on pakko luopua Akvinon Tuomaan ajatuksesta tajunnasta pelkkänä vastaanottimena ja myönnettävä, että ihmismielikin haroo aktiivisesti maailmaa, mutta syntyykö siitä todellista vastavuoroisuutta. Voiko ihminen tiedostuksineen ja mielineen vaikuttaa maailmaan vai viekö maailma sitä miten tahtoo...

Huimaavia kysymyksiä. Ainoat inhimilliset käytännöt, joissa on voitu (edes kuvitella) tuo maailman ja ymmärryksen välinen ”ammottava kuilu” ylitettävän ovat meditaatio ja taide. Taide onkin se täsmäase ja käsikassara, johon tässä yhteydessä voimme turvautua. Taide saattaa olla jopa juuri ”se” medium, jolla kuilu voidaan ylittää. Henri Bergson kirjoittaa mahdollisuudesta suoraan havaintokokemukseen ilman tuota kuilua: ”Jos todellisuus koskettaisi suoraan aistejamme ja tietoisuuttamme, jos kykenisimme välittömään vuorovaikutukseen asioiden ja itsemme kanssa, uskonpa, että taide olisi tarpeeton, tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita, sillä sielumme värähtelisi kaiken aikaa samalla aaltopituudella luonnon kanssa. Silmämme, muistimme avustamana, rajaisivat tilassa jäljittelemättömiä mestariteoksia ja vangitsisivat niitä ajassa.”

Kuilun olemassaolo on ollut tiedossa jo aikojen alusta saakka. Ja sekin, että sitä vastaan voida käydä taiteen keinoin. Jäljittely ja kuvaaminen ei siihen riitä. Aristoteleen mukaan onnistuneella esityksellä tulee olla ”voimaa, jotta se voisi kiinnittää huomiomme ja tunteemme ikään kuin se olisi todellista”. Kuilun ylitykseen ei kelpaa mikä tahansa taide, sen täytyy olla ”ikään kuin todellista”, mutta tarpeeksi epätodellista (abstraktia), että se voi ryhtyä ylipäätään kuilua ylittämään.

Taideteoksen esittävyys on myös havainnoitsijan armoilla. Monroe Beardsleyn väitteeseen, etteivät havaittavilta ominaisuuksiltaan eroamattomat kohteet voi erota esteettisiltä arvoiltaan, tuo Richard Eldridge vaihtoehdoiksi Albersin punaisen neliön, punaisella maalilla maalatun kankaan ja Kierkegaardin punaisen pinnan näystä israelilaisia jahdanneista egyptiläisistä uponneena meren verikylpyyn. Tämä Arthur Danton esittämä oivallus ”havainnossa toisistaan erottamattomista kaksoiskappaleista” niittaa meidät lopullisesti tähän maailmaan. Mikä tahansa saattaa ryhtyä esittämään mitä tahansa. Mutta riittääkö se kuilua vastaan?

Myös esittävyys houkuttelee ja vie mennessään. Vaikka esittävän teoksen ja esitetyn kohteen ”muistuttaminen” on miten vähäistä hyvänsä, houkuttelee se kuitenkin yhä uudelleen uhkarohkeaan hyppyyn. Eldridge puhuu tässä yhteydessä valokuvista (reaalisuuden jokapäiväisistä pilkahduksista) ja muistuttaa, että ”useimmiten valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia”. Mutta mitä muuta me voimme kuin turvautua taideteokseen ja hypätä, joko varjon kanssa tai ilman!

Taideteos on jo valmiiksi luontevasti maailman ja inhimillisen tiedostuksen välissä: siinä se pystyttää esityksensä maailmaa vastaan. Mutta maailma – tuo taivaallisten ideoiden ulkovarasto – pystyttää omansa: se vetää esitykseensä pilvet, varjot, rosoiset muurit, vanhat tapetit, kosteusläikät ja kaiken muun hallusinatorisen roinan. Tästä seuraa vaarallinen oireyhtymä, se saa kokijan kokemaan taideteoksina mitä tahansa ja näkemään taideteoksissakin sellaista mitä niissä ei ole.

Kun taideteoksen esittävyys saavuttaa ymmärryksen haarukan, taideteos lakkaa olemasta taideteos. Danto varoittaa työntämästä taideteoksia ja naisia ”esteettisen etäisyyden” päähän, ”koska se eristää taideteokset (ja kauniit naiset) käytännön elämästä ja alentaa ne kohteiksi, jotka soveltuvat ainoastaan hivelemään valikoivaa hienostunutta silmää”. Tarjolla on myös ”Valikoivaa silmää”, ”Kaikennäkevää silmää”, ”Viatonta silmää”, ”Kuuntelevaa silmää” ja ties mitä mielenkykyjen palvelukseen tarjoutuvaa koukutinta.

Esittävyyden perusongelmana on täydellisen illuusion mahdottomuus, koska reaalisuus houkuttelee meitä puoleensa alituiseen kelvottomilla lupauksillaan. Toisaalta reaalisuuskin pysyttäytyy tiedostuksen ulottumattomissa houkutuksen kaltaisena, joten me jäämme tässäkin killumaan kuilun partaalle. Ehkä juuri tästä syystä Lacan toteaa näkemisen alueen rakentuvan tiedostamattoman puutteen taloudelle. Esittävyydelle jää jäljittelyn keinot eräänlaisena tilan häiriönä: väripintojen viettelys, muotojen merkillisyys, tilan epämääräisyys, etäisyyden hurmio, valaistuksen hämärtyminen, näkökentän huojuminen jne.

Me näemme kaiken aina joksikin, ikään kuin kuilu sillä tavoin tulisi ylitetyksi. Ainakin tähän kiusalliseen vaivaan taideteos saattaa tarjota (hetkellisen) mahdollisuuden katsoa jotakin, joka ei heti ensihavainnossa näyttäydy joksikin nimenomaiseksi. Esittävyys vaanii kokijan ja kohteen välimaastossa ja tekee sieltä vaarallisia hyökkäyksiään. Vaatii vuosikausien meditatiivisen harjoittelun ja ponnistelun ennen kuin rikkinäinen tapetti alkaa näkyä pelkästään rikkinäisenä tapettina ja homeläikät pelkkinä homeläikkinä. On hämmästyttävän vapauttava kokemus nähdä taivaalla vaeltavat pilvet pelkkinä pilvinä, eikä jonakin kaikenkarvaisten myyttisten eläinten tarhana.

Reaalisuuden ikuinen paluu, mitä enemmän sitä lyö laimin, sitä hanakammin se tekee itseään tykö. Mutta sen ystäväksi älä rupea!

Tällaisia hajanaisia huomioita syntyi Richard Eldridgen kirjan Johdatus taiteen filosofiaan äärellä. Ja nimenomaan äärellä. En ehtinyt tarpoa lainakirjaa edes loppuun saakka, kun joku muukin höyrypää halusi sen lukea ja minun oli palautettava kirja kirjastoon. Jos törmätään kaupungilla, niin siinähän sitä olisi jutun juuresta yhdeksi iltatuimaksi. Mihin tällaista joutopuhetta sitten oikein tarvitaan. Taiteen filosofiaa tarvittavan siksi, että se johdattaa kokijansa merkityksellisten kokemusten äärelle, sanoo Eldridge.

Jos se on taidetta, me näemme sen!

Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteen filosofiaan. Gaudeamus.

KOHTI LOPULLISTA PÄÄMÄÄRÄÄ

                              
  Luonnon katala juoni - se ryhtyi kauniiksi.

”Luonto on tahtonut, että ihminen poistaisi itsestään kaiken, mikä kuuluu hänen eläimellisen olemassaolonsa mekaaniseen järjestykseen ja olisi osallinen vain siitä onnellisuudesta ja täydellisyydestä, jonka hän on itse oman järkensä myötä saavuttanut, vapaana vaiston vaikutuksesta.”

Immanuel Kant

Sain lopultakin luettua Gilles Deleuzen kirjan Kantin kriittinen filosofia (2010). Luulin jo välillä, ettei se lopu ikinä, vaikka siinä ei ole kuin 120 sivua. Kirja porautuu Kantin mielenkykyjen kriittiseen filosofiaan käsitellen Kantin teoksia järjestyksessä Puhtaan järjen kritiikki, Käytännöllisen järjen kritiikki ja Arvostelukyvyn kritiikki. Heti alkuun on sanottava, että Kantin maailmoja mullistava filosofia on minulle lähes kokematonta erämaata, jonne toistaiseksi en ole uskaltanut vielä lähteä, vaikka eväänä olisi ollut miten muhevaa sienipiirakkaa hyvänsä ja termoksessa parhainta vihreää teetä. Sitä paitsi suomeksi ei edellä mainittuja teoksia ole edes saatavana; Puhtaan järjen kritiikki ilmestyy suomeksi vasta tänä vuonna. 

Deleuze kirjoittaa tehokkaasti viljellen uuvuttavaa tautologiaa Kantin mielenkykyjen suhteita analysoidessaan. Mutta lopulta ankaran tahkoamisen tuloksena alkaa umpiruosteisesta raudasta kirkas terä pilkistää. Vaikka ”ymmärrystä ja järkeä vaivaa eri tavoin syvä halu hankkia meille tietoa olioista sinänsä”, niin siitä huolimatta ”ymmärryksen avulla emme saa mitään tietoa olioista sellaisena kuin ne ovat itsessään”. Maailma ja kaikki tieto siitä on mielenkykyjen tuotetta. Mutta mielenkykyjen sisäiset illuusiot voivat johtaa meidät myös vakaviin ”sielua, maailmaa ja Jumalaa” koskeviin spekulatiivisiin ongelmiin. Illuusiot kumpuavat järjen omasta luonteesta, edes kritiikki ei voi estää niiden muodostumista, mutta se voi estää ”illuusioiden vaikutukset tietoon itseensä”. Muutoinhan kaikki tietäminen olisi pelkkää luulottelua. (?)

Halukyvyn korkeampi muoto toteutuu pyrittäessä onnellisuuteen ja hyveeseen. ”Niinpä luulemme milloin onnellisuutta itseään hyveen syyksi, milloin hyvettä itseään onnellisuuden syyksi.” Mutta tämä antinomia on ylitettävissä, sillä ”puhdas järki vaatii hyveen ja onnellisuuden yhteyttä”. Taustalla vaanii ajatus mielenkykyjen hyvätapaisuudesta, vaikka halukyvyllä (vapaalla tahdolla) on yhtä hyvä mahdollisuus valita moraalilain vastaisesti paha. ”Kun valitsemme moraalilain vastaisesti, järjellä käsitettävä olemisemme ei lakkaa, vaan menetämme ainoastaan ehdon, jonka alaisena tämä oleminen on osa yhtä luontoa ja muodostaa toisten kanssa systemaattisen kokonaisuuden.”

Vasta kirjan kolmannessa osassa mielenkiintoni alkoi olla kympissä. Deleuzen mukaan juuri Arvostelukyvyn kritiikki valaisee Kantin 'kritiikit' yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Kuten jo tämän tekstin yllä olevasta Kantin lausumasta voi päätellä maailman lopullinen päämäärä on inhimillinen tajunta. Maailma oli jo sitä odottanut (kammottavan pitkät hiljaisuuden vuodet) ja ryhtynyt viekkaaksi. Maailma oli valmistautunut esteettiselle mielenkyvylle – se oli ryhtynyt kauniiksi, suopeaksi meitä kohtaan. Nyt on pakko kysyä, että joko tällainen esteettinen mielenkyky on ilmaantunut maailmaan vai onko se vasta tulollaan jossakin aamusumujen ja päivänsavujen katveessa. Jääköön tämä paljastamatta.

Kantin kauneuden intressi koskee vain luonnon kauneutta. Kauniin ja hyvän suhde ilmenee vain luonnossa. ”Tämän vuoksi taiteen kauneus ei tunnu liittyvän hyvään eikä vaikuta siltä, että moraalisuuteen ohjaava periaate voisi synnyttää kauneudentajun taiteessa.” Tältä pohjalta Kant päätyykin lausumaan tylyn aksiooman: ”Kunnioitettava on se, joka lähtee museosta kääntyäkseen luonnon kauneuden puoleen..”

Tämä on täysin vastakkainen väite sille jo renessanssista juontuneelle käsitykselle, että nimenomaan taiteen kautta meille (ja meidän mielenkyvyille) on herännyt käsitys myös luonnon kauneudesta. (Petrarca kiipeämässä vuorelle.) Olemme jälleen päätyneet antinomiaan. Ikäni museoita kolutessani olen valinnut sekä museot että luonnon. Mielenkyvyt johtavat myös harhaan: hyvin muistan sen vaatimuksen, kun vaadittiin taidetta pois museoista – viedään taide sinne missä ihmiset ovat. Se oli yhtä typerää, kuin vaadittaisiin, että viedään luonto sinne missä ihmiset ovat.

Näin yksinkertaista tämä ei ole. Kantin mukaan kauneuden intressi ei kohdistu ”kauniiseen muotoon sellaisenaan, vaan materiaan, jota luonto käyttää tuottaakseen muodolliseen reflektioon soveltuvia kohteita”. Tämä jos mikä on nerokas veto! Siis, värit, äänet ym. tarvikkeet eivät ole itsessään kauniita, mutta ne saattavat olla ”kauneuden intressin” kohde. ”Toisaalta taidekin saattaa paljastua omalla tavallaan alttiiksi luonnon tarjoamalle materialle ja säännölle.”

Sen paremmin järki kuin ymmärryskään ei kykene arvioimaan omaa parastaan, siksi aistittava luonto ihmisen kautta pystyttää yhteiskunnan, jossa perimmäinen päämäärä voi historiallisesti toteutua. ”Näin ollen se, mikä vaikuttaa mielettömältä yksilöllisen a priori järjen pyrkimysten näkökulmasta, voikin olla 'luonnon pyrkimys' varmistaa empiirisesti järjen kehittyminen ihmislajin puitteissa.” Tämä on se toinen luonnon juoni, jonka Deleuze uittaa liiveihini aivan kirjan lopussa.

”Siitä, että maailma on tiedon kohteena, ei voi koitua sen olemassaololle mitään arvoa; maailmalle onkin oletettava lopullinen päämäärä, jonka suhteen maailman tarkastelemisella itsellään on jokin arvo.”

Immanuel Kant

Gilles Deleuze (2010): Kantin kriittinen filosofia. Tutkijaliitto.