Valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia.
– Richard Eldridge
Pohtiessani taiteen esittävyyden ongelmia kirjoitin jossakin kolumnissa, että maailma ei esitä mitään, se vain on. Nyt en ole siitä enää varma. Ehkäpä maailma sittenkin esittää jotakin – maailmaa tai siis esitystä siitä. Maailma maailmoi, kuten Heidegger sen runollisesti sanoo. Kantin mukaan inhimillisen tietokyvyn piiriin kuuluvien maailman ”ilmiöiden” (fenomeenien) ja maailman ”olioiden sinänsä” (noumeenien) välillä vallitsee ”mittaamaton kuilu”. Ontologinen ero olevaisen ja olemisen välillä on täällä olemisemme kannalta välttämätön. Tiedostuksemme maailmasta tulee aina olemaan epätäydellistä ja epäsuoraa, koska me itse olemme osa tuota olioiden maailmaa; haahuilemme ymmärryksinemme jossakin tiedostuksen ja ”olioiden sinänsä” välissä tukkimassa suoraa havaintoa ja tiedon kulkua.
Monin keinoin on tuota kuilua yritetty ylittää, mm. Lenin päätti pystyttää maailman, jossa ei olisi mitään eroa ilmiön ja ”olion sinänsä” välillä, ainoa ero vallitsisi tiedostetun ja tiedostamattoman välillä. Tuollaisen maailman ylläpito vaatisi (ja vaati) jatkuvaa tiedostajien poistamista, ja lopullisen tasapainotilansa se saavuttaisi vasta siinä vaiheessa, kun kaikki tiedostajat olisi poistettu. Mutta se on jo toinen juttu.
Olettakaamme, että me emme saa mitään havaintoa ”olioista sinänsä”, joten ymmärryksemme on kokonaan maailman ”esittämien” ilmentymien varassa. Ja kun Kant toteaa maailman (ehkä juuri vajavaisen ymmärryksemme takia) ryhtyneen kauniiksi ja suopeaksi vietelläkseen inhimillisen tajunnan, niin on tullut johtopäätösten aika. Lujille se ottaa, mutta nyt on pakko luopua Akvinon Tuomaan ajatuksesta tajunnasta pelkkänä vastaanottimena ja myönnettävä, että ihmismielikin haroo aktiivisesti maailmaa, mutta syntyykö siitä todellista vastavuoroisuutta. Voiko ihminen tiedostuksineen ja mielineen vaikuttaa maailmaan vai viekö maailma sitä miten tahtoo...
Huimaavia kysymyksiä. Ainoat inhimilliset käytännöt, joissa on voitu (edes kuvitella) tuo maailman ja ymmärryksen välinen ”ammottava kuilu” ylitettävän ovat meditaatio ja taide. Taide onkin se täsmäase ja käsikassara, johon tässä yhteydessä voimme turvautua. Taide saattaa olla jopa juuri ”se” medium, jolla kuilu voidaan ylittää. Henri Bergson kirjoittaa mahdollisuudesta suoraan havaintokokemukseen ilman tuota kuilua: ”Jos todellisuus koskettaisi suoraan aistejamme ja tietoisuuttamme, jos kykenisimme välittömään vuorovaikutukseen asioiden ja itsemme kanssa, uskonpa, että taide olisi tarpeeton, tai pikemminkin, olisimme kaikki taiteilijoita, sillä sielumme värähtelisi kaiken aikaa samalla aaltopituudella luonnon kanssa. Silmämme, muistimme avustamana, rajaisivat tilassa jäljittelemättömiä mestariteoksia ja vangitsisivat niitä ajassa.”
Kuilun olemassaolo on ollut tiedossa jo aikojen alusta saakka. Ja sekin, että sitä vastaan voida käydä taiteen keinoin. Jäljittely ja kuvaaminen ei siihen riitä. Aristoteleen mukaan onnistuneella esityksellä tulee olla ”voimaa, jotta se voisi kiinnittää huomiomme ja tunteemme ikään kuin se olisi todellista”. Kuilun ylitykseen ei kelpaa mikä tahansa taide, sen täytyy olla ”ikään kuin todellista”, mutta tarpeeksi epätodellista (abstraktia), että se voi ryhtyä ylipäätään kuilua ylittämään.
Taideteoksen esittävyys on myös havainnoitsijan armoilla. Monroe Beardsleyn väitteeseen, etteivät havaittavilta ominaisuuksiltaan eroamattomat kohteet voi erota esteettisiltä arvoiltaan, tuo Richard Eldridge vaihtoehdoiksi Albersin punaisen neliön, punaisella maalilla maalatun kankaan ja Kierkegaardin punaisen pinnan näystä israelilaisia jahdanneista egyptiläisistä uponneena meren verikylpyyn. Tämä Arthur Danton esittämä oivallus ”havainnossa toisistaan erottamattomista kaksoiskappaleista” niittaa meidät lopullisesti tähän maailmaan. Mikä tahansa saattaa ryhtyä esittämään mitä tahansa. Mutta riittääkö se kuilua vastaan?
Myös esittävyys houkuttelee ja vie mennessään. Vaikka esittävän teoksen ja esitetyn kohteen ”muistuttaminen” on miten vähäistä hyvänsä, houkuttelee se kuitenkin yhä uudelleen uhkarohkeaan hyppyyn. Eldridge puhuu tässä yhteydessä valokuvista (reaalisuuden jokapäiväisistä pilkahduksista) ja muistuttaa, että ”useimmiten valokuvat ovat enemmän toistensa kuin esittämiensä kohteidensa kaltaisia”. Mutta mitä muuta me voimme kuin turvautua taideteokseen ja hypätä, joko varjon kanssa tai ilman!
Taideteos on jo valmiiksi luontevasti maailman ja inhimillisen tiedostuksen välissä: siinä se pystyttää esityksensä maailmaa vastaan. Mutta maailma – tuo taivaallisten ideoiden ulkovarasto – pystyttää omansa: se vetää esitykseensä pilvet, varjot, rosoiset muurit, vanhat tapetit, kosteusläikät ja kaiken muun hallusinatorisen roinan. Tästä seuraa vaarallinen oireyhtymä, se saa kokijan kokemaan taideteoksina mitä tahansa ja näkemään taideteoksissakin sellaista mitä niissä ei ole.
Kun taideteoksen esittävyys saavuttaa ymmärryksen haarukan, taideteos lakkaa olemasta taideteos. Danto varoittaa työntämästä taideteoksia ja naisia ”esteettisen etäisyyden” päähän, ”koska se eristää taideteokset (ja kauniit naiset) käytännön elämästä ja alentaa ne kohteiksi, jotka soveltuvat ainoastaan hivelemään valikoivaa hienostunutta silmää”. Tarjolla on myös ”Valikoivaa silmää”, ”Kaikennäkevää silmää”, ”Viatonta silmää”, ”Kuuntelevaa silmää” ja ties mitä mielenkykyjen palvelukseen tarjoutuvaa koukutinta.
Esittävyyden perusongelmana on täydellisen illuusion mahdottomuus, koska reaalisuus houkuttelee meitä puoleensa alituiseen kelvottomilla lupauksillaan. Toisaalta reaalisuuskin pysyttäytyy tiedostuksen ulottumattomissa houkutuksen kaltaisena, joten me jäämme tässäkin killumaan kuilun partaalle. Ehkä juuri tästä syystä Lacan toteaa näkemisen alueen rakentuvan tiedostamattoman puutteen taloudelle. Esittävyydelle jää jäljittelyn keinot eräänlaisena tilan häiriönä: väripintojen viettelys, muotojen merkillisyys, tilan epämääräisyys, etäisyyden hurmio, valaistuksen hämärtyminen, näkökentän huojuminen jne.
Me näemme kaiken aina joksikin, ikään kuin kuilu sillä tavoin tulisi ylitetyksi. Ainakin tähän kiusalliseen vaivaan taideteos saattaa tarjota (hetkellisen) mahdollisuuden katsoa jotakin, joka ei heti ensihavainnossa näyttäydy joksikin nimenomaiseksi. Esittävyys vaanii kokijan ja kohteen välimaastossa ja tekee sieltä vaarallisia hyökkäyksiään. Vaatii vuosikausien meditatiivisen harjoittelun ja ponnistelun ennen kuin rikkinäinen tapetti alkaa näkyä pelkästään rikkinäisenä tapettina ja homeläikät pelkkinä homeläikkinä. On hämmästyttävän vapauttava kokemus nähdä taivaalla vaeltavat pilvet pelkkinä pilvinä, eikä jonakin kaikenkarvaisten myyttisten eläinten tarhana.
Reaalisuuden ikuinen paluu, mitä enemmän sitä lyö laimin, sitä hanakammin se tekee itseään tykö. Mutta sen ystäväksi älä rupea!
Tällaisia hajanaisia huomioita syntyi Richard Eldridgen kirjan Johdatus taiteen filosofiaan äärellä. Ja nimenomaan äärellä. En ehtinyt tarpoa lainakirjaa edes loppuun saakka, kun joku muukin höyrypää halusi sen lukea ja minun oli palautettava kirja kirjastoon. Jos törmätään kaupungilla, niin siinähän sitä olisi jutun juuresta yhdeksi iltatuimaksi. Mihin tällaista joutopuhetta sitten oikein tarvitaan. Taiteen filosofiaa tarvittavan siksi, että se johdattaa kokijansa merkityksellisten kokemusten äärelle, sanoo Eldridge.
Jos se on taidetta, me näemme sen!
Richard Eldridge (2009): Johdatus taiteen filosofiaan. Gaudeamus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti