TALO – JA YKSI KARMEA PAINAJAINEN

Maaliskuisessa päivänpaisteessa risupartojen talolle antama nimi ”Angstila” on kaikkea muuta kuin osuva. Ylhäällä päädyssä on ikkuna salaperäiseen vinttihuoneeseen, jonne sisäänkäyntiä ei talosta löydy lainkaan. Kuva SJT.

Life is a bridge, pass over it, don't build the house.

Pitkään noudatin tuota niin monien mestareiden sanomaksi arveltua neuvoa, kunnes tajusin sen syvän sidoksen niin kulttuuriin kuin olosuhteisiinkin. Vaikea on kuvitella minkään sortin mestaria meditoimaan lumisen kuusipuun katveeseen, kun ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Vielä vaikeampaa on kuvitella tuollaisen kepeän tokaisun irtoavan sinisiksi kylmettyneiltä huulilta. Lämpimän sisätilan kutsu käy tuossa tilanteessa lopulta ylivoimaiseksi. Olkoon elämä silta, mutta näillä leveyspiireillä taloksi käyminen on vähintäänkin kätevää ja mukavaa.

Kuten sanottu, pitkään vaelsin paikasta toiseen asuen ja työskennellen milloin minkäkinlaisissa loukoissa. Jotkut noista loukoista olivat palatsin kaltaisia ja toiset taas lähes asumattomiksi kelpaamattomia lääviä. Tuotantoa kuitenkin karttui ja siinä ohessa kerääntyi muutakin tavaraa, jota oli niin esillä kuin käsilläkin. Konkreettisten asioiden – kuten maalauksien – kanssa työskentelevälle kertyy kaikkea mahdollista ja mahdotonta materiaalia teosten toteuttamista ja ideointia varten. Taiteilijan työ ei ole niin vapaata kuin olin joskus nuoruudessani kuvitellut, päinvastoin kaiken muun säätämisen ohella se on jatkuvaa varaston ylläpitoa.

Olin Roomassa työskentelemässä kun kuulin, että olin saanut kotimaassa häädön asunnostani ja työhuoneestani – kaikki tavarani oli viety johonkin pommisuojaan. Noina aikoina Italiasta puhelut tilattiin suomeen, joten puhelu saattoi tulla sinä päivänä tai jonakin muuna päivänä. Moneen kuukauteen ei ollut mahdollisuutta saada selvyyttä maallisen omaisuuteni kohtalosta. Jo toisen kerran jouduin etsimään tavaroitani pommisuojasta. Tavaran suhteen Mestari oli kyllä oikeassa; sen puolesta ei kannattanut suurta murhetta kantaa. Mutta siinä häätötunnelmissa tulin kuitenkin johtopäätökseen, että oli hankittava oma talo.

Ei vieraita vuosikausiin,

vanha kissakin jo kuollut.

Ei suuria suunnitelmia,

kunhan nappaan näkymän

havainnon sumeaan silmään.

Iltapäivällä otan lasillisen viiniä,

leikkaan leivän ja keitän teen.

Illalla juon koko pullollisen.

(1999)

Paljon ehti tapahtua muutosten virrassa ennen kuin ajatus talosta konkretisoitui. Työskentelin välillä Tanskassa ja Ruotsissa ja missä milloinkin. Taloudellinen tilannekin oli saatava kuntoon – vanhat velat ja ulosotot oli maksettava ennen kuin uutta lainaa oli mahdollista hakea. Kopernikaanisen kumouksen väitettiin olleen suurin kumous historiallisena aikana, se oli esineellistänyt maapallon avaruudessa kiitäväksi kiveksi muiden kivien joukkoon. Se oli myös perussyy siihen, että maailmasta oli tullut tavara ja tavaranvaihdon väline. Kaikki muut syyt olivat tekosyitä.

Syksyllä 1995 vastoin Mestarin neuvoa ostin vanhan osuuskaupan Hallilan kaupunginosasta. Talossa oli jo valmiiksi vuokralaisiakin, pari vanhaa mummoa ja vesijohtoliike Huber. Ryhdyin oitis talonmiehenä hoitamaan talon asioita ja perimään vuokria. Yläkerran vinttihuoneisto – runoilijan kammio – oli vapaana, joten muutin sinne. Sieltä näkyi vain kuhmuraisia puunrunkoja ja taivasta. Näkymä pelkisti mielikuvissani koko ympäristön valosta riehaantuneeseen kuvaan, joka avautui kohti avaruuksia fantasmagorisesti värähdellen. Pimeyden tullen näkymä kiteytyi kuin kaiken olevaisen ytimeksi.

Kuu, sama vanha pieru,

öisen taivaan pilvet

ja puiden mustat siluetit

niin kuin ne ovat.

Vinttikomeron ovi

avautuu parahtaen – sen

hyllyillä lojuu viikattuna

vanhoja kuunsäteitä.

(2005)

Eräänä päivänä katsellessani vintin ikkunasta taivaan pilviä, päätin antaa Huberille häädön. Jo pelkästään sellaisen voimaannuttavan elämyksen takia kannatti hankkia talo. Risupartaiset ja holkkipolviset taiteilijaystävät kävivät soimaamassa kapitalistiksi. Kovin vähästä muuttui status – ei tarvinnut kuin keikahtaa ojasta allikkoon. Myöhemmin otin harmikseni pari risupartaa (ja yhden kukkahatun) vuokralaisiksikin. Seuraavana kesänä ne istuskelivat kaljoittelemassa puutarhan katoksessa ja uhosivat ostavansa koko talon – kunhan se iso apuraha kolahtaa. ”Kyllä sitten nauru maistuu, kun annetaan vuokraisännälle häätö.”

Mierolle lähdön päivää ja mitä tahansa kannatti odotella omassa talossa ja omassa puutarhassa. Sieltä ei niin vain ketään häädetäkään. Elämä on sellaista, todettiin yhteen ääneen, vaan eihän se sellaista ole – ei koskaan. Näyttelykeikkoja riitti edelleenkin: Lontoo, Reykjavik, Kööpenhamina, Silkeborg, Madrid, Budapest, Hampuri, Munka-Ljungby ja mitä lieneekään. Järjestötoimintakin vei aikaa, samoin näyttelyiden jurytykset ja kuratoinnit. Siinä ohessa kirjoitin vielä taidekritiikkejä, valokuvasin ja taitoin kirjoja. Ja helkkari soikoon, kaiken lisäksi vielä maalasin – sehän se vasta aikaa veikin.

Velat ja ulosotot tulivat maksettua ja mierolle lähtö viivästyi. Maailmalla uusi taide jumittui yhä sumeammin kuvalliseen kuvaan ja unohti kumouksellisen luonteensa. Näyttelyt kävivät vuosi vuodelta tylsemmiksi – näkemisen ja kokemisen juhlat ajat olivat lopullisesti ohi. Vähitellen maailma ympärillä hiljeni – talossa asuvalle ei ole muuta paikkaa mihin päänsä kallistaisi kuin talo. Sellainen olio ei saa apurahoja eikä muitakaan etuisuuksia. On vain erilaisia maksuja, kuten kiinteistövero, jolla ei saa muuta kuin talvisin lumiauran jäljiltä kinoksen pihatielle estämään talosta poistumisen. Se on kai sitä kuntatason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan.

Nojaan porraskaiteeseen

ja kuuntelen tuulen suhinaa.

Yhä vain aurinko putoaa metsään

ja yhä vain ikuisiksi ajoiksi vaiennut

ääneen lausumaton yskii ja rykii

kuin kouristuksen kourissa.

Yksin istun tukka harmaantuen

tyhjässä talossani vartoen

kello kymmenen uutisia.

Lamppu sirittää kuin sirkka,

sen alla olisi jotakin luettavaa,

mutta en jaksa katsoa mitä.

Opiskelen sellaisuutta, muka.

(1999)

Aloin vähitellen suhtautua taloon taideteoksena, kuin suurena kolmiulotteisena maalauksena. Olin asettunut taloon kuin maalaukseen, astunut sen sisään ja ryhtynyt töihin. Maalaus konkreettisena esineenä on kuin talo, sekin vaatii hyvät perustukset ja rakennelmat, kiilakehykset, kankaan pingotuksen ja pohjustuksen. Maalausprosessi on kuin asumaan ryhtymistä, tilojen dynaamista järjestelyä, valaistuksen ja värityksen säätämistä. Lopuksi se vaatii kehykset ympärilleen seisoakseen erillisenä yksikkönä tienoon laidalla vasten tulenkarvaisena hehkuvaa taivaanrantaa. Mestarin sanoin (asioiden) näkemisestä oli tullut absoluuttinen välttämättömyys.

Oli päivänselvää, että maalaus maalauksena oli menossa kohti meditatiivista ilmentymistä tarinankerronnan ja laskelmoivan tiedostuksen tuolle puolen. Olin kirjoittanut eräässä runossa, että sellaisessa kaukaisuudessa ei mahdu edes seisomaan. Mutta se oli pelkkää runollista propagandaa. Päin vastoin siellä on kaikki tilat, kokonainen avaruus – niin Rilken sisäavaruus kuin Proustin sisäiset puutarhat. Maalaus on kaikkien äänien hiljaisuutta, sillä ei ole mitään sanottavaa kenellekään, se on kuin talo maailmassa – se näyttäytyy niille jotka sen näkevät. Kun taas maalari niistetään hitaasti hivuttaen olemattomaksi ja näkymättömäksi. Ja lopulta se on mykkä kuin kivi.

Kuljen päivittäin imaginaarisessa

puutarhassani – nuuhkaisen meiramia,

ihailen mustaseljan runsaita kukintoja

ja leikkaan aroniat maan tasalle.

Jälleen kerran ilta hämärtyy

ja vähä vähältä esineet menettävät

tavanomaisen painonsa.

Olen kuin mykkä kivi, jota taivaan

tähdet ja yön mittaamattomat

etäisyydet saartavat.

(2007)

Talolla on oma kohtalonsa ja oma tahtonsa, kuten on maalauksellakin. Menee vuosia ennen kuin taideteokset, kirjat, äänilevyt ja muut tavarat löytävät luontevat paikkansa. Talo myös karsastaa uutta tulijaa ja hankaloittaa elämää parhaansa mukaan. Pääsulakkeet palavat toistuvasti ilman mitään järjellistä syytä tai ränni putoaa päähän pelkkää ilkeyttään. Monia vuosia ihmettelin talon pihan puoleisessa päädyssä korkealla olevaa ikkunaa. Millaiseen tilaan se loi ja luo valoaan? Yläkertaan johtavasta portaikosta tai mistään muualtakaan sinne ei ole sisäänkäyntiä. Tontutko siellä asustavat? Vai onko siellä se kauppiaan kätkemä aarre? Lopulta tuli hankittua tarpeeksi pitkät tikkaat, joiden avulla onnistuin ikkunan kautta vilkaisemaan tuota perin outoa vinttihuonetta.

Vastoinkäymiset nousevat tyhjästä kuin arka tuuli aamunkajon jälkeen. Tulee vesivahinko, viemäritukos, peltikatto vuotaa, saunan kaakeliseinä romahtaa ja lämmitysjärjestelmä tekee lakon pakkasen paukuttaessa nurkkalautoja. On käännyttävä vakuutusyhtiön puoleen ennen kuin saapuvat asianomaiset tahot työmiehineen, kaivinkoneineen ja sorakuormineen. Lopulta talo hyväksyy uuden asukkaansa ja suostuu tarjoamaan suojaa ja turvapaikan maailman murheita vastaan. Auliisti se tarjoaa myös tilat asumisen kätkeytymiseen ja luovaan työskentelyyn. Ja mikä tärkeintä, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa, kuten Mestari huomauttaa mustaseljapuun varjosta.

Murhe lehahti pihaan,

istui koivunoksalle, räpiköi

räystään alla ja mittaili vanhaa

kiviaitaa, vaan ei löytänyt

sopivaa pesäkoloa.

(2015)

Eräänä päivänä sain kutsun opetusministeriöstä tärkeään tilaisuuteen. Hieman kyllä ihmettelin kun kirjekuoressa nimeni yläpuolella oli titteliksi merkattu ”Kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla palkitsematon taiteilijamitättömyys”. Ajattelin, että ehkä se oli sellaista valtiotason huumoria, ei aivan hyvän tavan mukaista mutta laillista kumminkin. Kuinkas muutenkaan. Juna kiiti halki maiseman ja olin perillä jo hyvissä ajoin. Kuuntelin hartaan näköisenä suuren salin perällä kun viereeni työntynyt pitkänhuiskea ministeriön virkamies kuiskutteli korvaani:

Suomessa on hyvä asua ja nauttia kohtuuden ja tasapuolisuuden ilmapiiristä. Meillä Suomessa kaikki on kohtuullista ja kaikki saavat ansionsa ja mittansa mukaan. Miten se toisin voisi ollakaan. Sinäkin olet juuri saanut taiteilijaeläkkeen ja onnittelukortinkin siltä opetusministeriltä, joka kättä vatkaten sen jo ajat sitten lupasi sinulle ja kaikille muillekin 5-vuotisen apurahan saaneille, kunhan vain muistat pysyä oikeassa puolueessa. Kelpaa tällaisessa maassa taidetta tehdä tai olla vaikka tekemättä.

Tuollaisen karmean unen näin eräänä yönä talon vintillä nukkuessani. Niiltä seisomilta tein jo lähtöä konjakkipulloa ostamaan. Miten se muutenkaan voisi olla. Mutta eihän se totta ollut. Unen ja valveen rajamailla on vaikea tietää, mikä on totta ja mikä ei. Taidemaailma ja puoluepoliittinen todellisuus eivät hevin kohtaa minkäänlaisessa järjellisessä ulottuvuudessa. Poliittiselle establishmentille taidemaailma on turha ja tarpeeton kummajainen – se kaivetaan esille vain juhlapuheissa ja vaalipropagandassa. Karmean apuraha- ja taiteilijaeläkeruletin puitteissa ylläpidetään alituista koston kierrettä. Näennäiset taidepolitiikan uudistukset ovat johtaneet maailmaan, joka on kadottanut antiikin hyveistä niin tasapuolisuuden kuin kohtuudenkin.

Oikea todellinen elämä on karannut kauas horisonttiin – ani harvat siitä enää edes unta näkevät. Jo antiikin aikana yhteisön (poliksen) koettiin jakautuvan luonnollisesti rikkaisiin ja köyhiin, niihin joilla oli poliittinen puhe ja niihin joilla sitä ei ollut. Yhä nykyään tuo antiikin hyväksi havaittu käytäntö on politiikan johtotähtenä. Kuinka muutenkaan voisi olla. Poikkeustilasta on tullut sääntö, sanoo Mestari, ne tahot (puolueet, järjestöt) jotka ajavat jotakin asiaa (epäkohtaa) ovat ilman epäilyksen häivääkään valmiit tekemään myös kaikkensa, että asiat pysyvät juuri sellaisina kuin ne ovat. Kuinkas muutenkaan.

Työskentely- ja näyttelytiloja. Kuvat SJT.

Kukaan ei koskaan näe unta sellaisesta maailmasta, eikä kukaan koskaan herää sellaiseen todellisuuteen. Sotien jälkeen isät ja äidit panivat parastaan ja kasvattivat työvoimaa jällenrakennuksen ja kasvun ihmeen tarpeisiin. Nyt nuo suuret ikäluokat ovat suuri rasite, josta pitäisi päästä nopeasti eroon – mutta miten. Taiteilijaeläkkeitten määrä on vakio tai niin nyt vain on sovittu – niitä kutsutaankin ylimääräisiksi, ei niistä riitä edes kaikille ”ansioituneille”. Sitä paitsi päätökset heiluvat poliittisten mielipiteiden tuulessa – ei sellaisessa pelissä kukaan ole tarpeeksi ansioitunut. Mutta ei hätää, ruletti pyörii – ja aika tekee tehtävänsä.

Taiteilijan vapaus – muut ihmiset eivät vapaudella mitään teekään – voi toteutua vain asettumalla työskentelemään poliksen ja sen instituutioiden ulkopuolelle. Mutta järjestelmän vankila – panoptikon – on sillä tavoin rakennettu, että se ei ole mahdollista. Historian ja järjestelmän langettamasta roolista (tuomiosta) ei ole muuta pakotietä kuin taide – ja sekin on silkkaa illuusiota. Poliksen vallitseva puhe pitää yksilön vallassaan kuin hypnoosi – oudot sanat ja puheenparret tulvivat suustani, vaikka lähes epäinhimillisin ponnistuksin yritän jotakin muuta sanoa. Sumun tavoin kaiken peittävä puheen pölinä on nostettu suureen arvoon. Olemme hukkuneet alituiseen molotukseen, siitä huolimatta sitä halutaan lisää radioon, televisioon ja kaikkialle. Puhun, olen olemassa. Lörpöttelyn rajat ovat maailman rajat.

Lyijynsinisenä kaartuu taivas.

Aurinko helottaa täydeltä terältä

kunnes paiskautuu horisontissa

ryskyen metsän vehreyteen.

Illan mittaan ilmaantuvat pilvet.

Tuulenpuuskat takovat ikkunoita

ja paukuttavat kattopeltejä.

Välillä on aivan tyyntä.

(1999)

Herättyäni ei painajaisesta ole jäljellä muuta kuin jääkylmä otsa ja kuumottavat korvat. Elämähän on unta, onneksi – heräämistä yhdestä unesta toiseen. Aamu ei ole vielä valjennut, katulamppujen kajo heijastaa seinille oksien ryteikön. Vedän housut jalkaani ja villapaidan ylleni ja palaan talon muodostamiin käytäntöihin. Keitän teetä ja paistan kikhernejauhomunakkaan. Avaan radion ja kuuntelen uutiset. Taidemaailmassa on tunnistettu simulakrumi – aito kopio – jolla ei ole rasitteenaan originaalin taakkaa. Mitä siitä pitäisi sanoa, että lopultakin on löydetty jotakin aidosti aitoa. Helvetti soikoon, aivan sama.

Kierrän kellarissa pannuhuoneen ja tiedostamattoman pakolinjoja ylläpitävän hiukkaskiihdyttimen. Katselen kellariklubin seiniä, joilla roikkuu vielä viimevuotiseen ”Avoimien ovien” -tapahtumaan ripustettuja teoksia. Siirrän muutaman maalauksen nojaamaan seinää uutta kesää ja uutta näyttelyripustusta silmällä pitäen. Talven aikana lattialle on ilmestynyt tyhjiä pahvilaatikoita, listanpätkiä ja sahanpurua. Nousen portaat työhuoneeseen, avaan tietokoneen ja nostan maalaustelineeseen uuden kankaan. Aloitan äärimmäisen hitaan meditatiivisen matkan läpi imaginaaristen tilojen kohti vinttikammion ikkunoista tulvivaa tiedostuksen valoa.

Mielikuvitus rakentaa seinät ja talon vaikka varjoista, toteaa Mestari, kun taas mielenkykynsä kadottaneelle paksuimmatkaan muurit eivät suo turvapaikkaa. Maailma on maailmallistanut tiedostuksemme irti alkuperäisestä kosmisesta yhteydestä ja tehnyt meistä kaikkeuden taloon kelpaamattomia vaeltajia ja levottomia tien etsijöitä. Jos ja kun oleminen löytää vähäisenkin suojan, alkaa luova ajattelu viritä heti ja tehdä työtään tuhansine esiin ryöppyävine kuvineen. Turhaa on etsiä kotipaikkaa kaukaisuuksiin pakenevasta taivaanrannasta.

Mestari (Laozi)

Muutin tähän taloon

parikymmentä vuotta sitten
eräänä vähälumisena talvena.
Keväällä, auringon paistaessa

jo pälviin, ilmestyi rapulle

iso harmaa kissa.
Siinä se istui päivittäin
ja katseli hiljaista kylänraittia.
Toisinaan istahdin sen viereen

ja puhuin sille niin kuin

kissalle puhutaan.

Elämä oli verkkaista ja

tapahtumaköyhää, vain

naapurin mummo saattoi

sujahtaa rollaattorilla ohi.
Täällä eletään vaarallisesti,
sanoin kissalle, kissa nyökkäsi.
Yhtäkkiä kissa katosi,
häipyi kaukaisille vuorille,
ikään kuin se olisi saanut
kaiken sanotuksi.

(2015)

Talossa harjoitetaan myös julkaisutoimintaa:

https://www.youtube.com/watch?v=wWSj7ICWb1w&t=12s

Satunnaisia runoja http://en.calameo.com/read/004260237f708fbe1f0a7

Juha Ilvas – Tellervo Lahti: Maalattu maailma – Painted World, Non Art Books 2009.

Talossa on AVOIMET OVET – OPEN DOORS 70/50 -tapahtuma 9.–10.6.2018

Talossa työskentelee myös vierailevia taiteilijoita. Kuvat SJT.

TAITEEN KAPINA JA KUMOUS / PAKO SISÄISESTÄ PUUTARHASTA

”Jotkut muistavat minut runoilijana, jotkut maalarina. / Nimeni ja tyylini he voivat tulla tuntemaan. / Mutta mieltäni ja sydäntäni he eivät tavoita koskaan.” Wang Wei. Kuva: "Wang River Scroll", yksityiskohta 1600-luvulla tehdystä kopiosta.

Yhä vain kuljen täällä

joutilaana vetelehtien.

Puut huojuvat jo syksyn väreissä

ja viimeinenkin lintu

on lentänyt pois.

 – SJT (2002)

Maiseman estetiikkaa pohtiessaan David B. Richardson päätyy visaisen kysymyksen äärelle. Kummat olivat ensin, ”luonnon vai taiteen esteettisen arvostamisen konventiot”. Oliko mahdollista poimia osa luonnonnäkymästä esteettiseksi kokonaisuudeksi – ”maisemaksi” – ja tarkastella sitä ikään kuin taideteoksena vai antoiko vasta maalaustaide tarpeelliset konventiot maiseman esteettiseen kokemiseen. Kirjoittaja viittaa A. N. Whiteheadin näkemykseen, jonka mukaan taide ikään kuin parantelee luontoa ja tarjoaa luonnon havainnointiin esteettiset parametrit. Tämähän on läntisessä maailmassa varsin yleinen näkemys.

Richardson kiinnittää huomionsa kiinalaisten ”metafyysiseen kosmologiaan”, jossa luonnon tarkastelu esteettisenä kokemuksena on paljon vanhempaa kuin lännessä. Kiinalaisessa maailmankuvassa Taon läsnäolo kaikkialla orgaanisessa luonnossa luo kosmisen ykseyden, josta näyttää tyystin puuttuvan kaipaus ylimaailmalliseen perustaan. Luonnonnäkymät jylhine vuoristoineen, puunkäkkyröineen, puroineen olivat suoraan koettua sielunmaisemaa niin runouden kuin maalaustaiteenkin kuvastossa.

Lännessä tyhjyyttään kumisevasta maisemasta ei ollut taideteoksen aiheeksi – tuskin se oli edes näkyväksi saakka havainnoitavissa. Sen sijaan Kiinassa maisemamaalaus saavutti itsenäisen aseman jo 600-luvulla. Wang Wei (699–759), zen-buddhisti, vegetaristi, maisemamaalari, runoilija ja musikantti asui luontevasti maisemassa tilan, valon ja värisävyjen ympäröimänä ilman vähäisintäkään tyhjyydenkammoa. Wang Wein runot nivoutuivat hänen maalauksiinsa, jopa niin että maalari-runoilija ja monitoimimies Su Shi (1037–1101) totesi, että Wangin runous on maalausta ja hänen maalauksensa ovat runoutta.

Syksyiset kukkulat sieppaavat viimeisen valon.

Linnut lentävät toinen toistaan seuraten.

Loistava vehreys hehkuu etäisyyksiin saakka.

Illan sumutkaan eivät löydä lepopaikkaa.

– Wang Wei (699–759)

Ympäristöesteettinen luontokokemus ei ole taideteos lainkaan, koska se ei ajallisesti ja tilallisesti näyttäydy taideteoksen tavoin sosiaalisessa instituutiossa – taidemaailmassa. Niin tai näin. Havainnon fenomenologian näkökulmasta sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Gaston Bachelardin mukaan ”poeettinen kuva” on aina läsnä jo havainnossa, eräänlaisena äkillisenä leimahduksena ilman esikatselua ja tulkintaa. ”Kun kuva on uusi, on maailmakin uusi.” Bachelard ei rajoita tarkasteluaparaattiaan yhteen teoriaan, vaan vaihtaa tarpeen mukaan fenomenologian psykoanalyysiin tai päinvastoin.

Bachelard vetoaa siihen, että vaikka fenomenologisen reduktion kautta havaittu maailma onkin uusi ja erilainen, se on myös idealistinen, joten se ei kelpaa oikeudessa todistukseksi reaalisen maailman todellisista tapahtumista. Siitä huolimatta, että meillä on kyky erottaa tosi ja epätosi, suurin osa havainnoistamme on reaalisen vaatimuksen suhteen vääriä. Ennakko-oletukset sotkevat reduktiota, näemme yleensä vain sen, mitä haluamme nähdä. Sitä paitsi maailman ilmenemiset ovat epävakaita ja arvaamattomia, valaistus vaihtelee alituisesti ja kohteet ovat näkyvissä kerrallaan vain yhdeltä puolelta.

Esteettisen taidekokemuksen suhteen havainnon vertaaminen todellisuuteen ei ole ongelma. Todellisuudeksi ryhtynyt näkymä on tylsä ja mielenkiinnoton – ja vähitellen se taantuu lähes näkymättömäksi. Bachelard viittaa Proustiin ja toteaa, että nykytaiteilijalle kuva (maalaus) ei ole aistitodellisuuden korvike, vaan se on kokonaan uusi todellisuus. Proust kuvaa Elstiria maalaamassa ruusukimppua, jota taiteilija ei voinut edes katsella ”ennen kuin oli siirtänyt sen siihen sisäiseen puutarhaan missä meidän on pysytteleminen”. Immanentin puutarhan tai taideteoksen ruusujen poikkeavuus aistitodellisuuden ruusuista ei tarkoita, että ne olisivat vääriä tai että teos olisi epäonnistunut.

Tässä akvarellissa hän oli tuonut näytteille näkemänsä ruusut, joita kukaan ei muutoin koskaan olisi nähnyt; näin ollen saattoi sanoa taiteilijan kuin taitavan tarhurin ikään rikastuttaneen Ruusujen heimoa uudella lajikkeella.

– Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä 7, 1922/1989)

Proust koki vapautuvansa sisäisen puutarhansa vankeudesta Jean-Baptiste Chardinin maalausten äärellä. Chardinin maalaamat asetelmat rähjäisten keittiöiden arkisen kuluneista tavaroista puhkesivat kirjailijan silmissä lumoaviksi näkymiksi taianomaiseen esineiden ja olioiden maailmaan. Kurjinkaan maan asukas ei enää jäisi esteettisten elämysten ulkopuolelle, sillä tavallisimmatkin astiat voivat hehkua kuin jalokivet. ”Keittiössä kävellessänne sanotte vain itsellenne: tämä on erikoista, tämä on suurta, tämä on kaunista kuin Chardin.” Montaa eri mieltä on oltu Chardinin maalausten kauneudesta, eikä suotta.

Proust kirjoitti aiheesta esseen, mutta sai osakseen ankaraa kritiikkiä, jossa todettiin kirjailijan unohtaneen että maalausten ylevä kauneus ei ole aiheuttanut pienintäkään muutosta todellisessa maailmassa – siellä vallitsee edelleenkin sama brutaali todellisuus. Taiteen kapina ei yllä maalauksen ulkopuolelle – itse asiassa maalauksella ei näytä olevan minkäänlaista viestiä todellisen maailman asukkaille. Niinpä Proustin essee jäi sillä kertaa julkaisematta kirjailijan erinomaisen pätevästä perustelusta huolimatta.

Olen juuri saanut valmiiksi pienen taidefilosofisen tutkielman, jos sitä sellaiseksi tohtii nimittää, jossa pyrin osoittamaan miten suuret maalarit vihkivät meidät ulkoisen maailman tuntemukseen ja rakkauteen sitä kohtaan, miten he »pudottavat suomukset silmiltämme» ja varsinaisesti avaavat silmämme maailmalle.

– Marcel Proust

Deleuze toteaa, että taiteen tärkein ja ehkä ainoa tehtävä on kapina ja vastarinta. Mikä suhde taideteoksella on kommunikaatioon?, filosofi kysyy itseltään ja vastaa kysymykseen. Vastaus on tyly niiden kannalta, jotka yhä uskovat että taideteos on viesti ja että taiteilijalla täytyy olla jotakin sanottavaa. No, siinä meni sekin myytti.

Ei minkäänlaista. Taideteos ei ole kommunikaatioväline. Taideteoksella ei ole mitään tekemistä kommunikaation kanssa. Taideteoksessa ei kirjaimellisesti ole pienintäkään määrää informaatiota. Sen sijaan taideteoksen ja vastarinnan välillä on perustavanlaatuinen läheisyys.

– Gilles Deleuze (1987)

Puoli vuosisataa ennen Deleuzea kirjaansa kirjoittanut Proust tiesi kyllä tämän. Ehkäpä siihen sisältyy se ainoa opetus, joka tässä yhteydessä irtoaa. Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen maailmanmaineen myötä herättiin myös Illiersin kunnassa, jota Proust oli kuvannut kirjassaan nimellä Combray. Matkailumainokset lupasivat, että juuri Illiersin maisemista ja kylämiljöistä löytyisi Proustin kirjan aito Combray. Mentiin niin pitkälle, että Illiers muutti nimensä Proustin syntymän satavuotispäivän kunniaksi 8.5.1971 Illiers-Combrayksi.

Jo 1922 kuollut Proust ei tiennyt kirjansa aiheuttamista tapahtumista mitään, mutta antoi kuitenkin vastauksen jo etukäteen 1906 John Ruskinin Sesame and Lilies -kirjaaan kirjoittamassaan esipuheessa. On turha lähteä etsimään ”lumousta” taideteoksissa kuvatuista paikoista, ne tuottaisivat vain pettymyksen, varoittaa Proust. Taiteilijan näkemystä ei voi enää tavoittaa, sitä paitsi oli täysin sattumaa minkä maiseman esimerkiksi Claude Monet maalasi, monet muut aiheet häneltä jäivät maalaamatta ja valaisematta siveltimensä taikavoimalla.

Mutta meillä kaikilla on mahdollisuus taiteen avaamin silmien itse löytää omat pakotiemme sisäisestä puutarhastamme ja oppia valaistumaan maailmasta sellaisena kuin se on. Proustin esimerkin mukaan se kaikki voi löytyä omalta takapihaltamme – näin voimme herättää tavallisimmatkin maisemat ja mitättömimmätkin miljööt lumottuun elämään.

Lähtisimme mieluusti katsomaan peltoa, jonka Millet näyttää meille Keväässään, ja toivomme, että Monet veisi meidät Givernyyn siihen joenmutkaan, jonka hän sallii meidän juuri ja juuri erottaa aamu-usvan läpi. Karu totuus kuitenkin on, että Millet tai Monet sai puhtaan sattuman kautta valita maalauksensa aiheeksi juuri kyseisen tien, puutarhan, pellon tai joenmutkan eikä jotakin toista.

– Marcel Proust

David B. Richardson: Luonnon arvostamisen konventiot ja taidemaailma (1976), teoksessa Alligaattorin hymy, Ympäristöestetiikan uusi aalto, toim. Yrjö Sepänmaa, Gummerus 1994.

Gaston Bachelard: Tilan poetiikka, suom. Tarja Roinila, Nemo 2003.

Gilles Deleuze: Mitä on luomisteko?, suom. Jussi Vähämäki, Tutkijaliitto 2005.
Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, suom. Hanna Tarkka, Otava 2007.

 

Ei pakottavaa tarvetta runon kirjoittamiseen,

vain vanhuus vääjäämättömänä kumppanina.

Epähuomiossa he tekivät minusta runoilijan,

vaikka kauan sitten olin myös maalari.

Syvään juurtuneissa käsityksissään

sellaiseksi on maailma minut määrittänyt.

Nimeni ja tyylini he voivat tulla tuntemaan,

mieltäni ja sieluani he eivät tavoita koskaan.

 – Wang Wein runon mukaan

TYHJÄN SILMÄN KATSE / MIHIN KATOSI NÄKEMISEN TAITO

Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Pahajoki 1966. Kuva SJT.

Havainnossa on annettava mahdollisuus kaikkea syleilevälle vapaalle tuijotukselle.

– Anton Ehrenzweig

Rakastakaa sitä, mitä ette koskaan uskoisi kahdesti!

Rakastakaa sitä, mihin olette aina jo uskoneet!  

– Alain Badiou

Kaikki on tulkintaa, jo pelkkä ihmisen osa – eksistentiaalinen oleminen – vaatii tulkintaa. On valittava miten, milloin ja missä mitkäkin ajatukset ovat ajateltavissa ja mitkä objektit havaittavissa. Ja alituisesti on varottava ennakko-oletuksiin ja mielipiteisiin sortumista. ”Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta, jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä itsepäisessä päättäväisyydessä, (…) mielipiteitä vailla grammaakaan totuutta”, kirjoittaa Alain Badiou ja antaa ymmärtää, että vain mielipiteillä – noilla ”tiedon anarkistisilla tähteillä” – voidaan kommunikoida. ”Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Totuus panee viralta konstituoidut tiedot ja asettuu mielipiteitä vastaan.”

Ennen tulkintaa on kuitenkin suoritettava havainnon reduktio. Anton Ehrenzweig (1908–1966) lanseerasi vaihtoehtoisen ”tyhjän silmän katseen”, jossa havainnointi on ”piilotajuista, synkretististä, fokusoimatonta, artikuloimatonta, kokonaisvaltaista ja vapaasti leijuvaa”. Ehrenzweigin mukaan tyhjä katse ei tee valintoja eikä pyri tekemään selkeitä havaintoja, ”siinä asiat ja objektit vain virtaavat ja sekoittuvat toisiinsa”. Tämä kaikki viittaa tiedostomattomaan sumeaan havainnointiin, jolla on aivan toiset pyrkimykset kuin selkeys ja kirkkaus.

Tällaista vaeltavan silmän katsetta harjoittelimme lapsina kissaa apuna käyttäen. Olin jostain lukenut, että kissoilla on luontainen kyky ei minkään näkemiseen – siis kyky tarkkailla ympäristöä ilman erityisiä kohteita. Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Seurasimme esimerkkiä ja annoimme silmiemme lipua yli tienoon kiinnittämättä katsetta mihinkään nimenomaiseen, mutta useimmiten näkökenttään ilmestyi jotakin joka vaati katseen kohdentamista – linnun pyrstön heilahdus ruohikossa tai naapurin tytöt pelaamassa sulkapalloa joen töyräällä.

Kun näkemätön ryhtyy näkemään, avautuu samalla näkemisen näyttämö, jossa näkyväiset ilmiöt näyttäytyvät ikään kuin ne olisivat aina olleet näkyvillä.
– Oski Kalte (Olemisen kuokkavieras, 2005)

Silmien tyhjänä pitäminen on äärimmäisen vaikeaa, jo tottumus pakottaa havainnon kiinnittymään kohteesta toiseen. Tämän ilmiön voi huomata tarkkailemalla vaikkapa junassa vastapäisen matkustajan silmiä, miten ne nykivät edestakaisin etsiessään pakonomaisesti näkemisen kiintopisteitä ohi vilistävästä maisemasta. Harjoittelu tekee tässäkin asiassa mestarin. Mutta se on myös vaarallista, kuten Jussi Saarinen huomauttaa artikkelissaan Psykoanalyyttinen taiteentulkinta (2009). ”Mielen primaariprosessointiin kuuluvaa tiedostamatonta havainnointia on kuitenkin aktiivisesti torjuttava, jotta maailma objekteineen pysyisi jossain määrin turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan.”

Näkeminen ei koskaan vapaudu ”tavanomaisen ymmärryksen” kahleesta, joka on muovannut yksityisen tarkkailijan elämismaailman. Kuka tahansa ”jokakuka” on mukana muovaamassa sitä perustaa, jolla maailman täällä oleminen antautuu maailman kosketukselle, siihen mitä ja miten nähdään. Näkemisen puutteellista tapaa Heidegger kutsuu ”laiskaksi töllistelyksi” – jättäytymiseksi maailman valtaan – jossa ei ole pyrkimystä ymmärrykseen vaan pelkkään uteliaisuuden tyydyttämiseen ja ”huvittelumahdollisuuteen”. 

Kun jokapäiväisessä kanssakäymisessä kohdataan sellaista, joka on käsillä jokaiselle, ja josta jokainen voi sanoa mitä vain, kohta ei enää ole ratkaistavissa, mikä on avattu aidossa ymmärtämisessä ja mikä ei. Tätä Heidegger kutsuu "kaksimielisyydeksi". Siitä johtuen 'kuka tahansa' erehtyy jatkuvasti luonnoksissaan aitoihin olemismahdollisuuksiinsa nähden. Se on aina kaksimielisesti "täällä", siis siinä, missä meluisin juttelu ja nokkelin uteliaisuus pitävät yllä "toimeliaisuutta" – "siinä missä jokapäiväisessä mielessä tapahtuu kaikki ja pohjimmiltaan ei tapahdu mitään."

– Marja Jalava (Historiallisia Arvosteluja, 2000, ISSN 1457–1412)

Otetaan uusiksi. Siis tiedostamatonta tyhjän silmän havainnointia on aktiivisesti torjuttava, että maailma objekteineen pysyisi turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan. Tämä on suurin piirtein järisyttävin julkilausuma, johon olen törmännyt. Tämän väitteen jatkoksi on asiallista olettaa, että tällainen tiedostettu tai tiedostamaton pelko on synnyttänyt piilotajuiset torjunnan rakenteet – eräänlaiset silmälaput – jotka estävät meitä ryhtymästä näkemisen uhkarohkeille alueille. Tämän kirjoittaja on psykoanalyyttisten tulkintojen suhteen melko viaton. Mutta kokemuksesta tiedän ilman tulkintojakin, että maailmalle paikoiltaan horjuttaminen tekee vain hyvää.

Marcel Proustin mukaan ihmisen joka tahtoo sivistyä, on alistuttava jonkinasteiseen tietämättömyyteen. Jacques Rancière puolestaan viittaa ”tietämättömän opettajan” kautta Hollannissa saatuihin hyviin oppituloksiin, jotka mahdollisti oppijaa tietämättömämpi opettaja. Samoin näkemään ryhtymisen tahtotila edellyttää tietynlaista sokeutta. Tuttua on miten maalarit siristävät tai jopa sulkevat silmänsä nähdäkseen paremmin – vaikkapa tarkan komplementtivärin. Epäilemättä Proust kehitti näkemisen taitonsa äärimmäiseen herkkyyteen, mutta joskus taitavakin joutuu pulaan. William Blaken runon kotkakaan ei tiennyt, mitä on kuopassa, vaan lopulta oli nöyrryttävä kysymään myyrältä.

Does the Eagle know what is in the pit?

Or wilt thou go ask the Mole?

Can Wisdom be put in a silver rod?

Or Love in a golden bowl?

– William Blake (Thel's Motto, 1789)

Palataan hukkapolulta takaisin Ehrenzweigiin, joka kehottaa katsomaan taidetta – ja nimenomaan maalauksia – vaeltavalla tyhjällä silmällä. Hyvän kohteen tarjoaa Jackson Pollockin suurikokoiset maalaukset, joiden ”tyhjän ranteen tekniikalla” sivallettujen väripintojen autiomaassa voi saavuttaa vapaasti soljuvan ajattoman meditatiivisen näkemisen tilan. Saarinen vihjaa, että maalausten erityinen ”taiteellinen” jännitys syntyy tuosta rajankäynnistä, jossa piilotajuinen kohtaa itseään alati esiin tyrkyttävän todellisen maailman. Tuossa mannerlaattojen kaltaisessa törmäyksessä syntyvä ristiriita on yhtä aikaa luova ja traumaattinen.

Saarisen mukaan taideteoksen aikaansaama ohitus piilotajuisen havaitsemisen torjunnassa antaa taiteelle sen salaperäisen myyttisen voiman. Taideteoksen hyökkäys psyyken suojamuurien ohi avaa uusia näkemisen ja kokemisen mahdollisuuksia, vaikkakin taideteoksen lopullinen arvoitus jää kaikista tulkinnoista huolimatta selvittämättä. Sanomattakin on selvää, että tällainen näkeminen on suoraan yhteydessä kunkin kokijan omaan henkiseen kapasiteettiin, joka määrittää millaisia sielun voimia on vapautettavissa ja millaiset salaisuudet eivät anna periksi minkäänlaisen muurinmurtajan edessä.

Tämä taiteen yhteys piilotajuisiin kerroksiin selittää senkin, miksi taideteoksen elämyksellinen voima laimenee kokemuskertojen myötä, jolloin psyyken voimat vahvistuvat ja vetävät niin sanotusti hilat kiinni. Saarisen sanoin: ”Silmä tottuu hämmästyttävän nopeasti ja taltuttaa vaarallisimmatkin kuvat tavallisiksi, helposti tunnistettaviksi kohteiksi.”

Nyt on ajauduttu jo kauas arveluttaville vesille – ehkä olisi heitettävä ankkuri tai käännyttävä takaisin. Teoria ja tulkinta ovat kyllä tässä psykoanalyyttisessa mallissakin uskottavia – ehkäpä liiankin uskottavia. Luultavasti melko vähäisellä vaivalla jostain löytyisi vaihtoehtoinen tulkinta, joka selittäisi taiteen kokemisen prosessia yhtä pätevästi ja yhtä tyylikkäästi. Vaikka turhahan sitä on epäillä jos kirjoittaja sanoo, että ”psykoanalyysi tulee jatkossakin olemaan merkittävä osa taidemaailmaa”.

Abstrakti taide on auttanut meitä kokemaan puhtaaseen muotoon sisältyvän emotionaalisen voiman.

– Anton Ehrenzweig

Vaihtoehtoista näkemistä Brion Gysinin tapaan:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2014/11/tajunnan-takamailla.html

Sigmund Freud taideteoksen tulkkina:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2016/03/mona-lisan-hymy-ei-ollut-leonardon.html

Jussi Saarinen: Psykoanalyyttinen taiteentulkinta, kirjassa Freudin jalanjäljillä, toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo, Teos, 2009.

Anton Ehrenzweig: The Hidden Order of Art, University of California Press, 1967.

Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, suom. Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi, Tutkijaliitto, 2016.  

SALE NERA

Musta kissa istui lattian virkaa tekevällä

lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä;

se vakuutti seesteisellä olemuksellaan, että tämä

ei ollut mikä tahansa talo, vaan tämä talo oli koti –

kissan koti. Koko tienoo, rakennuksineen kaikkineen,

oli kissojen aikaansaannosta. Ihmiset täällä olivat vain

kissojen suopeuden tähden, kissojen tahdosta

pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina,

että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää ylellistä

elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat

niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki oli tulvillaan virtaavaa hyistä vettä;

se kohisi raivoisasti sillan alla, syöksyi läpi

pajuryteikön ja päätyi lopulta pyörteisenä

aaltoilevaan laajaan suvantoon. Joen toisella

rannalla oli muutamia punaisia taloja, joiden

savupiipuista nousi ohutta savua. Kesä ja sen

aurinkoon taotut muistot olivat kadonneet yhtä

yllättävästi kuin ne olivat ilmestyneetkin. Oli

koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä

maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava

hahmo ilmestyi polun päähän kauppakassia ja

pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähti

käyntiin – se hallitsi tilanteen täysin.

– SJT (1983)

REIKÄ VÄKIJOUKOSSA

L. Moholy-Nagy: Dyfay Color photograph, kokeellista valokuvaa vuodelta 1935. "Vision In Motion" (1947/1965).

Missä yksinäisyys loppuu, siinä tori alkaa.

– Nietzsche

Yhä useammat kokevat kulttuurin kuuluvan taiteineen päivineen huvitusten piiriin. Jos teatterissa ei naurata tai konsertissa esitettyjä ”kappaleita” ei osaa viheltää eivätkä taidenäyttelyyn ripustetut teokset esitä mitään, niin kyseessä on elitistinen huijaus. Sitä paitsi nykyrunouden voisi kokonaan lopettaa – sitten Runebergin ja Leinon ei ole kirjoitettu mitään kunnollista.

Kaupunkien tarjoama houkutus ei olekaan kulttuurin ja taiteen tarjonnan runsaus vaan väkijoukko – värikäs toreilla parveileva ihmisten paljous. Se on yhä se tärkein mittari, jolla kaupunkien viihtyvyysarvoa varsinkin nuorison keskuudessa oletetaan. Se on salaperäinen tekijä X, jonka vähäisinkin väkijoukossa lorvaileva tai kiiruhtava yksilö voi kiinnittää omanarvontuntoaan pönkittämään.

Ensimmäisenä väkijoukon lyyriset ominaisuudet oivalsi Charles Baudelaire, joka vei 1800-luvun puolivälissä kirjoittamissaan runoissa havaitsevan silmän väkijoukkoon. ”Sielun antaminen väkijoukolle on kuljeksivan flaneurin tyypillisin ominaispiirre”, kirjoittaa Walter Benjamin kirjassaan Silmä väkijoukossa (1986). Kohtaamiset väkijoukon kanssa olivat hänelle elämys, josta hän väsymättä puhui.

Noihin aikoihin ei lorvailijan vauhti päätä huimannut. Hyvään käytökseen saattoi kuulua kilpikonnan kävelyttäminen bulevardeilla, se määräsi askeleen mitan, kuten Benjamin todistaa. Nykyään vauhti on toinen ja askeleen mitan määrä sosiaalinen media; siellä puhaltavat hallitsemattomat tuulet vievät ennakkoluulot ja luutuneet mielipiteet mennessään. Kaikki saavat ansionsa mukaan – ja enemmänkin.

Myös Seinäjoen kaupunki sai taannoin aimo latauksen, kun somessa kiiri postaus: ”Tiedättekö muuten, että Seinäjoki on Suomen väkiluvultaan suurin kaupunki, jossa ei ole taidemuseota.” Tuo kiusallinen tosiasia riehui aikansa, kunnes se laantui uusien paljastusten vyöryyn. Ilmeisesti kukaan Seinäjoelta ei ollut valmis viestiin vastaamaan. Ehkäpä kaupungintalon johonkin soppeen pitäisi valita somevastaava.

Tällaisessa maailmassa onkin ihmeellistä, että yhä tehdään merkityksellistä taidetta ja julkaistaan hyvää kirjallisuutta. Vanhoista klassikoista uuden loistavan käännöksen on saanut myös Baudelairen Pahan kukat joka edelleen 150 vuotta ilmestymisensä jälkeen on yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä runoteoksia, vaikka väkijoukossa ei vaellakaan enää näkevä silmä vaan kamera – mitään näkemätön reikä. Se on hyvää vastalääkettä viihdekirjojen ja julkkismuistelmien tulvan aiheuttamaan ödeemaan.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 13.12.2017

Lisähuomioita:

Kaupungistumisen myötä ihmiset ovat tottuneet asumaan kaupungin ahtaudessa ja unohtaneet siinä shokissa maaseudun tyhjyydessä asumisen eetoksen. Sohva ja ikkunanäkymä katukuiluun riittää, vain harva uskaltautuu fyysiseen kontaktiin väkijoukon kanssa. Suurin osa ihmisistä asuu nykyään luultavasti lähiöissä – epämääräisellä kaupungin rajaseudulla. Itsekin asun jossakin kaupungin rajalla – fuori le mura, kuten entisinä aikoina sanottiin, jolloin kaupungin muuri tarjosi turvaa jota nykyään ei enää tarvita. Muistan toki Rooman ajoilta 1980-luvulta sen huumaavan höyryn, joka illan mittaan kaduilla tunkeilevasta väenpaljoudesta nousi.

Tuollaisen henkilökohtaisen ”boostauksen” luulisi laajentavan tietoisuutta ja vapauttavan ennakkoluuloista kohti avoimempaa hengen kulttuuria. Mutta näin ei ole, vaan yhä useammat haluavat sisällyttää kulttuurin kaikkine taiteineen helppojen huvitusten piiriin. Jos teatteriesitys ei naurata, konsertin ”kappaleet” eivät vihellytä tai taidenäyttelyn teokset eivät esitä mitään, niin kyseessä on silkka elitistinen huijaus. Jos kulttuuri ei huvita, se saa mennä.

Elämme eräänlaista ”taiteen jälkeistä aikaa”, jossa taideteokset ovat taantuneet merkityksistä vapaiksi kummallisiksi esineiksi, joilla on enää vain somistamisen arvo. Taiteen jälkeiseen maailmaan taideteokset ovat jääneet reliikkeinä jostakin aikaisemmasta jo unohtuneesta todellisuudesta, jossa niillä vielä oli merkitystä ja ilmaisuvoimaa. Nykyään uutta taidetta kaupitellaan ja lanseerataan yhä suuremmilla mainoskampanjoilla ja yhä typerryttävimmillä metakertomuksilla, joiden tarkoituksena on vakuuttaa näyttelyn teosten olevan sataprosenttisesti merkityksistä ja ”taiteesta” vapaita.

Viilentävässä välihuomautuksessa on todettava, että tietenkin on poikkeuksia niin kaupungeissa, rajamailla kuin korpikylissäkin. Sehän on selvää. Muutoin me yhä örisisimme luolissa ja söisimme toisiamme.

Valokuvauksen yleistymisen myötä kuvan läsnäolo on käynyt mahdolliseksi vain suhteessa muihin kuviin ja selittäviin metakertomuksiin. Jacques Rancièren mukaan valokuvat olivat alkujaan kuin ratkottavan palapelin osia, joten tuekseen ”ne tarvitsivat kuvatekstejä, siis selväsanaista selostusta kuvaamastaan maailman menosta”. Tätä ristiriitaa – tai puutetta –käsittelivät kirjoituksissaan kriittisesti Baudelaire ja Benjamin. Mutta siitä huolimatta ”museomme ja galleriamme tuppaavat kumoamaan niin Baudelairen kuin Benjamininkin väitteet antaessaan maalauksen paikan valokuvalle, joka sujahtaa taulun formaattiin ja jäljittelee sen läsnäolon tapaa”, kuten Rancière kirjoittaa.

Siitä lähtien valokuva on teeskennellyt taideteosta maalauksen paikalla näkemisen ja merkityssisältöjen kannalta tuhoisin seurauksin. Jopa taidekritiikki oppi lähestymään valokuvaa maalaustaiteesta lainattua terminologiaa käyttäen. Baudelaire kirjoitti esseessään kiivaasti: ”Viime vuosina olemme kuulleet tuhannella eri tavalla: Kopioi luontoa, kopioi luontoa. Ja tätä taiteen vihollisen doktriinia sovelletaan ei vain maalaustaiteeseen vaan kaikkiin taiteisiin.” Mutta eihän se tuohon jäänyt, tuota pikaa maalarit ryhtyivät kopioimaan myös luonnosta napattuja valokuvia.

Valokuvalla ei ole maalauksen kaltaista fyysistä olemusta, joka vaatisi paperille tulostetun ja seinälle ripustetun teoksen. Epätodennäköisenä taideteoksena valokuva säilyy erinomaisesti pitteinä tiedostojen uumenissa, ja sieltä tulostettuna tai seinälle heijastettuna se on yhä tuhannen vuoden kuluttuakin yhtä erinomainen kuin tallennuksensa hetkellä. Siinä vaiheessa maalaus on jo ns. mennyttä kalua tai ehkä siitäkin on vielä valokuva jäljellä.

On päivänselvää, että tuon oudon kytköksen purkauduttua avautuu niin maalauksen kuin valokuvankin kokemiselle aivan uusia mahdollisuuksia. Luultavasti näemme jonakin päivänä hybridin, jossa valokuva on löytänyt maalaustaiteen fyysisen olemuksen – tekstuurin ja dynaamisen sommittelun – ehkäpä silloin taide on jo lopullisesti jättänyt kuvan. Mutta vielä pitkään valokuvat ja niitä selventävät metakertomukset tulevat terrorisoimaan tiedostustamme ympäröivästä maailmasta.

Yllättäen mieleen muistuu Arlandan lentokentän julkean suurikokoiset arrogantit valokuvat ruotsalaisista julkkiksista, joista suomalainenkin bongaa helposti pari tuttua naamaa. Sanoma on selvä: tällaisia pallinaamoja asuu täällä, joten älä luule mitään. Nöyrtyneenä vieraan maan matkustavainen siirtyy väenpaljoudesta seinän viereen eikä todellakaan luule mitään.

Tähän ilkeään maailmaan eksyneenä, väkijoukon tuuppimana, olen kuin väsynyt mies, jonka silmä ei näe takanaan, kaukana vuosien päässä, mitään muuta kuin pettymystä ja katkeruutta eikä edessään mitään muuta kuin rajumyrskyn, joka ei sisällä mitään uutta, ei opetusta eikä tuskaa.

– Charles Baudelaire

Charles Baudelaire: Pahan kukat, suom Antti Nylén, Sammakko, 2012.

Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa, 1986.

Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto, 2016.

KUVARUNOJA JA LÖYTÖTAVARAA

S. J. Tanninen: Yöpuulla (1975), vapaasti Christian Morgensternin runon Fisches Nachtgesang (1905) mukaan. Vuosirengas -75, WSOY (1976).

          My object is to show what I have found, not what I am looking for.

Pablo Picasso

Isoisäni Aleksander oli hankkinut muistelmiensa kirjoittamista varten Rheinmetal -merkkisen kirjoituskoneen (vuosimallia 1948). Yhden helteisen kesän ajan vintiltä kuului koneen naputtelua, mutta vähitellen hanke hyytyi. Vähin äänin isoisä kiikutti koneen minulle, vaikka olin koulussa vasta kaunokirjoitusvaiheessa. Kirjoittelin ensin seikkailukertomuksia, mutta ryhdyin sittemmin runoilemaan. Se olikin ehkä kaikkien arveluttavinta puuhaa mihin miesoletettu henkilö saattoi siihen aikaan ryhtyä.

1970-luvun alkupuolella kirjoitin hassuja visusaalisia runoja tuolla samalla vanhalla kirjoituskoneella. Voitin runoillani joitakin palkintojakin, kuten WSOY:n Vuosirengas lyriikkakilpailussa 1975. Sellaisia runopalkintoja ei sen kummemmin huomioitu eikä juhlittu. Paitsi WSOY:n palkintojenjakotilaisuudessa. Paikalla olivat ainakin Ville Viksten ja Eila Kostamo kustantamoa edustamassa sekä raadin jäsenet Mirkka Rekola, Jussi Kylätasku ja Veikko Polameri, joka oli erityisen innostunut visuaalisesta runoudesta. Tapasin hänet pari kertaa myöhemminkin, mutta tuttavuutemme jäi lyhyeksi.

Samassa tilaisuudessa solmin kustannussopimuksen kokoelmasta kuvarunoja. Mirkka Rekola tosin varoitteli, että tällaisilla runoilla tällaisina ylipolitisoituneina pimeyden aikoina sinut tullaan haukkumaan pystyyn – ja lopulta syömään elävältä. Krunoja ilmestyi WSOY:n kustantamana seuraavan keväänä 1977. Ilkeä huhu kertoi, että olimme Jasse Hirvosen kanssa paluumatkalla Kosmoksesta seisoneet koko yön katsomassa juuri ilmestynyttä kirjaa Akateemisen Kirjakaupan ikkunassa. Se oli liioittelua. 

 SJT: Maisemallinen kuvaruno kokoelmasta Krunoja (1977).

Ja haukutkin tulivat ajallaan. Tosin jotkut maaseutulehtien kriitikot ja kirjailijat – kuten Seppo Lappalainen – yltyivät ylistämään sitä uutena runouden aluevaltauksena. Toisaalta Krunoja menestyi melko mukavasti, jopa ulkomaalaiset ostivat kirjaa – siitä irtosi hupia kieltä osaamattomallekin. Harvinaisena ja hätkähdyttävänäkin oliona se kiersi kirjamessuja ja erilaisia taiteilijakirjanäyttelyitä. Eräs kirjastovirkailijoiden matkaporukka oli bongannut sen Pompidou-keskuksen kirjastostakin. Myös koulujen luku- ja harjoituskirjoissa on kuvarunojani julkaistu ahkerasti näihin päiviin saakka.

Kaiken sortin visuaalista runoutta oli tehty modernismin piirissä jo pitkään, vaikka ei siihen Suomessa juurikaan törmännyt. Väsäämäni sarjan Yöpuulla innoittajana oli Christian Morgensternin tunnettu runo Fisches Nachtgesang kokoelmasta Galgenlieder (1905), jossa oli vain tämä yksi poikkeava ”kuvaruno”. László Moholy-Nagyn kirjassa Vision in Motion (1965) – jonka olin tilannut Alavuden kirjakaupasta heti sen ilmestyttyä – oli joitakin visuaalisia runoja, kuten Guillaume Apollinairen Kalligrammeja (1916). Ne olivat vapaasti muotoiltua kalligrafiaa, kun taas omat runoni rajoittuivat tiukasti kirjoituskoneen mahdollisuuksiin. 

SJT: Puolue (1977).

Krunoja -kokoelmassa on myös vaatimaton osasto löytörunoja. Olin kerännyt koulupojasta saakka erilaista visuaalista ja kirjallista materiaalia. Kun muut pojat istuivat maitolaiturilla keräämässä autojen rekisterinumeroita, minä keräsin satunnaisia tekstejä. Ei niitäkään silloin vielä paljon ollut – ohi ajoivat samat autot samat mainokset kyljissään. Maitolaiturin seinään ilmestyi elokuvajulisteet ja muut tapahtumailmoitukset. ”Syö Itikan makkaraa, pysyt kunnossa.” ”Jeesus tulee, oletko valmis.” Yhtä perättömiksi osoittautuivat molemmat julistukset.

Kirkkomaan kiviportin pielestä löysin eniten puhuttelevan löytörunon, joka kielsi polkupyörien viennin hautausmaalle. Siihen aikaan kaikki Alavuden tiet olivat pehmeäreunaisia hiekkateitä, joilla pyöräily oli hankalaa ja vaarallistakin. Sen sijaan hautausmaan leveät soraväylät olivat ihanteellisia pyöräilyalustoja – sitä paitsi koulumatkakin lyheni sitä kautta huomattavasti. Ja olihan itse tekstissäkin syvällinen joskin humoristinen sanoma tämän- ja tuonpuoleisen esineistön tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta.

Löytörunojen merkitys hiipui vähitellen, mitään suurempaa intohimoa niistä ei koitunut. Tietoisuus kohti havainnon fenomenologiaa oli kuitenkin virinnyt, vaikka tietoa mistään nimenomaisesta ei ollutkaan. Joku Krunojen lukija lähetti minulle Bern Porterin kirjan Found Poems (1972), jossa nimensä mukaan oli maailmassa ajelehtivasta typografiasta irti leikattuja ”poeettisia” viipaleita. Saatteessa sanottiin, että juuri Porter oli keksinyt löytörunouden ja että hän oli tehnyt runoudelle sen, mitä Duchamp oli tehnyt esineille. Löytörunojen myötä kokemus runoudesta tuntui ajautuneen taiteen jälkeiseen maailmaan, jossa taiteella ei ollut enää muuta tehtävää kuin merkityksetön ”somistava” läsnäolo.  

SJT: Portrait of Erik Satie (1977).

Eniten Krunoja -kirjassa harmitti sen ulkoasun epäonnistuminen taittoa myöten. Olisin itse halunnut taittaa kirjan, mutta se ei ollut mahdollista. Olin laatinut runot perinteiselle A4-arkeille, mutta nyt kustantamossa olikin päätetty, että uudet runot painetaankin neliönmuotoiseen formaattiin. Käsikirjoituksen sivut kuvattiin ja runot sullottiin surutta neliöarkeille, jolloin mittasuhteiden dynamiikka katosi tyystin sivujen väkinäiseen ahtauteen. Osa runoista täytyi pienentää niin paljon, että fontin koko painui lähes olemattomaksi.

Kirjan kansikin jäi perin pliisuksi väritystä myöten. Samoihin aikoihin pidin Ässä Galleriassa näyttelyn, jossa oli myös kuusikulmaiseen muotokieleen perustuvia ornamentaalisia guasseja. Joku kustannusyhtiöstäkin oli käynyt näyttelyssä ja ehdotti sellaista kuviota kanteen. Ehdotin, että kuvio kiertäisi kannen reunoja ja otsikkotekstit olisivat sen sisällä. Lopputuloksessa kaikki elementit oli läntätty epämääräiseksi kokonaisuudeksi, jossa ei ollut enää mitään typografista dynamiikkaa.

Mitään juonta ei näyttelyni maalauksista löytänyt myöskään Armas J. Pulla, joka viihtyi gallerian takahuoneessa kahvittelemassa. Mitään esittämätön nykytaide – kuten myös juoneton kirjallisuus – oli hänen mielestään pelkkää huijausta. Todellista taitoa vaati kirjoittaa nerokas ja humoristinen juoni – kuten Pullan omissa Ryhmy ja Romppainen kirjoissa – joka piti lukijaa pihdeissään. Näyttely meni melko mukavasti takahuoneessa mölyävästä Pullasta ja sosialistiseen realismiin radikalisoituneista kriitikoista huolimatta.

Pieni laulu pienestä linnusta

Yhä pöntölläs' sut nään.

      _..//

         ''

Vaikk' jo syksy on!

      (Paluu, 2010)

S. J. Tanninen: Krunoja, visuaalisia runoja, WSOY, 1977.

Vuosirengas -75, Nuoren runon vuosikirja, WSOY, 1976.

Christian Morgenstern: Galgenlieder (1905) / The Gallows Songs, trans. Max Knight, University of California Press, 1964.

Guillaume Apollinaire: Caligrammes, poémes de paix et de la guerre (1913–1916), Éditions Gallimard, 1966.

L. Moholy-Nagy: Vision in Motion, Paul Theobald and Company, 1965.

Bern Porter: Found Poems, Something Else Press, 1972.

Bern Porter: Found Poems (1972). Kuva SJT.

ONKO TAIDEYLEISÖ TYHMÄÄ

Nykyään maalataan (kopioidaan ja tulostetaan) jos jonkin sortin valokuvia rakennusten ulkoseiniin yleisön huokailtaviksi. Tässä kuvassa on miljööseen ja arkkitehtuuriin sopiva seinämaalaus, jossa kohtuus ja taiteellinen ilmiasu ovat balanssissa. Non Art Group, Pietarsaari 1987. Kuva SJT.

Modernius on ohimenevää, pakenevaa ja satunnaista – se taiteen puolisko, jonka toinen puolisko on ikuinen ja pysyvä.

Charles Baudelaire

Kysymyksen heitti ilmaan englantilainen älykkö ja taidekriitikko John Ruskin kirjassaan Modern Painters (1843) noin 170 vuotta sitten, kun modernia ei ollut oikeastaan vielä keksittykään. Kuvia kumartamaton Ruskin vastasi itse kysymykseen laajaan kokemukseensa vedoten: ”Keskiverto taideyleisön kyky arvioida taideteoksia on pyöreä nolla”.

Viime kesänä BBC uutisoi Britanniassa järjestetystä äänestyksestä, jossa yleisö sai valita kaikkien aikojen rakastetuimman kansallisen taideteoksensa. Yllättäen äänestyksen voitti marginaalitaiteilija Banksy katuteoksellaan Balloon Girl (2002), jossa yksinkertaisin keinoin – sapluunan läpi väriä ruiskuttaen – seinään hahmoteltu tyttö tavoittelee karannutta sydämenmuotoista ilmapalloa.

Banksyn sapluunatöherrykselle hävisivät sellaiset mestariteokset kuin John Constablen The Hay Wain (1821), J. M. W. Turnerin The Fighting Temeraire (1938) ja Thomas Gainsboroughin Mr and Mrs Andrews (1750). Kuten myös modernia nykytaidetta edustavat David Hockneyn A Bigger Splash (1967), Henry Mooren Reclining Figure (1970) ja Anish Kapoorin ArcelorMittal Orbit (2012). Onpa listalla pari äänilevyn kanttakin: The Beatles: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967) ja The Pink Floyd: The Dark Side of the Moon (1973).

Äänestystulos sai The Guardianin taidekriitikon Jonathan Jonesin kirjoittamaan (26.7.2017) ärhäkkäästi: ”Britannian rakastetuin taideteos on Banksy. Se on todiste tyhmyydestämme.” Jones jatkaa artikkelissaan, että ei edes Donald Trumpin valitseminen USA:n presidentiksi tai häpeällinen äänestys Britannian erottamiseksi EU:sta saanut häntä uskomaan ihmisten totaaliseen tyhmyyteen. ”Mutta tämä äänestys on saanut minut vakuuttumaan, että Ruskinilla oli sittenkin pointti.”

Banksyn teos on hyvä esimerkki siitä, miten helppoa on sortua pitämään vähäisiä – ja usein kliseisiäkin – mielenliikutuksia taiteena. Kaikki mielenliikkeet eivät kuitenkaan ole taidekokemuksia. Jos taiteelta ei osaa mitään vaatia, ei siltä juuri mitään saakaan. Ongelmana on usein myös tämän päivän haasteeton ja vähään tyytyvä taide, joka ei juuri muuhun pyrikään kuin ”tykkäämisen” klikkauksiin.

Voiko tällaisessa (taide)maailmassa sanoa yleisöä tyhmäksi – ehkä se on viisastunut yhdessä yössä, kuten sanonta kuuluu. Vain jotkut harvalukuiset älyköt – kuten Jonathan Jones – hangoittelevat vastaan. Muut kriitikot ja asiantuntijat ovat vetäytyneet norsunluutorneihinsa heiluttamaan valkoista lippua antautumisen merkiksi.

Suomessa ei moista äänestystä tarvitse järjestää lainkaan – lopputuloksenhan jo arvaamme.

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 11.10.2017.

Lisähuomioita:

Ajatuksenjuoksu olisi pitänyt viedä loppuun saakka ja todeta, ettei vain taideyleisö ole tyhmää vaan myös taiteilijat, kriitikot ja asiantuntijat ovat tyhmiä. Tämän päivän visuaalinen taide on lähes kokonaisuudessaan taantunut esittäviksi eli itsensä ulkopuolelle viittaaviksi teoksiksi. Sellaisen taiteen kokemien ei vaadi kokijaltaan älyllistä (tai henkistä) kykyä tai juuri muutakaan vaivannäköä – nykyään taideteoksen haltuun ottoon riittää pelkkä hempeily ja kiukuttelu (someraivo).” Mutta jälleen kerran annettu merkkimäärä tuli yllättäen täyteen, ja se jäi sanomatta.

Tyhmyys on kirjoittajalle vaikea aihe. Tyhmäksi nimittely yleisellä tasollakin tuntuu tyhmältä, vaikka tyhmyys eri muodoissaan on vahvasti esillä inhimillisessä olemisessa ja toiminnassa. Kaikki me teemme tyhmyyksiä, silti yksityisen ihmisen nimittely tyhmäksi on rumaa, vaikka olisi syytäkin. Toisaalta Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti Tyhmyyden ylistyksen jo vuonna 1509. Joten aihetta ei voi loputtomiin karttaa.

Erasmuksen tavoin voisi puhua jopa tyhmyyteen lankeamisen kiusauksesta – sen lisäksi että tyhmyys tuottaa euforiaa se tarjoaa mahdollisuuden vapautua vastuusta ja järkevän ajattelun pakkopaidasta. Timo Vihavainen kirjoittaa (24.9.2016) blogissaan: ”Tosiasia on, että aasinvaljaisiin ei asetu pelkästään kansan tyhmin osa, vaan myös huomattava määrä sen älyllistä eliittiä. Mitä se sieltä hakee, taitaa vielä olla tutkimatta, mutta mutu-tuntuman perusteella nämä kansaan menemiset lienevät nimenomaan emotionaalisesti palkitsevia ja samalla oikeutus antautumisesta tyhmyydelle, mikä tunnetusti tuottaa suorastaan euforisen tilan.” http://timo-vihavainen.blogspot.fi/2016/09/huuto-ja-vihellys.html

Historioitsija Carlo M. Cipolla päätyi tutkimuksissaan tulokseen, että kaikkialla maapallolla x-määrä ihmisistä on ”patatyhmiä” eli siis typeryksiä. Cipollan mukaan ”olemme auttamattomasti typerysten ympäröimiä. Heitä on kaikkialla, ihan jokaisessa ikä-, ammatti- ja yhteiskuntaluokassa. Ja he ovat aina valmiina aiheuttamaan monenlaista harmia ja vahinkoa itselleen ja muille. Typerykset ovat ehdottomasti maailman vaarallisin ihmislaji, jonka määrää tai tuhovoimaa ei missään tapauksessa tule aliarvioida”.

Onko tyhmyys ja typeryys sama asia? Joidenkin mielestä näin ei ole, vaan ajatellaan että tyhmyys tulee annettuna kun taas typeryys olisi hankittu ominaisuus. Carlo M. Cipollan teos The Basic Laws of Human Stupidity (1976/1912) on kääntynyt suomeksi muotoon Inhimillisen typeryyden peruslait. Joten olkoot tyhmyys ja typeryys kuin veljet keskenään. Suomen kielen sanan ”tyhmä” alkuperä on sanassa ”tuhma”. Tyhmyys on tuhmaa, mutta onko se myös typeryyttä. (Onko siinä jotakin ironiaa, että kirjoittajan nimi Cipolla on suomeksi sipuli?)

Charles Baudelairea on pidetty yleisesti ”modernin” lanseeraajana 1860 julkaistun artikkelinsa Modernin elämän maalari nojalla. Miten lienee asian laita, kun John Ruskinin teos Modern Painters ilmestyi jo 1843. No, emme jää tätä pohtimaan. Walter Benjaminin mukaan Baudelaire maksoi modernisuudesta (auran tuhoutumisen shokkielämyksestä) kalliin hinnan runoudessaan, joka leijui taivaalla kuin ”tähtikuvio ilman atmosfääriä”.

Myös Baudelaire syyllistyi soimaamaan yleisöään tyhmäksi. Runoilijaa järkytti ajan sensaatiomaisin kuvallinen keksintö valokuva, joka tuhosi ”pimeässä kopissa” kuvan teoksellisen ”auran” ja latisti näkemisen pelkäksi inventaarioksi. Välineellisesti tuotettu (jäljennetty) kuva kadotti niin tekijänsä käsialan kuin myös suoran läsnäolon ominaisuutensa (”aureatic objects of adoration”). Jotakin sellaista oli voinut saada aikaan vain ”suuren massan tyhmyys”. ”Kostonhimoinen jumala oli kuullut sen rukoukset”, ja antoi sille valokuvan – tyhjän reiän näkemättömän tuijotuksen. Baudelaire ei voinut pahimmassa painajaisessaankaan aavistaa millaiset seuraukset sillä tulisi olemaan.

Myöntää kai täytyy, että olen itsekin toiminut valokuvaajana ja kuvankäsittelijänä (photosoppaajana) ja julkaissut karkeasti arvioiden noin 5000 valokuvaa kirjoissa, lehdissä ja eri julkaisuissa. Mutta siitäkin syystä on hyvä suhtautua käyttämäänsä mediumiin ankaralla kriittisyydellä.

The medium bears the artist.

Dan Flavin

Walter Benjamin: Silmä väkijoukossa, suom. Antti Alanen, Odessa 1986.

Carlo M. Cipolla: Inhimillisen typeryyden peruslait, (The Basic Laws of Human Stupidity, 1976), suom. Leena Mäntylä, Minerva 2013.

Matthijs van Boxsel: Tyhmyyden ensyklopedia, suom. Antero Helasvuo, Atena 2005.

Erasmus Rotterdamilainen: Tyhmyyden ylistys, suom. Kauko Kare, Karisto 1998.