TYHJÄN SILMÄN KATSE / MIHIN KATOSI NÄKEMISEN TAITO

Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Pahajoki 1966. Kuva SJT.

Havainnossa on annettava mahdollisuus kaikkea syleilevälle vapaalle tuijotukselle.

– Anton Ehrenzweig

Rakastakaa sitä, mitä ette koskaan uskoisi kahdesti!

Rakastakaa sitä, mihin olette aina jo uskoneet!  

– Alain Badiou

Kaikki on tulkintaa, jo pelkkä ihmisen osa – eksistentiaalinen oleminen – vaatii tulkintaa. On valittava miten, milloin ja missä mitkäkin ajatukset ovat ajateltavissa ja mitkä objektit havaittavissa. Ja alituisesti on varottava ennakko-oletuksiin ja mielipiteisiin sortumista. ”Mielipiteitä, mielipiteitä koko siitä monikertojen laajuudesta, jonka tämä erityinen monikerta, ihmiseläin, tutkii intressiensä itsepäisessä päättäväisyydessä, (…) mielipiteitä vailla grammaakaan totuutta”, kirjoittaa Alain Badiou ja antaa ymmärtää, että vain mielipiteillä – noilla ”tiedon anarkistisilla tähteillä” – voidaan kommunikoida. ”Sen sijaan se, mikä kuuluu totuusprosessiin, ei kommunikoidu. Totuus panee viralta konstituoidut tiedot ja asettuu mielipiteitä vastaan.”

Ennen tulkintaa on kuitenkin suoritettava havainnon reduktio. Anton Ehrenzweig (1908–1966) lanseerasi vaihtoehtoisen ”tyhjän silmän katseen”, jossa havainnointi on ”piilotajuista, synkretististä, fokusoimatonta, artikuloimatonta, kokonaisvaltaista ja vapaasti leijuvaa”. Ehrenzweigin mukaan tyhjä katse ei tee valintoja eikä pyri tekemään selkeitä havaintoja, ”siinä asiat ja objektit vain virtaavat ja sekoittuvat toisiinsa”. Tämä kaikki viittaa tiedostomattomaan sumeaan havainnointiin, jolla on aivan toiset pyrkimykset kuin selkeys ja kirkkaus.

Tällaista vaeltavan silmän katsetta harjoittelimme lapsina kissaa apuna käyttäen. Olin jostain lukenut, että kissoilla on luontainen kyky ei minkään näkemiseen – siis kyky tarkkailla ympäristöä ilman erityisiä kohteita. Nostimme kissan kaivonkannelle ja seurasimme miten sen ”tyhjä katse” hitaasti pään liikkeen mukana vyöryi yli pihamaan. Seurasimme esimerkkiä ja annoimme silmiemme lipua yli tienoon kiinnittämättä katsetta mihinkään nimenomaiseen, mutta useimmiten näkökenttään ilmestyi jotakin joka vaati katseen kohdentamista – linnun pyrstön heilahdus ruohikossa tai naapurin tytöt pelaamassa sulkapalloa joen töyräällä.

Kun näkemätön ryhtyy näkemään, avautuu samalla näkemisen näyttämö, jossa näkyväiset ilmiöt näyttäytyvät ikään kuin ne olisivat aina olleet näkyvillä.
– Oski Kalte (Olemisen kuokkavieras, 2005)

Silmien tyhjänä pitäminen on äärimmäisen vaikeaa, jo tottumus pakottaa havainnon kiinnittymään kohteesta toiseen. Tämän ilmiön voi huomata tarkkailemalla vaikkapa junassa vastapäisen matkustajan silmiä, miten ne nykivät edestakaisin etsiessään pakonomaisesti näkemisen kiintopisteitä ohi vilistävästä maisemasta. Harjoittelu tekee tässäkin asiassa mestarin. Mutta se on myös vaarallista, kuten Jussi Saarinen huomauttaa artikkelissaan Psykoanalyyttinen taiteentulkinta (2009). ”Mielen primaariprosessointiin kuuluvaa tiedostamatonta havainnointia on kuitenkin aktiivisesti torjuttava, jotta maailma objekteineen pysyisi jossain määrin turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan.”

Näkeminen ei koskaan vapaudu ”tavanomaisen ymmärryksen” kahleesta, joka on muovannut yksityisen tarkkailijan elämismaailman. Kuka tahansa ”jokakuka” on mukana muovaamassa sitä perustaa, jolla maailman täällä oleminen antautuu maailman kosketukselle, siihen mitä ja miten nähdään. Näkemisen puutteellista tapaa Heidegger kutsuu ”laiskaksi töllistelyksi” – jättäytymiseksi maailman valtaan – jossa ei ole pyrkimystä ymmärrykseen vaan pelkkään uteliaisuuden tyydyttämiseen ja ”huvittelumahdollisuuteen”. 

Kun jokapäiväisessä kanssakäymisessä kohdataan sellaista, joka on käsillä jokaiselle, ja josta jokainen voi sanoa mitä vain, kohta ei enää ole ratkaistavissa, mikä on avattu aidossa ymmärtämisessä ja mikä ei. Tätä Heidegger kutsuu "kaksimielisyydeksi". Siitä johtuen 'kuka tahansa' erehtyy jatkuvasti luonnoksissaan aitoihin olemismahdollisuuksiinsa nähden. Se on aina kaksimielisesti "täällä", siis siinä, missä meluisin juttelu ja nokkelin uteliaisuus pitävät yllä "toimeliaisuutta" – "siinä missä jokapäiväisessä mielessä tapahtuu kaikki ja pohjimmiltaan ei tapahdu mitään."

– Marja Jalava (Historiallisia Arvosteluja, 2000, ISSN 1457–1412)

Otetaan uusiksi. Siis tiedostamatonta tyhjän silmän havainnointia on aktiivisesti torjuttava, että maailma objekteineen pysyisi turvallisesti ja ennakoitavasti paikoillaan. Tämä on suurin piirtein järisyttävin julkilausuma, johon olen törmännyt. Tämän väitteen jatkoksi on asiallista olettaa, että tällainen tiedostettu tai tiedostamaton pelko on synnyttänyt piilotajuiset torjunnan rakenteet – eräänlaiset silmälaput – jotka estävät meitä ryhtymästä näkemisen uhkarohkeille alueille. Tämän kirjoittaja on psykoanalyyttisten tulkintojen suhteen melko viaton. Mutta kokemuksesta tiedän ilman tulkintojakin, että maailmalle paikoiltaan horjuttaminen tekee vain hyvää.

Marcel Proustin mukaan ihmisen joka tahtoo sivistyä, on alistuttava jonkinasteiseen tietämättömyyteen. Jacques Rancière puolestaan viittaa ”tietämättömän opettajan” kautta Hollannissa saatuihin hyviin oppituloksiin, jotka mahdollisti oppijaa tietämättömämpi opettaja. Samoin näkemään ryhtymisen tahtotila edellyttää tietynlaista sokeutta. Tuttua on miten maalarit siristävät tai jopa sulkevat silmänsä nähdäkseen paremmin – vaikkapa tarkan komplementtivärin. Epäilemättä Proust kehitti näkemisen taitonsa äärimmäiseen herkkyyteen, mutta joskus taitavakin joutuu pulaan. William Blaken runon kotkakaan ei tiennyt, mitä on kuopassa, vaan lopulta oli nöyrryttävä kysymään myyrältä.

Does the Eagle know what is in the pit?

Or wilt thou go ask the Mole?

Can Wisdom be put in a silver rod?

Or Love in a golden bowl?

– William Blake (Thel's Motto, 1789)

Palataan hukkapolulta takaisin Ehrenzweigiin, joka kehottaa katsomaan taidetta – ja nimenomaan maalauksia – vaeltavalla tyhjällä silmällä. Hyvän kohteen tarjoaa Jackson Pollockin suurikokoiset maalaukset, joiden ”tyhjän ranteen tekniikalla” sivallettujen väripintojen autiomaassa voi saavuttaa vapaasti soljuvan ajattoman meditatiivisen näkemisen tilan. Saarinen vihjaa, että maalausten erityinen ”taiteellinen” jännitys syntyy tuosta rajankäynnistä, jossa piilotajuinen kohtaa itseään alati esiin tyrkyttävän todellisen maailman. Tuossa mannerlaattojen kaltaisessa törmäyksessä syntyvä ristiriita on yhtä aikaa luova ja traumaattinen.

Saarisen mukaan taideteoksen aikaansaama ohitus piilotajuisen havaitsemisen torjunnassa antaa taiteelle sen salaperäisen myyttisen voiman. Taideteoksen hyökkäys psyyken suojamuurien ohi avaa uusia näkemisen ja kokemisen mahdollisuuksia, vaikkakin taideteoksen lopullinen arvoitus jää kaikista tulkinnoista huolimatta selvittämättä. Sanomattakin on selvää, että tällainen näkeminen on suoraan yhteydessä kunkin kokijan omaan henkiseen kapasiteettiin, joka määrittää millaisia sielun voimia on vapautettavissa ja millaiset salaisuudet eivät anna periksi minkäänlaisen muurinmurtajan edessä.

Tämä taiteen yhteys piilotajuisiin kerroksiin selittää senkin, miksi taideteoksen elämyksellinen voima laimenee kokemuskertojen myötä, jolloin psyyken voimat vahvistuvat ja vetävät niin sanotusti hilat kiinni. Saarisen sanoin: ”Silmä tottuu hämmästyttävän nopeasti ja taltuttaa vaarallisimmatkin kuvat tavallisiksi, helposti tunnistettaviksi kohteiksi.”

Nyt on ajauduttu jo kauas arveluttaville vesille – ehkä olisi heitettävä ankkuri tai käännyttävä takaisin. Teoria ja tulkinta ovat kyllä tässä psykoanalyyttisessa mallissakin uskottavia – ehkäpä liiankin uskottavia. Luultavasti melko vähäisellä vaivalla jostain löytyisi vaihtoehtoinen tulkinta, joka selittäisi taiteen kokemisen prosessia yhtä pätevästi ja yhtä tyylikkäästi. Vaikka turhahan sitä on epäillä jos kirjoittaja sanoo, että ”psykoanalyysi tulee jatkossakin olemaan merkittävä osa taidemaailmaa”.

Abstrakti taide on auttanut meitä kokemaan puhtaaseen muotoon sisältyvän emotionaalisen voiman.

– Anton Ehrenzweig

Vaihtoehtoista näkemistä Brion Gysinin tapaan:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2014/11/tajunnan-takamailla.html

Sigmund Freud taideteoksen tulkkina:

http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2016/03/mona-lisan-hymy-ei-ollut-leonardon.html

Jussi Saarinen: Psykoanalyyttinen taiteentulkinta, kirjassa Freudin jalanjäljillä, toim. Minna Juutilainen ja Ari Takalo, Teos, 2009.

Anton Ehrenzweig: The Hidden Order of Art, University of California Press, 1967.

Jacques Rancière: Vapautunut katsoja, suom. Anna Tuomikoski ja Janne Porttikivi, Tutkijaliitto, 2016.  

SALE NERA

Musta kissa istui lattian virkaa tekevällä

lankulla tarkkaillen levollisesti ympäristöä;

se vakuutti seesteisellä olemuksellaan, että tämä

ei ollut mikä tahansa talo, vaan tämä talo oli koti –

kissan koti. Koko tienoo, rakennuksineen kaikkineen,

oli kissojen aikaansaannosta. Ihmiset täällä olivat vain

kissojen suopeuden tähden, kissojen tahdosta

pitämässä talot lämpiminä ja hyvin varustettuina,

että nämä patalaiskat kissat voisivat viettää ylellistä

elämäänsä ilman että turhat ajatukset vaivaisivat

niiden uneliaina nuokkuvia päitä.

Joki oli tulvillaan virtaavaa hyistä vettä;

se kohisi raivoisasti sillan alla, syöksyi läpi

pajuryteikön ja päätyi lopulta pyörteisenä

aaltoilevaan laajaan suvantoon. Joen toisella

rannalla oli muutamia punaisia taloja, joiden

savupiipuista nousi ohutta savua. Kesä ja sen

aurinkoon taotut muistot olivat kadonneet yhtä

yllättävästi kuin ne olivat ilmestyneetkin. Oli

koittanut ensimmäinen syksy tässä tiettömässä

maailmankolkassa. Vihdoin polkupyörää taluttava

hahmo ilmestyi polun päähän kauppakassia ja

pitkävartista harjaa kantaen. Kissa hyrähti

käyntiin – se hallitsi tilanteen täysin.

– SJT (1983)