LUSMUILUA PUUTARHASSA

  Mustaselja kukkii, tangovieras Argentiinasta ja kesän ensimmäinen maamuna.

Istuksin puutarhan perällä avokatoksessa ja kirjoitan runoa. Lämmintä on lähes 30 astetta, ripsii hieman vettä ja ukkonen naurahtelee kaukana horisontissa. Iltapäivä on vasta alkamassa. Kaupungin suunnalta kuuluu etäisenä kajeena kaihoisat tangon sävelet – tänä kesänä yhtä aikaa suomalaiset ja argentiinalaiset; nehän ovat niin hämmästyttävällä tavalla samanlaiset ja erilaiset, että mielipiteen varassa elävää suorastaan huimaa. Erojen filosofillekin siinä on mietittävää. No, aivan samantekevää tästä kulmasta haarukoiden.

Sade yltyy, ukkonen lyö kovemmat tahdit kuin tangokansa. Pakko myöntää, olin itsekin eilen illalla tangoilemassa, tosin en kuullut siivuakaan tangoa. Dave Lindholm trubaduroi Uppalan kartanon tyylikkäällä terassilla, tunnelma oli suorastaan välimerellinen. Siitä ajauduttiin kelttiläiseen menoon Geltic Pubiin ja sieltä tsekkiläiseen kaaokseen Hospodaan. Hospodassa ei ollut yhtään tangoihmistä, vaikka se on sadan metrin päässä Lakeuden kutsun aukiolta, jonka liepeillä majailee kaikki nuo kymmenet tuhannet tangoajat. No, Hospodassa oli oikein mukavaa.

Tänään on suuren juhlan päivä, kolmatta vuottaan kasvava mustaselja (Sambucus nigra) on lopultakin täydessä kukassa, korkeudessaankin se lähentelee jo kolmea metriä. Sen kaverit, jotka istutin viime syksynä, ovat vasta metrisiä, joten marjoja ei taida tulla vielä tänä syksynä. Mutta ei se mitään, me varromme. Maailma koostuu jumalien kirjoituksista – ja meillä on aikaa tulkita niitä kokonainen iäisyys, jotakin tuollaista kirjoitti sveitsiläinen naturalisti Charles Bonnet joskus 1700-luvulla. Pitäisi perustaa yhdistys, joka lainaisi mitä tahansa milloin tahansa.

Naapureiden grilleistä tulee vahvat käristyvän lihan ja makkaran hajut. Tällainen puutarhakaupunginosan kesäelämä on kasvissyöjälle ankaraa aikaa. Aivan turha tässä on lähteä kilpailemaan lyömällä marinoitua tofua grilliin – tappio on myönnettävä jo alkukesästä. Mutta mitäs tässä, humalanlehdet keikkuvat tuulessa ja ukkonen kovistelee vieläkin kaupungin laitamilla. Minulla on marsu yövieraana, se säikkyy ukkosta. Tarjosin sille paperikassia suojaksi, se livahti kassiin ja on siellä vieläkin. Vien sille voikukanlehtiä, niitä se ei voi vastustaa. Ja yhtäkkiä ukkosesta ei enää ole häivääkään, aurinko paistaa ja naapurissa nauretaan – se on taas tätä kesää ikuisesti...

Ja mikäs se tuossa nurmikolla eksistoi – kesän ensimmäinen nurmimaamuna (Bovista nigrescens). Alkaa sieniajat, se onkin jo syksyä se. Äkkiä meni tämäkin kesä.

Muistamatonta

Joutavaa lörpöttelyä iltapäivisin

        inkontinenssia ja räväkkää naurua

                 ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.

Murehtimista suosikkituolissa

        ikään kuin jotakin olisi tekeillä

                vaikka mitään ei tapahdu – koskaan.

Kun palaan kaikki muuttuu

        hankin uuden naisen ja auton

                ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa.

Pitkät valoisat suvi-illat

        toikkaroin metsissä ja kannokoissa

               vihreillä sammalmatoilla – humalassa.

Jos näytät tien niin seuraan

        sinua vaikka maailman ääriin

               ja illaksi jotakin huumaavaa – Cavaa!

Mindfullness

Chilly chatting in the afternoons

       incontinence and vigorous laughs

          and something stunning for the night – Cava.

Grieving in your favorite chair

       as if something were going on

          although nothing will ever happen – never.

But when I come back everything is different

       I'll get a new woman and a car

           and something stunning for the night – Cava.

The long enchanted summer evenings

       I will ramble in the bushes

           through a green carpet of moss – drunken.

And if you will show me the way

       I'll follow you to the end of the world

           and something stunning for the night – Cava!

         SJT, The First of May in Madrid 1998

PALUU PIRKANPOHJAAN

Taiteilijat palasivat Pirkanpohjaan. Näyttely on avoinna heinäkuun loppuun.

Ajelimme Pirkanpohjaan heti kolean juhannuksen jälkeen (minä, Heikki ja Tuuli), mukanamme lastillinen kuvataidetta. Aurinko paistoi ja tunnelma oli korkealla, kesä oli juuri sellainen kuin se oli ollut Pirkanpohjan ensimmäisiäkin kesänäyttelyitä tehdessä 1970-luvulla. Niistä ajoista aikaa oli kulunut paljon, kaikenlaiset taiteen ismit olivat tulleet ja menneet, mutta yhä vielä monia vanhoja pirkanpohjalaisia oli paikalla täysissä (no, ainakin jonkinlaisissa) ruumiin ja sielun voimissa.

Pakostakin keskustelu lipsahti välillä noihin kesänäyttelyiden 'kultaisiin vuosiin'. Pirkanpohjan kesänäyttely oli aivan ensimmäisten joukossa, taso oli korkea, aikansa parasta kotimaista taidetta ja täkynä joukossa joka kesä myös muutama ulkomainen huippunimi. Meno oli huimaa, vuosittain yli kymmenen tuhatta kävijää, parhaimpana vuotena kävijämäärä taisi olla yli kuusitoista tuhatta.

Moderni taide oli noina 'kultaisina' aikoina voimissaan, kevyesti se nielaisi piiriinsä neorealismin, informalismin ja monet muut taiteen irtiotot (jopa sosialistisen realismin, jolla ei ollut mitään tekemistä taiteen kanssa). Näyttelyitä tehtiin taiteen vuoksi mutta myös taidetta ymmärtävälle (ja rakastavalle) yleisölle – taidetta ymmärtämättömät saivat hakea tukea ennakkoluuloilleen jostakin muualta kuin taidenäyttelyistä. Nykyään asiat ovat useimmiten aivan päinvastoin. Taidetta tekevänä ihmisenä tulee sellainen tunne, että taidetta on kannattanut tehdä ylipäätään siksi, että sai elää nuo luovan innoituksen vuodet, modernismin viimeiset henkäykset.

Nykyään kuvataide on (liian) usein kuvittamassa kirjallista teemaa (jotakin iänikuista tarinaa) ja visuaalisesta tiedostamisesta (reflektiosta) mitään ymmärtämätöntä yleisöä paapotaan lähes katekismuksellisin selityksin: mitä se on! Yhtenä syyllisenä tähän kuvataiteen kokemisen taantumiseen on ollut sanomalehdistö (toki muukin media on ollut kuin kusi sukassa), joka on hukannut taidekritiikin palstoiltaan ja sitä myöten kaiken aidon oivaltavan taidekirjoittelun, jopa niin että kartetaan hyvää taidetta ja jaaritellaan muhevilla adjektiiveilla huonosta. Lehtien nykyinen 'taidekirjoittelu' on loiventunut kohti askartelun ja teeskentelyn kuvauksia, samoilla kliseillä ommellaan loputon sumppu kaikesta taiteesta. Lukijan on mahdoton löytää tietään tuon lörpöttelyn läpi hyvän taiteen äärelle – jaksaako kukaan enää todellisen taidekokemukseen saakka, kun aikanaan itseään kriittisenä pitänyt lehdistökin yllyttää kirmaamaan kaikenlaisen helpon perään.

Tämä taidemaailman oheneminen ja liudentuminen on johtanut siihen, että vanhemmista taiteilijoista (joita entisinä aikoina kunnioitettiin mestareina) on tullut tälle yhteisölliselle (yhä traagisemmin soinistuvalle) yhteiskunnalle vaarallista jätettä. Olen ollut aivan liian monen kulttuuriministerin isännöimässä tilaisuudessa, jossa rintaan lyöden on vannottu pidettävän taiteilijoista huolta. Että yhteiskunnan henkinen tila näkyy siinä, miten se kohtelee taiteilijoitaan. Opetusministeriön viisaalla ohjauksella on pantu nämä vaaralliset yli 'kuusikymppiset' taiteilijaveteraanit ennenaikaiseen saattohoitoon. Ei tule taiteilijaeläkettä (nehän puolitettiin 1990-luvun lamassa, määräajaksi?) mutta ei tule enää myöskään apurahoja – että keiku nyt siinä sitten.

Kukaan ei kysy, että saattaisiko näillä alansa huippuosaajilla olla vielä jotakin annettavaa tälle ymmyrkäistäkin ymmyrkäisemmälle yhteiskunnalle ja ennen kaikkea sen asujille, ihmisille. Kuka vielä muistaa ihmiset? Me taiteilijat laskemme suuren painon uuden opetusministerin hartioille.

PILVIEN PAIMENTAMISTA

                     
                   Poutapilvet rientävät Villenraitin yllä 24.6.2011.

”Perduto è tutto il tempo
Che in amar non si spende.”

Torquatto Tasso

Kesäisten joutopäivien tärkeimpiä tehtäviä on pilvien paimentaminen, istua puutarhan perällä ja tuijottaa taivaalle. Siinä kohtaavat tila, valo ja värin dynamiikkaa aivan samoin kuin maalaustaiteessakin – se on kuin katselisi abstraktia maalausta joka maalaa itse itsensä. Korkealle kohoavien koivujen latvusten väliin jää juuri sopivan kokoinen alue taivasta yhden silmäparin tarkkailtavaksi. Joinakin päivinä taivaan kangas on aivan tyhjä, silkkaa sinistä äärirajoilleen saakka. Se on tylsää katsottavaa, kunhan edes jonkinlainen poutapilvenriekale nousisi näkyviin tai että edes lintu (tai lentokone) lentäisi yli ja sotkisi tyhjyyden. Joku on varmaan sanonut, että ellei pilviä ja lintuja olisi, niin taivaan täydellinen tyhjyys saisi meidät lopullisesti sekoamaan. Ellei ole, niin nyt on.

”Luettuasi tämän kirjan taivas ei ole enää ennallaan”, lupaa kustantaja Gavin Pretor-Pinneyn kirjan Pilvibongarin opas (2008) takakannessa. Ja tottahan tuo on. Ainakin tällaiselle harrastajapilveilijälle kirja kertoo pilvistä ja sääilmiöistä kaiken mahdollisen. Jo se tieto, että tuollainen keskiverto poutapilvi painaa noin 200.000 kiloa, panee miettimään. Vakuuttavaa on myös pilvien luokittelu, pelkästään poutasään kaunistuksista cumulus-pilvistä löytyy neljä alalajia, mahdolliset muunnokset ja täydentävät lisäpilvet päälle. Mutta uskottava se on, että pilvien kaaoskin on luokiteltu ja järjestykseen pantu.

Lajityyppien tarkastelun ohessa voi pilvistä bongata erilaisia esittäviä hahmoja, jotka kestävät vain muutamia sekunteja. Itse en tuollaisesta piittaa, edes lapsena en ymmärtänyt miksi pilvistä olisi pitänyt löytää jänis, kirahvi tai mitä milloinkin. Minua huimaa jo se, että pilvi on pelkästään pilvi. Abstrakti taide on minun taidettani, täydellistä ja ehdottoman syvällistä – minulle väriläiskän ei tarvitse esittää muuta kuin väriläiskää. Se on kaunista ja ihmeellistä. Minä viis veisaan tästä nykykuraattoreiden suosimasta epäitsenäisestä taiteesta, joka kaiken aikaa haamumaisesti viittaa itsensä ulkopuolelle johonkin kolmanteen – ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi olemista ilman etiäisiäkin. Eikö se ole tiedostamisen (esteettisen reduktion) kannalta petos, tuo alituinen joksikin muuksi ryhtyminen. No, vitsi.

Zen-mestari Immanuel Kant huomauttaa Huomautuksessa III (Prolegomena, 1783), että ilmiöt eivät ole millään lailla syypäitä, jos tiedostuksemme ottaa näennäisyyden todesta ja harhailee ties minkälaisten hahmojen parissa. Joten mitään ei ole tehtävissä ennen kuin tiedostus saadaan kuriin eli järkiinsä. Mitä tähän sanoo ainainen vastarannanhauki ja ajattelupukari Friedrich Nietzsche. Hän sanoo, että kaikissa olevaisissa yksi asia on mahdotonta – järjellisyys. Siinä se tuli. Säähän liittyy myös suuresti arvostamani filosofin ja feministin Luce Irigarayn outo huomautus, että turbulenssin ongelmat ovat jääneet selvittämättä siitä syystä, että miehillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista kokemusta nesteen virtauksista. Erityisesti hän mainitsee Nietzschen vierauden veden äärellä ja Heideggerin täydellisen pöllämistymisen ilmanvirtauksien suhteen. Tekisi mieli kysyä jotakin tyhmää, mutta tässä maassa ei enää voi kysyä keneltäkään mitään. Joten takaisin pilviin.

Myös Pretor-Pinney eksyy välillä pilvistä taiteeseen, ihmekös tuo. Kirjoittajan mielestä John Constable oli yksi parhaista pilvien kuvaajista, mutta yhtä vaikuttavaan dramatiikkaan hän ei yltänyt pilvienalisia maisemia maalatessaan. Eero Nelimarkasta voisi sanoa samaa, sillä mahtavaa pilvien draamaa löytyy hänenkin maalauksistaan, tosin lakeusmaalarilla ei paljon muuta maalattavaa ollutkaan kuin pilvet ja taivas. Muistan erään tarinan, jossa lakeuden maalarit olivat joskus 1950-luvulla kokoontuneet Kuortaneen järven rannalle keittämään vanhassa saunanpadassa ”taivaansinistä”. Jotkut maalareista pohjustivat kankaansa valmiiksi taivaansinisellä – hyvin pohjustettu oli jo puoliksi maalattu.

Mutta kaikki eivät ole syntyneet pilvien ystäviksi. Yves Klein ei sietänyt pilviä eikä sen paremmin lintujakaan, hänhän oli nimennyt taivaan yhdeksi teoksistaan ja standardisoinut taivaan sinen (International Klein Blue). Me tapaamme myös ystävämme Nietzschen, tuon auringonsakaran ottopojan, päivittelemässä pilviä Zarathustran hahmossa. Ensin hän ylistää taivaan kirkkautta, puhdasta ja syvää valonkuilua, jonka korkeaan syvyyteen hän haluaisi sinkoutua. ”Sinua katsellessa vapisen jumalaisista intohimoista.” Sitten tulevat nuo taivaan matelevat kiikkulaudat – pilvet. ”Mieluummin istun tynnyrissä tuijottamassa lukittua kantta, mieluummin istun kuilunpohjalla ilman koko taivaankantta – kuin näkisin sinut, valon taivaan, ajopilvien tahraamana.”

”Auringonlaskujen ihailu on takapajuisen mielenlaadun pettämätön merkki. Toisaalta ne vain jatkuvat. Eilisiltana rouva Arundel vaati minua menemään ikkunaan ja katsomaan upeaa taivasta, kuten hän sanoi... Ja mitä minä näin? En muuta kuin sangen kehnon Turnerin, huonon kauden Turnerin jossa kaikki taiteilijan pahimmat viat näkyivät liioiteltuina ja ylikorostuneina.” Näin kirjoittaa tuittupää Oscar Wilde. Jos on nähnyt yhden Turnerin on nähnyt kaikki Turnerit ja jos on nähnyt yhden auringonlaskun on nähnyt ne kaikki. Vai onko?

Tätä näkyä vasten tuntuu lohdulliselta nähdä sielunsa silmin uupunut runoilija Torquato Tasso Gianicolon kukkulalla nojailemassa ilta illan jälkeen puunrunkoon ja katselemassa Rooman yli tuota iänikuista auringonlaskua. ”Luonnossa ei ole mitään niin kaunista kuin kyyneleisestä pilvestä heijastuva auringonvalo”, kirjoittaa Henry David Thoreau, joka piti sään ja pilvien tarkkailua suorastaan ammattinaan. Moni muukin kuin Thoreau on huomannut miten auringonlaskun aikaan harsopilvet hohtavat oranssinkeltaisina kuin pilvimarjat (cloudberries in English), jotka ovat laskeutuneet korkeuksista pohjoisten soiden hillaville mättäille. ”Niiden muoto muistuttaa verhopilven keskikerroksessa sijaitsevan hahtuvapilviserkun yksittäistä pilvenhahtuvaa”, kirjoittaa Pretor-Pinney.

Kuriositeettina on mainittava Nicolas Reevesin kehittämä pilviharppu, joka luo musiikkia pilvien virtauksista. Ensimmäinen pilviharppu pystytettiin Quebecissa sijaitsevaan puistoon. ”Täydenkuun aikaan ihmiset saapuivat puistoon makuupusseineen ja yöpyivät sen vieressä. He vain makasivat ja kuuntelivat pilviä. Se oli ihmeellistä”, muistelee

ilmiselvästi jotakin 'virtauksien' päälle ymmärtävä ihmemies Reeves.

”Keskiajan ihminen ei milloinkaan maalannut pilveä, ellei sen päälle ollut tarkoitus asettaa enkeli... me sen sijaan kieltäydymme uskomasta, että pilvet voisivat pitää sisällään mitään muuta kuin vettä ja rakeita.”

John Ruskin

Gavin Pretor-Pinney (2008): Pilvibongarin opas. Atena.

HILJAISTA HISTORIAA

 Firenzeläisen vallan keskus Piazza della Signoria kesällä 2010. Kuva: SJT.

”Nautin hänen katselemisestaan. Hän oli solakka, pienipovinen tyttö, jolla oli suora ryhti, ja sitä hän vielä korosti vetämällä hartiansa taaksepäin kuin nuori kadetti.”

F. Scott Fitzgerald, The Great Gatsby (1925)

Mikrohistorian tultua muotiin olemme saaneet hämmästellä miten pienet ja olemattomat asiat maailmaa ovat pyörittäneet – ilman että yhtäkään laukausta olisi ammuttu. Suuri historiallinen kehityskertomus, johon uskoivat niin Hegel kuin myös Marx, on jo ajat sitten pantu kuuluisaan historian roskakoriin. Ja paljon sinne on vielä menossa ajatuksia ja mielipiteitä, jotka näinä lopun aikoina yhä liikkuvat pätevän maineessa. Mitään evoluution sankaritarinaa ei ole – maailma ja sen oliot ovat kehittyneet pienten sattumusten kautta. Se olisi voinut kehittyä myös aivan toisin – ja se saattaa sen tehdä vieläkin.

Olen lueskellut tässä paria kirjaa, Malcolm Gladwellin What the Dog Saw (2009) ja Peter Englundin Hiljaisuuden historiaa (2003). Gladwell käsittelee kirjassaan mm. ketsupin historiaa, joka ei todellakaan alkanut mistään tomaattikastikkeesta. Ketsuppia tehtiin jo satoja vuosia hedelmistä, vihanneksista ja sienistä ennen kuin amerikkalaiset alkoivat väsäämään tomaateista ja lisäainaista tuota joka paikan 'soosia', jolla sai pilattua kaikki ruoka-annokset samanmakuisiksi. Ensimmäinen tomaattiketsupin resepti ilmestyi amerikkalaiseen keittokirjaan 1801, mutta vasta 1800-luvun lopulla mm. H. J. Heinzin toimesta ketsuppi päätyi jokaiseen ruokapöytään.

Englund sivuaa Hiljaisuuden historiassaan myös ketsuppia käsitellessään hampurilaisen historiaa, joka on varsin lyhyt ja varsin amerikkalainen. McDonaldin veljekset olivat pystyttäneet 1930-luvulla lautakojun myydäkseen kehittelemiään pikaruokia ja kuumaa makkaraa, mutta sotkua tuli paljon ja astioita rikkoontui. Päästäkseen eroon astioiden tiskaamisesta he kehittelivät tuon ruokalajien täsmäaseen, joka voitiin syödä suoraan paperikääreestä. Mutta kuuman makkaran myynnin oli aloittanut muuan Feuchtwanger New Yorkissa jo 1890-luvulla. Makkaran päällä piti olla sinappia ja toki myös tuota uutta hullutusta ketsuppia. Lopputulos oli varsin sotkuista ja sormia polttavaa syötävää. Feuchtwanger kokeili jopa valkoisia irtohansikkaita, mutta hankalaa oli sekin. Sitten hän sai neronleimauksen, hän halkaisi sämpylän ja pani viillokseen kuuman makkaran ja 'soosit' – hot dog oli keksitty.

Englund kirjoittaa sujuvasti ja hauskasti monista vähälle huomiolle jääneistä länsimaisista keksinnöistä, jotka ovat kuitenkin vaikuttaneet suuresti kulttuurihistoriaan, kuten ruuvimeisselistä, hieromasauvasta, hammasharjasta, paperiliittimestä, silmälaseista, naisen rinnoista ja miehen vehkeistä. Äkkiseltään tuntuu, että miten nämä kaksi viimeistä ovat länsimaisia keksintöjä, mutta kyllä ne vain ovat. Varsinkin naisten rintojen ”muotoutumisen” historia on ollut suorastaan käsittämätöntä, sitä ei kykene selittämään sen paremmin evoluutio (ei edes kulttuurievoluutio) kuin kirurgin veitsikään.

Aivan kuin yhdessä yössä kohtalaisen muhkeista naisista muotoutui 1920-luvulla lattarintaisia jazz-tyttöjä, jotka tanssivat charlestonia kaiket yöt. Tämä muotoihanne jatkui läpi 1930-luvun aina toiseen maailmansotaan saakka. Lattearintainen nainen oli myös natsien mieleen, jopa niin suuresti, että ensimmäiset rintojen kauneusleikkaukset olivat rintojen pienennyksiä arjalaisiin mittoihin. Mutta kun vuoden 1945 jälkeen lattarintaiset poikatytöt paimennettiin tehtaista takaisin kotiin seksiobjekteiksi, niin mitä tapahtuikaan – kuin yhdessä yössä – naisilla oli taas muhkeat rinnat, muotiin tulivat pin-up-tytöt ja povipommit. Ja kuten Englund huomauttaa, 1950-luvulle tultaessa pienistä rinnoista oli tullut yhtä suuri ”vitsaus” kuin mitä suuret olivat olleet 1920-luvulla.

Järkyttävää on ollut miesten vehkeidenkin kehitys, vaikkakaan ei yhtä äkkinäistä kuin naisten rintojen. Jos rehellisellä korvalla kuuntelee ihmisten kuiskuttelua Firenzen taideakatemian aulassa, kun he katselevat Michelangelon uljasta yli nelimetristä David-veistosta, niin mitä he sanovat. Että onpas sillä pieni, onko veistäjä häveliäisyyttään kilkutellut suurelle sankarille noin pienen 'pilin'. Ei toki, Michelangelo ei ollut häveliästä sorttia eikä noina aikoina oltu häveliäitä muutenkaan. Decamerone oli jo ilmestynyt ja Venetsia oli yhtä suurta laillistettua porttolaa, jossa naiset kulkivat keskellä päivää paljain rinnoin, jopa räikeästi maalatuin rinnoin (body painting oli myös jo siellä keksitty).

Raaka tosiasia on, että renessanssin aikaan miehillä oli ällistyttävän pienet vehkeet. Itse asiassa tuo Davidin vartalon pituuteen suhteutettu ehkä vajaa viisisenttinen oli aikanaan melkoinen 'komistus'. Turhaan ei veistosta kuskattu vaivihkaa yön hämäryydessä veistäjän ateljeesta sijoituspaikalleen Piazza della Signorialle, jossa se jo seuraavana päivänä herätti niin järkytystä kuin ihastustakin. Nykyään siellä seisoo kopio, mutta yhä vain se symboloi 'patukallaan' Firenzen kaupunkivaltion voimaa ja kunniaa. Mitä sitten seuraavina vuosisatoina tapahtui ja miksi, minä en osaa sitä selittää, mutta Peter Englund osaa.

Mutta ylivoimaisesti merkittävin länsimainen keksintö on ollut silmälasit, jotka antoivat länsimaiselle kulttuurille ylivoimaisen valttikortin. Silmälasit keksittiin Englundin mukaan luultavasti Firenzessä 1200-luvun lopulla, näin voidaan päätellä dominikaanimunkki Giordano da Rivalton 1306 pitämästä saarnasta, jossa ylistetään näitä uusia näkemisen 'vehkeitä'. Maalaustaiteeseen silmälasit ilmestyivät 1300-luvulla, kuten voidaan havaita Tomaso da Modenan Hugo Provencelaisen muotokuvasta vuodelta 1352. Mutta vielä Rafaellon maalauksessa Leo X ja kaksi kardinaalia vuodelta 1518 paavi pitelee hyppysissään arabialaistyylistä varrellista lukulasia.

” Maan päällä on monia mainioita keksintöjä, jotkut mukavia, jotkut tarpeellisia. Ja jotkut niistä on suunniteltu niin hyvin, että ne ovat kuin naisen rinnat: tarpeelliset ja mukavat yhtä aikaa.”

Friedrich Nietzsche

Peter Englund (2003): Hiljaisuuden historia. WSOY.

Malcolm Gladwell (2009): What the Dog Saw and Other Adventures, Back Bay Books.

 Piazza della Signoria. Kuva: SJT.

ÄKKINÄISEN MUMMON SIENIKEITOKSIA

                      Polun varrella törrötti nyrkinkokoisia korvasieniä.

Kesä yllätti jälleen kerran taiteilijan kirjaimellisesti villahousut jalassa. Suopursut ja mustikat kukkivat suorastaan raivon vallassa, ja ketunleivät levittäytyvät valkoisena kukkivana mattona pitkin järven rantaa. Hyttyset hyökkäävät kimppuuni heti, kun olen astunut ulos autosta, nekin ovat raivon vallassa. Nappaan suuhuni hieman ketunleipää ja muutaman koivunlehden, juuri muuta syötävää ei metsästä vielä löydykään. Tai niin luulen, kun en paremmasta tiedä.

No, toki puutarhasta on tullut popsittua muutakin kuin parsaa, horsmanlehtiä ja ruohosipulia. Jo pitkään on pöydässä ollut nokkossoppaa, voikukanlehtipestoa ja koivunlehtiteetä. En ehdi sauvakävellä kuin vajaan sata metriä, kun polun varrella törröttää nyrkinkokoisia korvasieniä, ikään kuin metsä olisi ryhtynyt kuulolle. Tämä viikonloppu mennäänkin korvasienimuhennoksen, skånelaisten uusienperunoiden ja alajärveläisen hapanruislimpun voimin.

Korvasienet teettävät suurta vaivaa ennen kuin pääsee edes ruoanvalmistukseen. Ensin pitää puhdistaa roskat, kusiaiset ja hiekanjyväset pois ja sitten keittää (5 min.) kahteen kertaan ja huuhdella välillä ja lopussa. Kannattaako se, maistuvatko ne enää miltään sellaisen käsittelyn jälkeen. Kyllä kannattaa ja kyllä maistuvat. Korvasienistä tulee hyvää muhennosta, ja miksei myös keittoa ja piirakkaakin.

Mutta jos aikoo tehdä John Cagen lanseeraama maineikasta sieniketsuppia (John Gage's Mushroom Catsup), on parasta valita suoraan pannuun kelpaavia metsäsieniä, tatteja tai herkkusieniä. Ketsupin teossa hermoja raastavin vaihe on sienien marinointi merisuolassa, joka perinteisissä englantilaisissa ohjeissa kestää vähintäänkin 24 tuntia, Cagen versiossa jopa 2-3 vuorokautta. Itse olen päätynyt käyttämään ”äkkinäisen mummon” versiota, johon kelpaavat melkein mitkä tahansa syötävät sienet, vaikkapa haperot. Ja talvella sienet poimitaan ketsuppiin pakastimesta.

Työnkulku on todella äkkinäistä. Loraus öljyä kuumaan kasariin ja siihen tirisemään lohkottu sipuli ja valkosipulia myös. Pilkotut sienet (kourallinen) heitetään perään. Suolataan sörsseli soijakastikkeella ja pyöritellään kunnolla kypsäksi. Maustamiseen käytetään viinietikkaa, chiliä, mustaapippuria ja mitä tahansa maun mukaan. Lopuksi otetaan sauvasekoitin ja ajetaan keitoksesta sileätä ketsuppia, lisätään nestettä (esim. vettä) jos on liian tymäkkää.

Sieniketsuppi on erinomaisen hyvää vaikkapa paahdetun ruislimpun päällä. Ja miksei yksinkertainen iltapala: salaattia, paistettuja tofukuutioita, villiriisiä ja sieniketsuppia. Lasillinen punaviiniä, kiitos.

MIELIPIDE TULI METSÄSTÄ

"Kirjoittamassa runoa kallionkielekkeeseen. Ihailemassa maisemaa, haluttomana lähtemään minnekään." The Mustard Seed Garden Manual of Painting, 1600-luku.

”Länsimaalaiset eivät usko eroavansa kaikista muista pelkkää röyhkeyttään, se johtuu myös epätoivosta ja tavasta rangaista itseään. Heistä on hauskaa pelotella itseään omalla kohtalollaan. Heidän äänensä värisee, kun he asettavat barbaarit kreikkalaiset vastakohdaksi, kun he juhlivat Jumalan kuolemaa, Ihmisen kuolemaa, Euroopan kriisiä, Imperialismia, anomiaa tai sivilisaatioiden kuolemaa, sivilisaatioiden, joiden tiedämme olevan kuolevaisia. Miksi niin nautimme erotessamme, ei vain kaikista muista, vaan myös omasta menneisyydestämme? Kuka psykologi olisi niin terävä, että kykenisi selittämään jurottavan ilomme siitä, että olemme alinomaisessa kriisissä ja laittamassa pistettä historialle?”

Bruno Latour

Modernin suuren seikkailun aikana mielipiteet menivät metsään – tai paremminkin viidakkoon esimodernia tutkimaan – ja kun ne tulivat sieltä, ne olivat ylen hurmioituneita valistamisen tarpeestaan. Kuka vielä muista 1900-luvun muotifilosofian strukturalismin, joka junttasi mielipideihmisten tajunnat litteiksi kuin lantit. Vaikka kukaan ei enää strukturalismista mitään muistakaan, niin monet muistavat sen pääprofeetan Claude Lévi-Straussin vaikuttavan hahmon.

Yhä vieläkin voi helposti kuvitella, miten Lévi-Strauss istuu intiaanikylässä viidakon sydämessä teltassaan karbiinilampun valokehässä ja kirjoittaa vihkoonsa muistiinpanoja. Alkuasukkaat ihmettelevät tuota outoa rituaalia ja jo seuraavana päivänä he pyytävät tutkijalta itselleenkin paperia ja kynät. Intiaanit jäljittelevät kuuluisaa antropologia ja piirtävät paperilaput täyteen koukeroista viivaa. Samaan aikaan tapahtumat naapurikylän asukkaiden kanssa ovat kärjistyneet lähes sodan partaalle. Päälliköt kokoontuvat, vaatimukset sinkoilevat ilmassa ja väkivallan uhka on käsinkosketeltavaa. Lévi-Straussin kylän edustajat ovat jo pahasti alakynnessä, kunnes päällikkö keksii lyödä viimeisen kortin pöytään ja tempaisee koukeroilla täytetyt laput kuksasta esiin. Vaikutus on tyrmäävä, naapurikylän päällikkö on lyöty ja suostuu melkein mihin tahansa vaatimuksiin, kunhan vain nuo pahat paperit pannaan takaisin piiloon.

Tämän Lévi-Straussin lanseeraaman hauskan jutun dekonstruktioi Derrida myöhemmin perin pohjin. Kun Lévi-Strauss tuli viidakosta, oli hänellä mukanaan demonstraatio, jota oli vaikea ohittaa. Susan Blackmore kutsui sitä ”meemiksi”, niin hyvin se istui kaikkiin päihin. No, Derridaan se ei tehonnut. Vaikka kyseiset intiaanit eivät oppineetkaan siltä istumalta kirjoittamaan – ainoastaan jäljittelemään kirjoitusta – veti Lévi-Strauss kuitenkin johtopäätöksen, että nimenomaan ”kirjoitus” toi väkivallan ja sivistyksen siemenen paratiisiin. Se johti nopeasti ajatukseen Suuresta Jaosta: länsimainen moderni kulttuuri kontra esimodernit ”viattomat” yhteisöt. Siis moderniin kulttuuriin hirtetyt länsimaalaiset häpeämässä kadonnutta jalouttaan metsien ja viidakoiden vapaiden antimodernien villien edessä. Tämän Latour tuo kirjassaan Emme ole koskaan olleet moderneja (2006) esiin lähes henkeäsalpaavalla toistolla – niin että vastaan sanomiselle ei juuri sijaa jää.

Yhtenä esimerkkinä Latour esittää Marc Augén, joka kykeni sukeltamaan syvälle Norsunluurannikon laguuniasukkaiden noituuden leimaamaan sosiaaliseen järjestelmään, mutta tutkiessaan kotimaassaan maanalaisen grafiitteja pelästyi sivullisuuttaan länsimaisen teknologian ja tieteen keskellä. Vaikka, kuten Latour huomauttaa, länsimaistakin ”modernia” teknologiaa lävistää yhä tänä päivänä kansanlääkintä, noituus, kansanuskonnot ja ennustajaeukkojen palvelut – myös jo aikojen hämyssä alkunsa saanut talonpoikaselämä jatkuu ydinvoimaloiden varjoissa ja jatkuu luultavasti ydinvoimaloiden jälkeenkin. Jos niiden jälkeen mitään on. Ainoa hyvä asia postmodernissa on, huomauttaa Latour, että sen jälkeen ei tule enää yhtään mitään.

Mitään Suurta Jakoa ei ole ollutkaan, väittää Latour ja lisää, että mitään erillisiä kulttuurejakaan ei ole ollut. Mutta Lévi-Strauss ei näkemälleen enää mitään voinut; se oli karannut jo hyppysistä ja valloitti maailmaa sitkeähenkisenä ”meeminä”. Ylistäessään viatonta ja jaloa ”villiä” hän unohti tyystin alkuasukasyhteisöiden myötäsyntyisen väkivallan. Intiaanitkin tuhosivat ympäristöään ja aboriginaalit polttivat ihan vain huvin vuoksi Australian metsät. Hän oli näkevinään ”villeissä” myös sellaisia kykyjä, joita ei näissä tuiki tavallisista eksoottisuutensa kadottaneista länsimaisista ihmisistä enää löytynyt. ”Mutta vailla pitkälle kehitettyjä tutkimusvälineitä, (…) he erottivat jo ikään kuin lasin läpi hämärästi tulkintaperiaatteita, joiden heuristinen arvo ja yhtäpitävyys todellisuuden kanssa ovat valjenneet meille vasta hyvin äskettäisten keksintöjen kuten telekommunikaation, tietokoneiden ja elektronimikroskooppien avulla.”

Vieläkin kuuluu kuin kaukaisena huminana kaiken sorttisten ”hyvinvointijulkaisujen” toimittajien vaihtoehtoinen kuoro: ”Me olemme kadottaneet nuo maagiset kyvyt.” Me olemme kadottaneet ne ikään kuin metsän kostona. Vaikka tosiasiassa me olemme vieläkin syvällä metsässä: meidän modernismimme ei toimi, me emme tiedä edes mitä meidän pitäisi syödä, hiilihydraatteja, rasvaa vai proteiineja, lisävitamiineja purkista vai ei, entä toimiiko vaihtoehtohoidot vai pitäisikö mennä homeopaatille vai peräti terveyskeskukseen (No, sinne ei pääse). Ainoa mikä toimii edelleenkin on toimittajan ja jopa kriittisen toimittajan seinätaulu, se tekee tosiasioista selvää jälkeä: ”Tarkista, tarkista ja tarkista, kunnes faktat vastaavat ennakkomielipidettäsi.”

Mutta entäs taide, tämä länsimainen moderni taide, eikö se ole näyttänyt maailmalle maagiset voimansa ja taivaan merkit. Taide on tietenkin universaalia, taiteilijat eivät ole koskaan mihinkään Suureen Jakoon uskoneet. Ehkäpä tästä syystä taiteet ovat jääneet kokonaan Latourin kirjan ulkopuolelle. Latourin dikotomia kulkee rataa luonto – kulttuuri, metsä – kaupunki, esitieteelliset havainnot – mittausvälineelliset havainnot. Tähän väliin Latour huomauttaa, että jos ”villeille” olisi antanut mikroskoopin, he olisivat samanlaisia kuin mekin. Ehkäpä länsimaalaisten suurin eroavuus on siinä, että he ovat jostakin käsittämättömästä syystä saaneet päähänsä oudon ajatuksen, että heidän tulisi olla onnellisia. Mikroskoopilla tai ilman. Mutta taide kykenee sisällyttämään itseensä tämän kaiken – aivan kaiken – mikä tekee siitä suvereenia, mutta myös erittäin hankalasti tulkittavaa.

Taide on ollut aina universaalia. Ja lopulta tietoverkot ovat tehneet koko maailmasta universaalin, marginaaleja ja todellisia ”syrjäseutuja” on yhä vaikeampi edes kuvitella olemassa olevaksi. Taiteella on yhä merkittävämpi rooli universaalin ilmauksena, tosin taiteen tulisi myös ryhtyä universaalin ilmaisijaksi ja luopua menneen kahtia jakautuneen maailman rakenteiden kuvaamisesta ja jäljittelystä. Moderni taide on kyllä nähnyt tämän marginaalittoman ”valtakunnan”, mutta ikään kuin sumuisen lasin läpi. Antakaa sille nyt jokin helskutin ”kooppi” – että se pääsisi pois metsästä!

Tarvitaanko tässäkin uutta tietoverkkojen synnyttämää sukupolvea, joka suuntautuu virtuaalisuuteen ja taiteisiin ja joka halveksii käsinkosketeltavan tavaran kuluttajia. Näinhän on jo osin käynyt. Jos Nietzsche eläisi nyt, hän karjahtaisi dionyysisen sotahuudon: ”Säälittävin olio on viimeinen kuluttaja!” Tuo nukkavieruinen otus pussukoineen supermarketin hyllyjen välissä.

”Marginaalisuuden puolustaminen edellyttää totalitaarisen keskuksen olemassaoloa. Mutta jos keskus ja sen totaliteetti ovat harhakuvitelmia, on ylistyslaulu reuna-alueille naurettavaa.”

Bruno Latour

Bruno Latour (2006): Emme ole koskaan olleet moderneja. Vastapaino.

MITÄ TAPAHTUI TAIDEKRITIIKILLE

          
           Taidekriitikko avaamassa katsojien silmiä sepposenselälälleen.

”Baudelairesta lähtien kuvataide ajattelee eikä puhu, se on hohtavaa ainetta ja muotoa, mutta se on lakannut olemasta kuva.”

"Kuvataide on kieltä joka kykenee ilmaisuun ainoastaan epähuomiossa ja viittauksien kautta: maalaus esittää meille poissaolon merkit"

Octavio Paz

Taidekritiikki hävisi sanomalehdistä kymmenkunta vuotta sitten, yhdessä yössä, kuten sanonta kuuluu. Ensin tuli tyhjä olo, varsinkin meille entisille kriitikoilla, joilta meni työ ja tulo. Puhuttiin paljon kritiikin tärkeydestä katsojan valistajana ja taiteen ”salakielen” avaajana. Mutta sanottiin myös, ettei taidekritiikissä ollut ollut tolkkua enää vuosikymmeniin, ja että kritiikeissä kehuttiin aina samat taiteilijat (kaverit) ja haukuttiin myös samat (ne ei-kaverit). Nyt taidekritiikkiä ei kaipaa enää kukaan, paitsi ehkä muutamat taiteilijat, jotka ehtivät tottua siihen, että heidän työnsä tuloksia haukuttiin sanomalehdissä. Sekin tuntui paremmalta kuin tämä nykyinen suuri hiljaisuus.

Mutta nyt kun tämä hiljaisuus on tullut – se tuntuu vapauttavalta. Minkä takia taideteoksia ylipäätänsä pitäisi arvostella. Ja mistä syntyi se luja uskomus, että oli olemassa sellaisia tahoja (kriitikoita), jotka tiesivät millaista taiteen piti tulemisessaan olla. Edelleenkin on arvoitus mistä tulivat nämä kriitikot, jotka paimensivat ”ismejä” ja vaativat alituisesti taiteen kampeamista nykyaikaan. Mistä he muka tiesivät millaista taidetta ”nykyaika” vaati, varsinkin jos heillä oli oma lehmä jo sarvia myöten suossa. Taide jos mikä on jatkuvaa ajan ja ideoiden kierrätystä, ikuista paluuta. Jos tämän tietävät taiteilijat, niin kai sen pitäisi tietää kriitikoidenkin.

Mutta vähitellen hiljaisuus on alkanut tympiä – minkä takia lukea sanomalehtiä jos niissä ei ole taidekritiikkiä. Ei minkään takia. Totta kai taiteesta pitää (pitäisi) kirjoittaa – vaikka riskinä onkin kritiikin kohtuuttomuus. Kriitikolla ei ole juuri muita keinoja taiteen kokemiseen kuin oma virittyneisyytensä: avautuuko tämä teos minulle vai ei, tykkäänkö siitä vai enkö, onko se hyvä vai huono tai jotakin siltä väliltä. Kriitikon ammattitaitoa ja työhönsä harjaantumista on juuri se, että hän suoraan teoksesta käsin havaitsee onko taiteilijan ideat ja tavoitteet siinä toteutuneet – olivatpa ne olleet millaisia hyvänsä. Tähän on pakko uskoa, muuten taiteesta kirjoittamisessa ei todellakaan ole mitään ”järkeä”.

Millainen kriitikko oli taidekritiikin isäksikin mainittu Charles Baudelaire, joka paremmin tunnetaan runoilijana, dandyna ja häikäilemättömänä flanöörinä. No, hän kyllä tytötteli George Sandia ja kutsui tätä jopa vessanpöntöksi. Mutta maalaustaiteen kriitikkona hän oli ensimmäinen joka näki esittävyyden läpi suoraan teoksen olemukseen, kuten Octavio Paz terävästi huomioi artikkelissaan Läsnäolo ja nykyhetki: Baudelaire taidekriitikkona (1967). ”Tämä vihreän ja punaisen harkittu käyttö tuottaa sieluillemme mielihyvää”, kirjoittaa Baudelaire 1845 Delacroix'n maalauksen äärellä ja syöksee samalla länsimaisen maalaustaiteen lopullisesti värien barbariaan. Ja se jos mikä on tehnyt hyvää meille kaikille.

Lopultakin oli jotakin katsottavaa, joka ei viitannut johonkin käyttötarkoitukseen tai johonkin itsensä ulkopuolelle. Me olemme unohtaneet millainen vapautuksen päivä se on ollut, varsinkin nyt kun me jälleen vapaaehtoisesti sovittelemme intentionaalisen näkemisen ja kaiken jonakin katsomisen umpiruskeita laseja viattomille silmillemme. ”Kauneus on keksittävä uudelleen”, vaati Baudelaire. Ehkä nyt pitäisi vaatia, että kuva on keksittävä uudelleen. Modernin syntyvuosina kuvataide ja musiikki kulkivat rinta rinnan – vuorovaikutuksessa – mutta nykyään uusi musiikki rientää suvereenisti omia polkujaan, kun kuvataiteella ei ole harmainta aavistusta minne se menisi.

Baudelaire kiinnittää huomionsa maalauksen välittömään vaikutukseen ja kokee värin ajattelevan omatoimisesti riippumatta esineistä joita se verhoaa, siis jo puoli vuosisataa ennen ensimmäisen abstraktin maalauksen ilmestymistä. Tästä Paz tekee kummallisen johtopäätöksen. ”Kuvataide vapautuu esittämisen tyranniasta vain langetakseen kirjoituksen orjuuteen. (...) sitä mukaa kuin esineen esittävyys pienenee, maalaustaiteella on taipumus olla vähemmän kuvallista ja sekoittua enenevässä määrin kirjoitukseen.” Ehkäpä juuri tähän samaan harhaan ei-esittävästä taiteesta eräänlaisena merkkien kielenä, jota sen salat selvitettyään saattaisi lukea kuin avointa kirjaa, perustuu myös taidekritiikin kaikkitietävyyden harha.

Paz menee niin pitkälle, että näkee Baudelairen ennakoivan kaavaa: ”väri ajattelee – kuvataide on kieltä”. ”Se on modernin taiteen toinen, puhdistava tie.” Tässä kaikuvat ikään kuin takapiruina Pazin meksikolaisten ystävien synkän muhkeiden muraalimaalausten visiot. ”Kieltäessään sille itselleen merkityksen antavien mielikuvien tuottamisen maalaustaide muuttui kimpuksi merkityksettömiä tilaan heijastettuja merkkejä.” Mutta samaan aikaan Paz ei voi olla näkemättä, että ”kuvataide ei solmi läsnäoloa: se on sitä itse”.

Paz päätyy Baudelairea lukiessaan käsitykseen, että nykyhetkeä tavoitellessaan moderni maalaustaide kääntyi itsensä ympäri ja syöksi itsensä muinaisuuteen, villi-ihmisen aikaan. Turhaan ei Baudelaire ylistä Delacroix'n maalauksia ”kannibaalin taiteeksi”. Tekisi mieli sanoa, että mitäs minä juuri äsken sanoin ajan ja ideoiden kierrätyksestä. Mutta vaikka kuinka mieli tekisi, en lainaa mitään Latourin kirjasta Emme koskaan ole olleet moderneja (2006).

Me olemme buddhalaismunkin tavoin yli sata vuotta uneksineet modernismista ja heränneet yhtäkkiä karmea epäilyksen vallassa, oliko se sittenkin vain unta, eikö silmämme koskaan avautuneetkaan – eikö mikään ole muuttunut. Pazin mukaan tämä paradoksi on riivannut koko modernia taidetta ja varsinkin sen kritiikkiä koko 1900-luvun ajan. ”Kenties ainoa vastaus”, kirjoittaa Paz, ”on nousta pystyyn ja lähteä uudelleen liikkeelle etsimään läsnäoloa, ei niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan niin kuin olisi tapahtunut kaikki – tuo kaikki joka on yhtä kuin ei-mitään.”

”Mistä etsimme ei-mitään? Mistä löydämme ei-mitään? Täytyykö meidän, jotain löytääksemme, ylipäätään tietää, että se on olemassa?”

Martin Heidegger

Octavio Paz: Ruhtinas ja narri, suom. Anita Mikkonen, Jyrki Lappi-Seppälä, Taide 1988.