torstai 15. tammikuuta 2015

KADOTETTU TAIDEYLEISÖ


Läpikuratoitua ja läpidramatisoitua näyttelyseinää. Serlachius-museot 2014. Kuva SJT.


Kirjoitan tätä kuvataiteen näkökulmasta, koska kuvataiteen kokemisessa on aivan omat omalaatuiset käytäntönsä. Pari vuosikymmentä sitten kuvataiteen kokijan täytyi oppia omana harrastuksenaan näkemään kuvataidetta. Nykyään asiat ovat toisin, taidemuseoissa ei enää taiteen kokijaa jätetä yksin teoksen äärelle, vaan katsojan puolesta on ”taiteen tarinaa” kuvittamassa ja ymmärtämässä kuraattoreita, näyttelydramaturgeja ja mitä kummallisempia museoalan ammattilaisia. On koittanut valmiiksi ohjattujen ja valmiiksi pureskeltujen näyttelykokonaisuuksien aika. Kaiken sortin oheistieto ympäröi niin taideteosta kuin taiteen kokijaakin. Usein tämä ”yleisölähtöinen sisältö” – metatieto – on täysin toisarvoista tai vain pinnallisesti esillä oleviin taideteoksiin liittyvää. Tarkoituksena on tietenkin kosiskella uutta yleisöä – nostaa kävijämääriä.

Muutokset tapahtuvat hitaasti ja ne huomaa vasta kun on liian myöhäistä. Suomen Taiteilijain näyttelyiden yli 100-vuotisen perinteen katkaiseminen sentään herätti melkoisen kohun. Huhun mukaan Helsingin Taidehalli ei olisi edes huolinut suojiinsa suurta yhteisnäyttelyä – se ei ole nykyään mediaseksikästä. Niinpä Suomen Taiteilijaseura taipui painostuksen edessä ja valitsi vaihtoehtoista näyttelyä kuratoimaan Marketta Hailan ja Villu Jaanisoon. Kuraattorit valitsivat näyttelyyn 12 taiteilijaa seuran hiipuvaa mainetta kiillottamaan. Mutta mitä tuumivat ne loput 3000 seuran jäsentaiteilijaa, joilla ei ollut edes mahdollisuutta tarjota teoksiaan näyttelyyn. Onko kuvataide ajautumassa marginaaliin? Onko Suomen Taiteilijaseura tullut tiensä päähän?

Vaan jossakin muualla on toisin. New Yorkin Modernin taiteen museo (MoMA) avasi vuoden vaihteessa uuden maalaustaiteen näyttelyn The Forever Now: Contemporary Painting in an Atemporal World. Näyttely on saanut monet kriitikot ihmettelemään siveltimen paluuta digitaaliseen maailmaan, jossa hektisellä taideyleisölle ei ole enää aikoihin annettu aikaa eikä paikkaa pysähtyä näkemään ja ymmärtämään taidetta. Onko tuon tikunnokkaan kiinnitetyn karvatukon paluu edes mahdollinen? Onko pensselillä sittenkin vielä jotakin sanottavaa digiaikana?

Muutamat vanhat maalarikonkarit, kuten David Hockney, esittelevät yhä teoksiaan myös museoissa. Hockneyn mukaan syy siihen, että kuvataiteesta on viime vuosikymmeninä tullut yhä vain ”vähemmän”, on taidemaailmassa (museot, galleriat, taidekoulut), joka ryntäsi suin päin käsitetaiteen hetteikköön. Tämän myötä katosivat perinteisen kuvataiteen merkittävimmät ominaisuudet: kuvallisuus ja teoksellisuus. Samalla menetettiin hyväksi havaitut näyttelykäytännöt ja hukattiin mahdollinen ”kuvia näkevä” taideyleisö. Tilalle houkutellaan kaikin keinoin uutta yleisöä, jolle kaikki pitää olla valmiiksi selitettyä ja ymmärrettyä.

Toki vielä periferian näyttelypaikoissa, joissa ei ole varaa palkata näitä ”kuvakuiskaajia”, näkee vielä suoraan havaintoon perustuvia ”kunnon näyttelyitä”. Siellä saattaa tavata vielä taidetta näkevää yleisöäkin.

Me odotamme, että kuvat esittäisivät jotakin ja psykologia takaisi kokemisen järjellisen järjestyksen. Mutta virhepäätelmä ymmärryksestä (tiedostuksesta) passiivisena varantona on nimenomaan (vanhentuneen) psykologian tekemä. Ikään kuin olisi olemassa jokin ymmärryksen kylläisyyspiste, johon saakka on turvallista tankata ”asiantuntijoiden” hyväksi tiedostamia havaintokohteita (tietoa, taidetta ym.). Mutta havaitseminen onkin vastavuoroinen tapahtuma, joka ei milloinkaan pysähdy mihinkään tiedostuksen pisteeseen. Ymmärrys on jatkuvaa (valikoivaa) tapahtumista. Akvinon Tuomaan ajatus silmistä lähtevistä havaitsemisen säteistä ei olekaan niin hullu ajatus kuin ensin saattaisi luulla.

Me odotamme, että kuvataide esittäytyisi ilmaisun ”tuttuudessaan” niin, että asioiden ja olioiden lähes järjenvastainen tuttuus ja näkymättömyys helpottaisi edes hetken ajaksi. Ehkäpä Kierkegaardin kuuluisa hyppy ei olekaan hyppy tuntemattomaan, vaan läpikotaisin tuttuun.

Tekstin alkuosa (3000 merkkiä) on ilmestynyt kolumnina Ilkassa 14.1.2015.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti