perjantai 18. marraskuuta 2022

FILOSOFIEN SOTA

 


Älä koskaan aliarvioi ihmisen typeryyttä.

-- Yuval Noah Harari (2018)


Mutta nykypäivinä ei ole sotia. Mitä suurinta huolta pidetään siitä, ettei kukaan rakasta ketään liiaksi. Ei ole mitään sellaista kuin valtiollista eripuraisuutta, jokainen on oloutettu sellaiseksi, että hän ei voi olla tekemättä muuta kuin juuri sitä, mitä hänen pitääkin tehdä. Ja kaikki se, mitä hänen pitää tehdä, on kokonaisuudessaan niin miellyttävää, niin monille luonnollisille mielihaluille on annettu esteetön liikkuma-ala, että ei ole mitään viettelyksiä, joita olisi vastustettava. Ja jos joskus, jonkin onnettoman sattuman johdosta tavalla tai toisella tapahtuisi jotakin epämiellyttävää… on aina somaa, joka päästää lomalle ikävistä tosiasioista.

– Aldous Huxley (1944)



Me olemme ajautuneet tilaan, jossa sota on läsnä – ollut jo jonkin aikaa – ja mitä enemmän se on läsnä, sitä vähemmän sen hirvittävyydet meitä koskettavat. Olemme valmiit ottamaan siitä osamme. Lisää varustelua, tappokoneita – ohjuksia ja hävittäjiä – ja aidat rajoille. Olemme heränneet jälleen eloon. Silmiimme on syttyneet kipinät, eivätkä ne ole mitkään jouluvalot.


Pasifistit ovat kadonneet medioista ja tilalle ovat tulleet viilipyttymäisen rauhalliset armeijan edustajat – nuo uudet rauhanlähettiläät. 1950-luvulta lähtien olemme veisanneet yhteen ääneen Suomen puolueettomuuden virttä, Paasikiven ja Kekkosen linjaa. No, sellaiset haihatukset katosivat yhdessä yössä. Olemme valmiit Natoon ja mihin hyvänsä. Maksakoon mitä tahansa.


Pasifismi oli nyt vain rutiininomaista ja satunnaista. Sitä myös väheksyttiin, koska se oli aiemmin aliarvioinut fasismin uhan ja koska se oli vuosisadan alusta lähtien edustanut viime kädessä pelkkää sodan ”globalisoitumisen” voimatonta kääntöpuolta. Pasifismi on nykyään pelkkä sisällötön habitus jonka moraali ei jäsenny laiksi eikä varsinkaan politiikaksi.

– Jean-Luc Nancy (1991)



Yuval Noah Hararin mukaan ihmiset hallitsevat maailmaa, ”koska he pystyvät tekemään yhteistyötä paremmin kuin mikään muu eläin”. Yhteistyön onnistumisen takana on ihmisten vilpitön usko sepitteisiin: runouteen, propagandaan, trollaukseen. Niinpä, toteaa Harari, runoilijat ja muut taiteilijat ovat ”vähintään yhtä tärkeitä kuin sotilaat ja insinöörit”. Tämän vuoksi myös väärät ja tuhoisat ajatukset tarrautuvat ihmisen tiedostukseen ja saa aikaan näitä ”yhden yön kääntymyksiä” mihin tahansa uskoon tai ideologiaan.


Me uskomme, että äänestäjät tietävät parhaiten ja että yksilöiden vapaat päätökset ovat ylin poliittinen auktoriteetti. Mutta mistä äänestäjä tietää, miten hänen tulisi valita? Ainakin teoreettisesti äänestäjän tulisi kysyä neuvoa sisimmältään ja seurata syvimpiä tunteitaan. Se ei ole aina helppoa. Jotta saisin kosketuksen tunteisiini, minun on suodatettava pois tyhjät propagandaiskulauseet, kierojen poliitikkojen loputtomat valheet, ovelien PR-konsulttien aikaansaama hämäävä häly ja maksettujen asiantuntijoiden oppineet mielipiteet.

– Yuval Noah Harari (2017)



Väkivallaton maailma on osoittautunut mahdottomaksi. ”Ei edes sotilaallisen väkivallan” kirjoittaa Wolfram Eilenberger teoksessa Vapauden tuli (2021). ”Sillä ehdottoman väkivallaton yhteisöelämä voi onnistua vain, jos ihmisten välisissä sosiaalisissa suhteissa ei enää ole valtaeroja. Ja tällainen tilanne olisi puolestaan mahdollista luoda ja ylläpitää vain mitä suurimmalla ja totaalisimmalla sosiaalisella väkivallalla, jos sittenkään.” Tässä Eilenberger kommentoi Simone Weilin synkkää sodanfilosofiaa. Historian juoksussa on vain sattumaa, päätyykö väkivallan käyttäjäksi vai uhriksi. ”Vasta kun silmät avautuvat tälle, voi vallita kohtuus ja myötätunto, joka näyttää tien ulos kuoleman ja tappamisen kierteestä.”


Yhtä säälimättömästi kuin väkivalta murskaa, yhtä säälimättömästi se humalluttaa jokaisen jolla se on hallinnassaan tai joka luulee sen olevan hallinnassaan. Kukaan ei todella hallitse väkivaltaa. (…) Jos on totuus, että jokainen on syntymästään saakka määrätty kokemaan väkivaltaa, se on totuus jolta olosuhteiden mahti sulkee ihmisten mielet. Voimakas ei ole koskaan ehdottoman voimakas eikä heikko ehdottoman heikko, mutta kumpikaan ei tätä tiedä.

– Weil (1941)


Yletön väkivalta tulee näkyviin niiden käsitteiden funktiona, jotka soveltuvat parhaiten sotaan yllyttämiseen, koska niistä on kadonnut kaikki merkitys. Tämä johtaa pisteeseen, jossa molemmat sotivat osapuolet sopeuttavat toimintatapansa ja elämäntapansa sodan dynamiikkaan niin, ettei niitä enää voi erottaa toisistaan. Tässä viimeisessä vaiheessa konfliktista tulee pelkkä näennäiskonflikti. Sodan tavoitteena voi silloin olla vain itse murhaaminen aina täydelliseen tuhoamiseen saakka. Ainoa asia, joka tässä vaiheessa voi pysäyttää väkivallan orgian, on se, että puuttuu murhaamiseen tarvittavia resursseja, raaka-aineita, tehtaita, rakenteita – tai viime kädessä itse ihmisiä, joista on tullut murhan raaka-ainetta.

– Wolfram Eilenberger (2020)



Filosofit ovat pohtineet sodan oikeutusta aina Augustinuksesta lähtien. Tuomas Akvinolaista seuraten on todettu, että sota kuuluu valtion suvereniteetin piirin, joten se ei ole yksittäisten ihmisten asia. Yksityiset ihmiset ovat vain sodan raaka-ainetta, ja halvinta sellaista. Se on yhä tänä päivänä sodan etiikan ytimessä. Nykyajan sodankäyntiä on pohtinut Jean-Luc Nancy esseessään Sota kaikesta huolimatta (1991). Tosin tämäkin teksti on sidoksissa kirjoitusajankohtaansa, jolloin oli meneillään Persianlahden sota 1990-91, kuten kirjoittaja alaviitteessä huomauttaa.


Sodalle ja sodan idealle (estetiikalle ja ties mille) lämpeneminen on jatkunut jo hyvän tovin, kuten Nancy kirjoittaa. Ja meidän täytyy ottaa vastuu siitä, sille juuri meillä on vastuu ajatella sitä. Sen ajatteleminen on tärkeää tässä ja nyt. Se koskee koko maailmaa. Nancyn mukaan meidän on selvitettävä, ”millaisen symbolisen tilan huomaan voimme uskoa sen, mitä kutsumme vapaudeksi ja ihmisyydeksi”.


Moraalisten, poliittisten ja tunteellisten tekijöiden lisäksi ”sota” sellaisena, kuin se nyt on palannut keskuuteemme, edustaa pohjimmiltaan ja kaikessa arkaaisuudessaankin uudenlaista todellisuutta. Toisin sanoen se, että ”sota” on tehnyt paluun – ei ainoastaan sotatoimien kokonaisuutena vaan hahmona (Sota) symbolisessa tilassamme – on kiistattomalla tavalla ainutkertainen ilmiö, sillä se saapuu maailmaan, josta tällainen sotasymboliikka oli jo lähestulkoon kadonnut.

– Nancy (1991



Mitä ”sota” tarkalleen ottaen on ja mitä se on nyt, kysyy Nancy ja jatkaa, että nämä kysymykset on pakko esittää. Miten on mahdollista, että valtioiden väkivallankäyttö, jonka oikeutus jo pitkään oli kyseenalaistettu, nähdäänkin yhtäkkiä absoluuttisena suvereniteettina. Pitkään sota sai piilotella menneissä nationalismin muodoissa, ”ja samalla sen suvereeniuden loisto tuntui himmenevän”. ”Yllättävää on se, että sodan ajatus on jälleen toivotettu tervetulleeksi (en tiedä, miten asian voisi paremmin ilmaista).”


Nykyään nationalismi tunkee esiin kaikkialta. Nancyn mukaan se on pateettisesta ylimielisyydestään huolimatta kutsumukseltaan ja päämääriltään hämärää. ”Demokraattisten arvojen tai normien maailmanlaajuinen tunnustus tapaa toki hillitä tällaista identiteettien ja suvereeniuksien julistamista.” Jatkuvan järjettömän sotimisen voisi lopettaa vain maailmanvaltio, jolla yksin olisi oikeus sotakoneisiin ja suvereniteetti sodan julistamiseen. Monet ovat sellaista yhden valtion utopiaa ehdotelleet. Mutta kuten Nancy huomauttaa, sellaista valtiot tai kansat ylittävää demokratiaa ei vielä ole olemassa.


On olemassa vain sellainen oikeusjärjestys, jonka katsotaan reunustavan kansallisvaltioita ja joka on epävarma perustansa universaaliudesta ja sangen varma siitä, ettei sillä ole suvereeniutta. Niin sanotun ”kansainvälisen” oikeuden ongelma piilee juuri sen ”välisyydessä”, tässä välissä: sitä ei voi käsittää muuten kuin tyhjänä tilana, jossa ei ole lakia eikä myöskään minkäänlaista ”yhteiseksi tulemista” (jota ilman lakia ei voi olla), mutta joka on varmasti sekä teknis-taloudellisten verkostojen että suvereenien valvonnan jäsentämä.

– Nancy (1991)


Mikään olemassaoleva filosofia ei nimittäin pysty selittämään tyydyttävällä tavalla tätä poikkeuksen logiikkaa, siis ”suvereenin” ”laittomuutta”. Tällä hetkellä vallalla oleva uuskantilainen humanismi lupaa aina uudelleen ja uudelleen tuoda moraalin mukaan politiikkaan, mutta samalla se vain aseistaa lain politiikalla, joka on yhä vailla moraalia.

– Nancy (1991)



Nancy huomauttaa, että kirjoitusajankohta oli 1995, jolloin hän listasi ”valtionsisäisiä, alueellisia, ylikansallisia, kulttuurillisia, uskonnollisia, etnisiä ja historiallisia” identiteettejä, jotka aiheuttivat (ja aiheuttavat) verisiä konflikteja. Olivatpa ne sitten ”legitiimejä tai ei-legitiimejä, todellisia, myyttisiä tai fantasmaattisia, itsenäisiä tai muiden poliittisten, taloudellisten tai ideologisten valtaryhmien välineellistämiä”, ne olivat (ja ovat) yhtä tuhoisia.


Tällainen on ”maa”, jota me väitämme ”asuttavamme”. Asuttamamme maa edustaa kaikkea muuta kuin ihmisyyden jakamista. Se on maailma, joka ei pysty muodostamaan maailmaa, se kärsii maailman puutteesta, maailman mielekkyyden puutteesta. Se on loputon lista, ja vaikuttaa siltä kuin olisimme velvollisia vain pitämään loputonta kirjaa ilman minkäänlaista lopputulemaa. Se on litania, siis rukous, mutta se on puhtaan tuskan ja kadotuksen rukous, jatkuvaa miljoonien pakolaisten, karkotettujen, piiritettyjen, silvottujen, nääntyvien, raiskattujen, erotettujen, ulossuljettujen, maanpakoon joutuneiden ja ulosheitettyjen vaikerrusta. (…) Puhun myötätunnosta, mutta en tarkoita sääliä, joka säälii itseään ja ruokkii itseään. Myötätunto on tartunta, se on sitä, miten olemme kosketuksissa toinen toisiimme tässä sekasorrossa. Se ei ole altruismia eikä samaistumista vaan raaka vierekkäisyyden ravistus.

Nancy (2013)



Kaikkien 1960-luvun hippiäisten suosikkifilosofi Herbert Marcuse julkaisi jo 1955 kirjansa Eros & sivilisaatio (suom. 2022), jossa hän etsii vaihtoehtoa niin oikeistolaiselle kuin vasemmistolaisellekin kapitalismille. Jos ja vain jos ihmiskunta olisi kohottanut johtotähdekseen Eroksen ja esteettisen elämänasenteen, ihmisen ei olisi tarvinnut alistaa toista ihmistä orjakseen eikä käydä lainkaan sotia. Mutta olisiko se ollut taloudellisesti tai muutoinkaan mahdollista? Marcuse vastaa, että jo kauan kehittyneen teollisen yhteiskunnan saavutukset ovat antaneet ”ihmiselle mahdollisuuden kääntää edistyksen suunta”.


Kohtalokas side taloudellisen tuottavuuden ja viettien torjuntaan keskittyvän vapauden riiston välillä olisi voitu lopullisesti murtaa. Nykyinen kapitalistinen elämismaailma perustuu jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ja luonnon riistoon, jota ylläpidetään alati kiihtyvällä turhan tavaran tuotannolla ja häikäilemättömällä ostovoiman säätelyllä. Käytössä ovat kaikki mahdolliset alistamisen ja orjuuttamisen muodot. Joten tekemistä riittää, kuten Marcuse kirjoittaa, jos tästä härvelistä aiotaan saada elinkelpoinen malli.


Mutta mikä karmeinta tällainen talous- ja elämisjärjestelmä vaatii säännöllisin väliajoin sotaa ja sotaan valmistautumista rattaittensa vauhdittamiseen. Ja tätä taipumusta sotaan ei näytä olevan mahdollista estää kuin vahvalla painostuksella, paluu ”normaaliin” ei Marcusen mukaan onnistu ilman vakavaa kriisiä sekä laajakantoisia taloudellisia ja poliittisia muutoksia. ”Järjestelmän haavoittuvaisin kohta löytyy sieltä, missä se osoittaa raainta voimaansa: eskaloituvasta sotilaallisesta potentiaalista, joka näyttäisi edellyttävän ajoittaista aktualisoitumista aina entistä lyhyempien rauhan- ja valmistautumisjaksojen välein.”


Sodan ja sotilaallisten väliintulojen vastustaminen osuu siis tätä nykyä yhteiskunnan perusrakenteisiin. Kapinaa käydään tahoja vastaan, joiden taloudellinen ja poliittinen ylivalta edellyttää sotilaallisen järjestelmän jatkuvaa (ja laajenevaa) uusintamista. Lisäksi kapina suuntautuu tämän uusintamisen kerrannaisvaikutuksiin sekä poliittisiin toimenpiteisiin, jotka tekevät sen välttämättömäksi. Vallanpitäjien etuja ei ole vaikea tunnistaa, eikä heitä vastaan käyty sota edellytä ohjuksia, pommeja ja napalmia. Se edellyttää jotain, jonka tuottaminen on huomattavasti vaikeampaa:sensuroimattoman ja manipuloimattoman tiedon ja tietoisuudenleviämistä.

– Marcuse



 Lisäluettavaa:

Kotilainen, Noora & Susanna Hast (2021): Suomi ja kriittisen militarismitutkimuksen tarve. Kosmopolis, 51(4), 27–45

https://taju.uniarts.fi/bitstream/handle/10024/7490/Kotilainen_Hast_Suomi_ja_kriittisen_militarismitutkimuksen_tarve_Final_draft.pdf?


Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, suom. I. O. Orras, Tammi 1944.

Yuval Noah Harari: Homo Deus, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2017.

Yuval Noah Harari: 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018.

Jean-Luc Nancy: Sota kaikesta huolimatta (1991), teoksessa Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen, Tutkijaliitto 2021.

Wolfram Eilenberger: Vapauden tuli, Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933-1943), suom. Tommi Uschanov, Siltala 2021.

 Herbert Marcuse: Eros & sivilisaatio, suom. Mika Rekola & Sauli Havu, Vastapaino 2022.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti