KURATAANKO VAI JYRÄTÄÄNKÖ

Oikea jury mutta väärä galleria. Reykjavik 1999. Kuva SJT.

Sattumoisin osui käteeni vanha Taide-lehti vuodelta 1996. Lehdessä pohditaan taidenäyttelyiden kuratointia, joka tuolloin oli vielä varsin uusi asia. Sitäkin pohditaan, onko se kuratointia vai kuraamista. Aikaisemmin tällaista näyttelyiden kokoamista ja ripustuksen suunnittelua hoitivat komissaari ja jury – yhdessä tai erikseen.

Juryn päämääränä on saada aikaan näyttelykokonaisuus, jossa yksittäiset taideteokset tulevat mahdollisimman hyvin esille. Hyvin tehty näyttely on usein parempi kuin osatekijöidensä summa. Nykyään yhä useammin tätä tehtävää hoitaa kuraattori. Näyttelyjuryt koostuvat taiteilijoista, kun taas kuraattori saattaa tulla mistä tahansa.

Kuratoinnista tuli nopeasti ilmiö, jota ilman ei yhtäkään näyttelyä kuviteltu saatavan aikaan. Vastenmielisenä alettiin pitää käytäntöä, jossa taiteilijat ovat toteuttamassa taidenäyttelyitä. Jo mainitussa lehdessä haastateltu silloinen Moderna Museetin johtaja Pontus Hultén pitää sitä suorastaan itäblokin touhuna. Mutta ovathan taiteilijat niin taiteen kuin taiteen tekemisen asiantuntijoita – miten ihmeessä he eivät saisi olla päättämässä omista asioistaan.

Toisaalta Hultén näkee kuratoinninkin ajautuneen epäterveeseen malliin, jossa näyttelyitä tekevät kuraattorit kuvittelevat itse olevansa jonkin sortin taiteilijoita, joille taideteokset ovat vain oman näyttelyteoksen – illustraation – oheismateriaalia. Hyvin pian kuraattorit ryhtyivätkin kyhäämään taideteosten ympärille uutta yleisöä kosiskelevaa sisältöä. Yhdenkään juryn mieleen tuskin pälkähtäisi taideteosten avittaminen sekalaisilla metatiedostoilla.

Kuratointi ei ollutkaan ainoa autuuteen johtava tie. Monessa tapauksessa vanha kunnon kolmipäinen jury tuottaa paremman tuloksen. Sitä paitsi taide on intersubjektiivista – taiteen asiantuntemus ja ymmärrys ei asu kenenkään yksityisen ihmisen päässä. Taide on ihmisten välistä toimintaa.

Tämän hetken näkyvintä näyttelyantia edustaa Serlachius-museo Göstassa Mäntässä menevä Anselm Kieferin teosten näyttely ”In the Beginning”. Näyttely on yksi kaikkien aikojen parhaista visuaalisen taiteen näyttelyistä Suomessa. Kieferin teokset eivät kuratoinnista kummene, niin intensiivisiä, monitulkintaisia ja selkeästi tilaa hallitsevia ne ovat. Ne eivät selittämällä ja tarinoimalla mielipiteiksi lannistu. Ehkäpä tästä syystä monet kokevat Kieferin teosten äärellä olevansa vasten ymmärryksensä seinää.

Taiteen ymmärtäminen on usein hankalaa ja joskus melkein mahdotonta. ”Taide on vaikeaa, se ei ole viihdettä”, sanoi Kiefer eräässä haastattelussa. ”On vain muutamia ihmisiä, jotka voivat sanoa taiteesta jotakin. Kun näkee uutta taidetta on annettava itselleen runsaasti aikaa tutkailla sen heijastuksia ennen kuin voi päättää, onko se taidetta vai ei.” Paradoksaalisesti voisi sanoa, että taiteen ymmärtäminen on ymmärtämättä jättämistä. Vain heittäytymällä ohi ennakko-oletusten ja kuvallisuuden ansan voi vapautua kokemaan taiteen ainutlaatuisen.

Näkeminen on väijyksissä olemista, sen odottamista mikä tulee nousemaan taustalta esiin nimeä vailla ja mikä on aluksi mielenkiinnotonta; vaikeneva alkaa puhua, suljettu avautuu.

Paul Virilio, Taide 4/1996

Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.1.2016