HAIKU

Haiku Poetry, A Children's Collection (1978).

Hiljaisen ilon

päivä – Fuji verhoutuu

usvasateeseen.

Bashō

Eräänä päivänä noina menneisyyden kultaisina aikoina kiertelin Leicester Squaren kirjakauppoja. Talvipäivän aurinko paistoi ohuen kelmeää valoaan ja kosteat huurut leijuivat aukion varjoissa. Käteeni osui tarjouspöydältä vähäinen kirja Haiku Poetry, A Children's Collection (1978). Kirja on kokonaan lasten kirjoittama ja kuvittama haiku-runojen kokoelma. Jopa 3-vuotias Audrey Chang on onnistunut tekemään klassisen seitsemäntoistatavuisen haikun, tosin hänellä on ollut apuna 7-vuotias Michelle Jernigan:

Cat chasing blue bird

running up the tree so fast

hungry cat needs wings

Kirjan on julkaissut The Wilhelm Scholê, Houston, Texas. Koulun mottona on Konfutsen linjaus: ”Oppiminen alkaa runoudesta.” Tuota ei suomalaisen koulujärjestelmän edustaja hevin suostu tunnustamaan edes viimeisen tapin äärellä. Kirjan esipuheessa lainataan myös Novalista, joka on sanonut: ”Siellä missä on lapsia, eletään aina kultaisia aikoja.” Tämän allekirjoittaisi varmaan moni kouluviisaskin, vaikka onkin valmis tekemään kaikkensa, että lapsista tulisi mahdollisimman nopeasti runotonta elämää eläviä aikuisia hyötykansalaisia. Hyötykansalaisen saattaa yllättää, että kyseisestä lasten runokirjasta tuli myyntimenestys.

Peltomiehiä
kunnioitan kovasti
maaten pitkänäin.

Kobayashi Issa (suom. G. J. Ramstedt 1953)

Perinteinen japanilainen haiku on seitsemäntoistatavuinen (5–7–5) lyhyt runo, jossa välähdyksen omaisesti ilmenevät runoilijan mieliala, aika, paikka ja luonnonilmiöt. Siinä kristallisoituu (länsimaisen) olemisen filosofian ydin: millaisessa maailmantilassa olet (heitettyydessäsi), miten ovat asiat ja muut oliot, ja miten on oman itsesi laita. Mitä kuuluu minäparalle! Haiku on kuin ihmiselämä, valonleimahdus kahden tuntemattoman pimeän kuilun välissä. Haiku on jo menetetty ennen kuin se ehtii ryhtyä minkäänlaiseen runolliseen kikkailuun.

Yöllä jo luulin

myrskyn kaatavan talon

– tyytyi vaahteraan!

SJT

R. H. Blythin teoksen Haiku (1949) ilmestymisen jälkeen länsimaista haikua alettiin kirjoittaa kolmirivisenä versiona. Ilmaisunvapautta on haettu lisää luopumalla tiukasta tavutussäännöstä. Suomen kielen napakka tavutus sopii monia muita kieliä paremmin haikun perinteiseen rakenteeseen. Myös kolmirivisyydestä on usein luovuttu niukempaan suuntaan, jopa yksirivisiin haikuihin. Jotkut, kuten Marlene Mountain, ovat hakeneet käsin piirtämissään runosivuissa alkuperäisen haikun visuaalista olemusta. Myös Lawrence Ferlinghetti on luonteikas tussin ja siveltimen käyttäjä.

along with wind and mud and whatever that means if anything

Marlene Mountain

Haikusta on muodostunut lähes yleisnimitys lyhyille runoille, joissa haikaillaan elämisen nopeasti kaikkoavia ilmiöitä. Lopulta tullaan kuitenkin sellaiseen pisteeseen, jossa mitä tahansa lyhyttä runoa ei enää kannata kutsua haikuksi. Aram Saroyanin yhden sanan runoja lyhemmäksi ei enää runo voi näillä näkymin tulla. Ne eivät taatusti ole haikuja, vaikkakin parhaimmillaan häikäisevän mestarillisia. Alla olevassa runossa sana reagoi viittaamaansa kohteeseen lähes fyysisellä tasolla – tällaista vuorovaikutusta ei kielessä pitäisi tapahtua lainkaan:

eyeye

Amerikkalaisen haikugenren lanseeraaja Jack Kerouac hylkäsi myös perinteisen tavutuksen ja kehitti ”simppelin kolmisäkeen” – amerikkalaisen haikun (American Pop) – jossa toinen rivi on sisennetty. Se istuu yhä mainiosti nykypäivän Pop Up -kulttuuriin – vilahdetaan kulmilla ja kadotaan saman tien uusien tuulien tieltä. Suomentaja on kääntänyt ”popin” ”paukahdokseksi”, mikä tuntuu liian helpolta ratkaisulta. Sitä paitsi se tuo mieleen kuin päätä ruuvipenkissä vääntäen ”pohjalaisen paukahdoksen”, joka päinvastoin kuin haiku pimentää koko tienoon. Ehkä hyvää käännösvaihtoehtoa ei olekaan: ”välähdys”, ”läimähdys”, ”ailahdus”...

Tuolistani

          päätin nimittää haikun

paukahdukseksi

Jack Kerouac

Kerouacin Haikujen kirjassa (2006) on toinenkin silmään sattuva suomennos ”laskuputki”. ”Pikku varpunen / räystääni laskuputkella / tiirailee sinne tänne.” Samasta runosta on myös toinen kaksirivinen versio: ”Pieni varpunen räystään laskuputkella / sydämeni lepattaa.” Mielestäni tuo äkkinäinen sydämen lepatus on haikumaisempi vaihtoehto kuin tiirailu sinne sun tänne. Valitettavasti tähän ei löydy verrattavaksi alkukielistä versiota, mikä onkin tämän suomennosvalikoiman suuri puute. Mutta Villenraitin Angstilaan ei missään tapauksessa asenneta ränneihin laskuputkia – täällä syöksyvät vedet alas syöksytorvista.

Hyödytön! Hyödytön!

          – mereen ryöppyävä

rankkasade

Jack Kerouac

Haikujen kirjoittaminen on maailmanlaajuisesti suosittu harrastus. Haiku on myös mainio runonkirjoitustaidon mittari; hyvätkin runoilijat onnistuvat kirjoittamaan loistavan haikun vain silloin tällöin, keskinkertaiset vain ani harvoin ja huonot vain kerran elämässään. Haikuilijoille on olemassa kaikenlaisia yhdistyksiä, kuten The Haiku Society of America, The Italian Haiku Association, The World Haiku Association jne. Mutta meillä Suomessa on vain näitä kissa- ja koirayhdistyksiä. No, googlaamalla löytyy sikariyhdistys Haiku! Eikö se ole perin kummallista? Vai olenko suuressa yksinäisyydessäni kadottanut täydellisesti asioiden laidat?

Nyt jo herättää

aamuun linnunlaulu ja

räystään lorina.

SJT

Haiku Poetry, A Children's Collection, Bantam Books 1978.

Jack Kerouac: Haikujen kirja, suom. Arto Lappi, Sammakko 2006.

Lawrence Ferlinghetti: Northwest Ecolog, City Lights Books (1978).