KOTIKONTUA ETSIMÄSSÄ IV

   Tänään koko taivas on päättänyt pudota alas.

Ja eräänä huomenena hän nousi aamuruskon myötä, astui auringon eteen ja puhui sille näin: Sinä suuri tähti! Mitä olisi sinun onnesi, ellei sinulla olisi niitä, joille loistat!

Friedrich Nietzsche

Aamu on sateisen viileä, joten keitän poikkeuksellisesti puolitumman uutoksen pu'erh-teestä. Kun pääsen tienpäälle vettä alkaa tulla runsaasti, pyyhkimet eivät riitä pitämään tuulilasia kirkkaana – tänään koko taivas on päättänyt pudota alas. Sydänmaantien maisemat näyttävät aina samanlaisilta: vuoroin synkkää metsää ja vuoroin vähäisiä peltoaukeita. Olen jälleen matkalla kotikonnuille – viimeistä kertaa katsomaan äitiäni. Puhelimen soidessa varhaisessa aamussa tiesin heti mistä on kysymys. Äiti oli aamuyöllä hiipunut pois, kuten sanonta vanhojen ihmisten kohdalla kuuluu. Hän oli viimeiset päivät jo hyvin väsynyt ja suurimman osan ajasta jossakin muualla, kuten Herakleitos sanoo niistä jotka nukkuvat eivätkä osallistu yhteiseen todellisuuteen.

Hannah Arendtin mukaan ”maailman todellisuus” on ihmisten vuorovaikutuksen synnyttämä ”näyttäytymistila”, jonka varaan rakentuvat kaikki julkisen alueen toimet ja välttämättömyydet. ”Ihmisille maailman todellisuuden takaa muiden läsnäolo, näyttäytyminen kaikille, sillä sitä, mikä tapahtuu kaikille me kutsumme olemassaoloksi. Riippumatta siitä, missä ihmiset kokoontuvat, näyttäytymistilan olemassaolo on mahdollista, ei välttämätöntä tai ikuista.” Yksinkertaistaen olemassaolo on toisilleen näyttäytymistä – jos mitään ei näy, ei mitään ole olemassakaan. Miltä minä näytän – miten minä olen. Kaikki se mikä on henkilökohtaisesti vain meidän, ei näyttäydy kenellekään – ”se tulee ja menee ohitse kuin uni”. Täällä metsätaipaleella kaatosateessa ajaessani minua ei ole olemassa edes itselleni – ehkä juuri siinä mahdollistuu jokin vapautumisen aihio.

Tapaan sisareni Kukka ja Hautaustoimisto Sepposen edessä. Seisomme ensin tovin ymmällämme sateessa, mutta päätämme sitten mennä sisään. Kukkien huumaava tuoksu tulvahtaa vastaan, kuten aina jouluaattoina kun haimme täältä äidille joulukukkaa. Muulloin me emme kukkia ostaneetkaan. Miten voin palvella, sanoo kauppias Sepponen, vaikka kyllä minä jo tiedän asian, otan osaa, äitinne oli niin hyvä meidän asiakas, tuossa hän tapasi istua, kun jalat olivat jo käyneet kovin huonoiksi. Kauppias ohjaa meidät istumaan saman pöydän ääreen jossa äitikin tapasi istua, mutta vaikka kuinka tarkasti katson en onnistu saamaan sieluni silmiin kuvaa kukkakaupassa istuvasta äidistäni.

Nopeasti asiat tulevat selvitetyksi, äidin toiset nimet ja syntymäaikakin muistuvat mieleen. On hyvä, että joku osaa hoitaa tällaisia asioita. Viimeksi olin järjestämässä isäni hautajaisia 1967, vieläkin se aiheuttaa muistikuvissani kaaosta. Olin vasta 18-vuotias, enkä ollut edes kuullut ”maailmassa vallitsevasta todellisuudesta”. Noihin aikoihin saimme maailman ja sen sisällön ikuisine lakeineen yhtenä ja samana pakettina. Meille jäi tehtäväksi luoda käsitteet ja kuvaukset tuon valmiin maailman haltuun ottamiseksi. Nykyään saamme vain maailman, kuin tyhjän kankaan – meidän on itse maalattava niin käsitteet, sisällöt kuin lopulta koko maailmakin. Totuus ei ole enää löydettävissä, se on tehtävä itse.

Sovimme kauppiaan kanssa, että parin tunnin päästä äiti on valmiina sairaalan kappelissa. Jää sen verran aikaa, että pysäköin järven rantaan juomaan mukillisen teetä ja haukkaamaan palasen eilen leipomaani raparperitorttua. Tortussa on niin runsaasti inkivääriä, kardemummaa ja kanelia, että se saa melkein koko auton leijumaan. Katselen järvelle – Vähäjärvelle – se on niin vähäinen että se melkein hukkuu Lapuanjoen alkujuoksuun. Täällä on kaikki melkein tai lähes – mikään ei yllä täyteen olemiseensa.

Tulen kappelille etuajassa, ovi on vielä lukossa. Oven yläpuolella on sen verran lippaa, että voin pitää sadetta. Katselen jälleen järvelle, samalle Vähäjärvelle. Otan siitä nyt kuvan. Samassa ovi avautuu. Tule vain Seppo sisään, sanoo kauppias ja viittaa peremmälle katutason pieneen huoneeseen. Äiti näyttää erilaiselta, ikään kuin lopulliselta – päämääräänsä ehtineeltä. Sisareni ja hänen miehensä tulevat, joten meitä sukulaisia on kolme. Pärjäämme hyvin tällä porukalla, sanoo kauppias ja aloittaa virren. Kauppias laulaa tunteikkaasti ja varmalla otteella, joten pääsen siihen helposti mukaan, vaikka en olekaan laulumiehiä ja virsimiehiä en ollenkaan. Luetaan rukous, asetetaan ”silmäliina”, suljetaan arkku ja aloitetaan matkavirsi. Kun arkkua siirretään jään veisaamaan yksin, onneksi virsi on tuttu. Jo riittää Seppo, tapasi äiti sanoa, mutta tänään saan laulaa loppuun saakka.

Matka ei ole pitkä, sillan yli ja ylös mäkeä kirkon kupeeseen. Äiti ei matkailua harrastanut, pisimmät matkansa hän teki Jyväskylään ja Laukaaseen. Hän asui koko ikänsä samalla Pahajoen töyräällä – ilman sotaa isäni ei olisi milloinkaan sinne eksynyt. Seisomme ruumishuoneen räystään alla, vettä sataa edelleen. Tehtävä on suoritettu. Käymme vielä kirkkoherranvirastossa sopimassa hautajaisjärjestelyistä. Paikalle osuu myös kanttori ja kysyy musiikkitoiveita. Äkkiä ei tule mieleen kuin Bachin Air – on se ainakin parempi kuin tuo väärin perustein Albinonin nimiin pantu aivokurkiaista viiltävä Adagio.

Portittoman portin vaiheilla ajatukset eivät ehdi loppuun saakka, valmista johtopäätöstä ei tule vaan mietteet hajoavat kaaokseen. Mitään sellaista ei ole argumentoitu, mihin voisi osoittaa mielipiteensä. Ei ole mitään minkä kiinnittäisi mielen peräseinään näennäisen vakauden merkiksi – ei mitään mikä takaisi varmuuden selväjärkisyydestä. Runoilija sanoo tarvitsevansa ”kaaosta voidakseen synnyttää tanssivan tähden”, mutta epäilee toisaalta eläneensä liian kauan ohuessa vuoristoilmassa ja kuunnelleensa ”liian kauan puroja ja puita”. Aika kulkee edelleen ja ulkona maailma seisoo vaiti.

Surullisesti oli kuultu harakoiden

      laulavan sinä iltana.

Aineettomana se helisi kuin vartoen,

      että orastava hämärä

      taantuisi yön pimeydeksi.

Tulevaan suhtauduttiin ikään

      kuin se olisi ollut jo olemassa.

Lymyttiin siinä mahdollisuudessa,

      että koittaisi kylläisemmät ajat

      ja varsinaisempi elämä.

                     SJT 2010

Taustalla pilkistää Vähäjärvi. "Täällä on kaikki melkein tai lähes – mikään ei yllä täyteen olemiseensa."