VAELLUS PAHAJOEN LAAKSOSSA

 

            Pahajoen kylän läpi kulkeva legendaarinen vanha Valtatie 66.

     Still I want my friends under the pines

when I sit on a rock and listen to them

as the pleasant monkeys.

– Wang Wei 

Jo huhtikuussa kuulen

peltopyiden vihellyksen.

Kun kuivat heinänkorret

pistävät hangesta kuin neulat.

Kerrot kuulumisia kotikylästäni.

Muistan suuret kirsikkapuut

varjostamassa hänen ikkunaansa.

Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.

Puutarhassa lumen taakka painaa

puiden oksat maahan saakka.

Ikävöin jo kevään vehreyttä,

hortensianlehtien varjoja lattialla. 

Syy on aamunkoiton hyisen tuulen

ja iltahämärän vihmovan sateen.

Karanneet kyyneleet päihdyttävät

ja pitävät otteessaan.

Polku vie suoraan joelle,

kaksi pyöräilijää ylittää sillan.

Voikukanlehdet ovat jo vaaksanmittaisia.

Veneeni takertuu lumpeisiin.

Palaavat lapsuuden muistot.

Miten avarana avautuikaan tienoo.

Miten korkealle kohosivat puut

ja miten kirkas oli vedestä heijastuva kuu. 

 

Talossa suuren kuusen varjossa

harjoitin hiljaisuutta kun ruusut

kuihtuivat kukkulan rinteessä.

Kuinka ovat asiasi nyt, ystäväni.

Maalasimme kauan sitten

joen suvannon maisemaa.

Sinusta on tullut jo vanha mies.

Nyt me tiedämme,

kehnoa on vanhojen miesten elämä.

Ehkä törmäämme metsässä sienestäjään

ja unohdumme sille tielle.

Talosi on hylätty ja asumaton.

Pyöräni nojaa murheellisena aitaa.

Porttisi on suistunut saranoiltaan.

Ja aurinko laskee jo iltapäivällä.

Hämähäkki roikkuu tyhjässä ikkunassa.

Piisamit mellastavat lammessa.

Viileä viima tuo saniaisten tuoksua.

Ei ole sanoja tällaiseen tyhjyyteen. 

Taivas on kuulas koko laakson mitalta.

Joelta kuuluu yksinäisen airon kitinä.

Pajut nuokkuvat, vesi kiitää kepeästi yli kivien.

Pilvet nojaavat raskaina puiden latvoihin.

Kuljen kohti kukkulalta nousevaa savua.

Muistathan pudistella lumet viitastasi.

Kuinka pitkä aika siitä onkaan, melkein ikuisuus.

Syksyn lehdet kuistilla ovat yhä lakaisematta.

Nojaan puuhun taloni edustalla

ja katselen alas laaksoon.

Kylmä kuu pilkistää mäntyjen lomitse.

Vaatteet kostuvat talven usvasta.

Varikset lentävät kohti länttä.

Uupuneena suljen oveni.

Hukkasin nauruni vuorelle.

Kevään tuulet eivät punaa poskiani.

En osaa nauttia viinipullostani,

enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.

Illan sumutkaan eivät enää tiedä

minne kokoontua.

PS.

We don’t see, because we have

opinions about what we see.

– J. Krishnamurti

Runosarja ”Vaellus Pahajoen laaksossa” on eräänlainen Wang Wei -pastissi, kirjoitettu Roomassa 1983, ilmestynyt teoksessa Ariel (2007). Runoelman lähtökohta on sama kuin Wang Wein vastaavassa runossa. Runoilija on työtehtävissä kaukana suuressa kaupungissa ja kyselee ystävältään kotikylän kuulumisia. ”Kerrot kuulumisia kotikylästäni. / Muistan suuret kirsikkapuut / varjostamassa hänen ikkunaansa. / Hehkuivatko ne jo syksyn väreissä.”

Wang Wei (699-759) oli maalari, runoilija, muusikko, harras zenin harjoittaja ja kasvissyöjä. Todennäköisesti yhtään hänen maalaustaan ei ole säilynyt muutamaa kopiota lukuun ottamatta. Mutta runot ovat, joten voimme ryhtyä laulamaan hänen kanssaan.

Kuvittelin Wang Wein vaeltamaan Pahajoen laaksoon samalla tavoin kuin johdatin myöhemmin 2010 runoilija ja filosofi Francesco Petrarcan (1304-1374) nousemaan Jouppilanvuorelle. Tiedetään, että 1336 Petrarca kiipesi Mont Ventoux’n laelle, joka on hiukka korkeammalla kuin Jouppilanvuoren laki. Tuohon aikaan ei ollut tapana kiipeillä huvin vuoksi vuorille vain katsoakseen miltä sieltä näyttää, kuten runoilija totesi. Turhaan ei häntä pidetä länsimaisen maiseman ensimmäisenä näkijänä ja keksijänä kuin myös vuorikiipeilyn isänä.

Seppo J. Tanninen, valokuvat kirjoittajan.

NÄKYVÄT JA NÄKYMÄTTÖMÄT KUVAT

S. J. Tanninen: Morning Mist, 2020. Aamusumut ovat sumentaneet maalauksen näkymän, ja kun se on kuva, ei se kirkastu odottelemalla. Kuva SJT 2023.

Jos valokuvasta ottaa kuvan pois

ei jäljelle jää mitään, kun taas

maalauksella on yhä maalinsa.

Läpinäkyvät kuvat

Valokuvauksen alkuaikoina valokuvissa käytetyt maalaustaiteesta tutut kuvakulmat (puolikkaine ihmisineen) herättivät suorastaan järkytystä. Mutta nopeasti kehittyi kyky erottaa kuva todellisuudesta, vaikkakin valokuvissa esiintyvien kohteiden yhteys reaalitodellisuuteen koettiin itsestäänselvänä. Digitaalisen kuvan myötä valokuva karkasi lopullisesti todellisuudelta, vaikka sitä on yritetty kammeta takaisin määrittämällä tarkkoja ohjeita median käyttämien kuvien käsittelyyn (photoshoppaus).

Valokuvan kuvallinen näkeminen on ”kuvittelua”, jossa ei vaadita esitetyn kohteen ”todellista” olemassaoloa, vaikka se useimmiten sisältyy jo oletettuna tulkintaan. Kuvan kuvittelua (näkemistä) rajaa kuvan sisäinen muuttumaton näkökulma, joka on kokemuksena erilainen verrattuna suoraan näkemiseen tai mielikuviin, joita ohjaa katsojan (näkijän) oma vaihtoehtoinen näkökulma. Sartren mukaan kuvan merkityssisältö on maaginen, voimme tarkastella kuvaa ohi valokuvan tai maalauksen esineellisyyden, mutta olemme samalla sen kuvakulman vankeja.

Kuvat eivät ole ikkunoita, vaikka usein niin oletetaan. Risto Pitkänen kirjoittaa esseessään Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista (2009): ”Ikkunalla ei ole sisäistä näkökulmaa, vaan se, mitä ikkunasta näkyy, riippuu siitä, missä katsoja on suhteessa ikkunaan. Peili- ja heijastuskuvilla ei myöskään ole sisäistä, katsojasta riippumatonta näkökulmaa, vaan katsoja päinvastoin asettaa näkökulman. Tämä on yksi syy, miksi esimerkiksi veden kalvolla kuvastuva puu ei ole ainakaan sanan varsinaisessa mielessä kuva, ja syy ei ole suinkaan se, ettei kuvaa ole rajattu kehyksellä.”

Ennen kameran keksimistä realistisen tarkasti kohdettaan kuvaavien kuvien tekemiseen kehitettiin erilaisia menetelmiä, mutta siitä huolimatta ne eivät olleet valokuvan tavoin läpinäkyviä. Pitkäsen mukaan ne ”varaavat ihmismielelle toisenlaisen paikan kuvan tekemisessä – mutta ei välttämättä näkemisessä – kuin valokuva”.

Valokuvat eivät ole ikkunoita, eikä meillä ole normaalisti pienintäkään houkutusta sekoittaa niitä todellisuuteen. Jos läpinäkyvyydellä tarkoitetaan vain kausaalista läpinäkyvyyttä, valokuvat eroavat muista kuvista. Valokuvaus valjastaa empiirisen ymmärryksen valon heijastumisesta kuvan tekemisen käyttöön. (…) Jos valokuvaaja tekee kuvan Venuksesta, se on aina myös kuva mallista, kun taas silmän- ja kädenvaraisilla menetelmillä tehty Venuksen kuva on vain kuva Venuksesta. (Pitkänen, 2009)

Näkymä ikkunasta – puitteiden rajauksesta huolimatta – ei ole kuva, vaan kyseessä on ihan tavallisen näkymän näkeminen, jossa katsoja voi (ainakin osin) valita näkökulman. On helppo havaita, että kuvat (valokuvat ja maalaukset) eivät ole ikkunoita näkyvään maailmaan. Kuvilla on pinta jonka läpi ei voi nähdä, vaikkakin juuri valokuvat koetaan läpinäkyväisiksi. Vaikka muinoin, kun valokuvista vielä tehtiin paperikopioita, saattoi kuvien tilaaja valita kiiltävän tai kiiltämättömän (matta) paperin. Mutta, kuten kirjoittaja huomauttaa, valokuvatkin ovat läpinäkyviä vain, kun ne nähdään kuvina.

Sartren oletuksen mukaan katsoja ei näe yhtä aikaa kuvan kuvaamaa sisältöä ja konkreettisen kuvan pintaa. Valokuva on tällainen läpinäkyvä kuva, jonka pinnan katsoja voi ohittaa ja tunkeutua suoraan tarkastelemaan (kuvittelemaan) kuvan sisältöä. Mutta maalauksen katsoja ei voi ohittaa maalauksen pintastruktuuria, koska juuri maalin työstöjäljet (siveltimenjäljet) ovat koko maalaus. Maalauksen esittävä aines on ikään kuin maalikerroksien ilmituomaa lisäarvoa. Maalauksessa ei ole mitään maalipinnasta erillistä katsottavaa, joten maalauksen katsominen on sekä suoraa näkemistä että kuvittelua.

Samalla tavalla voimme kokea myös sanat, olla joko sanojen tällä tai tuolla puolen, kuten Sartre huomauttaa. Voimme ikään kuin asua (velloa) läpinäkyvien sanojen kuvaamassa maailmassa ilman epäilyksen häivääkään. Toisaalta sanat voivat olla kuin aita lukijan (kokijan) ja sanojen kuvaaman maailman välissä. Koemme sekä kuvatun maailman mutta myös sanojen muodostaman rakenteen osana ilmaistua maailmaa. Lukija tarkastelee maailmaa (ikään kuin) sanojen muodostaman aidan raoista. Runous saattaisi hyvinkin olla tällainen kahden tilan – näkyvän ja näkymättömän – yhtäaikainen kokemus. 

Renessanssista saakka maalausten yhteydessä kummitellut ikkunavertaus päättyi vasta modernin kynnyksellä abstraktien maalareiden maalattua illusorisen ikkunan umpeen. Maalausten näkeminen koki jälleen mullistuksen, nyt maalaukset katsoivat katsojaa ja haastoivat sijoiltaan menneen silmän uudenlaiseen vuorovaikutukseen.

Kuva ajattelemisen välineenä

”Taide on kuvilla ajattelua”, väite on tuttu. Wittgenstein sanoi jopa, että kaikki ajattelu (tai ajattelun lauseet) voidaan nähdä kuvina. Tosin hän taisi perua sen myöhemmin, vaikka ”ajatus lauseesta kuvana oli hyvä idea”. Viktor Šklovski kirjoittaa esseessään (Taiteesta – keinona, 1917), että väite taiteesta ”kuvallisena ajatteluna” on kestänyt kaikki katastrofit, jopa ”teoreettisen pohjansa romahduksen”. Kirjoittaja näkee ”kuvallisen ajattelun” torppaavan viimeistään siihen oivallukseen, että taiteen kuvat ovat lähes muuttumattomia, ne vaeltavat muuttumattomina vuosisadasta toiseen. ”Missään tapauksessa kuvallinen ajattelu ei ole kaikkien taiteiden eikä edes kaikkien sanataidelajien yhteinen ominaisuus: kuvat eivät ole se tekijä, jonka muutos hallitsee runouden historiallista liikettä.”

Näiden määritelmien eteen on todellakin uurastettu. Niin musiikkia, arkkitehtuuria kuin lyriikkaakin on haluttu ymmärtää kuvallisena ajatteluna. Neljännesvuosisataisen urakan jälkeen Ovsjaniko-Kulikovskin oli pakko sijoittaa lyriikka, arkkitehtuuri ja musiikki erilliseen ”kuvattomien” taiteiden ryhmään, tunteisiin välittömästi vaikuttaviksi, ”lyyrisiksi” taiteiksi. Tällöin siis paljastui, että taiteen yksi valtava osa-alue ei toimikaan ajattelun välineenä.

(Šklovski, 1917)

Jaakko Hintikka on myös pohtinut Wittgensteinin kompastusta ”kuvalliseen ajatteluun”. Kuvan olennaisin piirre on se, että se keikkuu näkyvän ja näkymättömän välillä. Nykyään korostetaan – aivan turhaan – kuvanlukutaitoa, jollainen jokaisella tiedostavalla kansalaisella pitäisi olla. Sellaista ei ole olemassakaan. Lukemisen eli sepittelyn sijaan pitäisi ryhtyä näkemään. Kuva ja varsinkin valokuva on aina poissaolon asialla. Kuvan välittämällä informaatiolla on ankaria rajoituksia, eikä kuvassa näkymättömäksi jääneitä osia (alueita) voi jälkikäteen täydentää, vaikka miten päin tahansa lukisi.

Kuva toisin sanoen jättää esittämänsä todellisuuden näkymättömät puolet täysin avoimiksi, välittämättä niistä edes mahdollisuuksia rajoittavaa disjunktiivista tietoa. Syy tähän on, että tällaista disjunktiota ei voi esittää alkuperäistä kuvaa täydentäen. Näkyvistä aspekteista sitä vastoin kuva ei voi välittää aidosti disjunktiivista tietoa. Vanhaa iskulausetta mukaillen voisi sanoa, että ”whatever is seen, is seen as it seems to be, and not otherwise”. (Hintikka, 2009)

Omituiset maalarit

Eräs hauska juttu tupsahti pari päivää sitten baskerinaliseen autiomaahani. Descartes ilmiselvästi ennusti jo 1600-luvulla mietiskelyissään (Ensimmäinen mietiskely, 1641) modernin (abstraktin) taiteen ilmitulon – ja nimenomaan maalareiden toimesta, kuten se sitten tapahtuikin lähes 300 vuotta myöhemmin. Filosofi toteaa, että unessakaan nähdyt kuvat eivät voi olla kokonaan kuvitteellisia, vaan ne koostuvat todellisten olioiden mukaan. Mutta entä nuo omituiset maalarit, voisivatko he kenties tehdä kuvan joka esittäisi jotakin jota ei ole lainkaan olemassa.

Sillä edes silloin, kun itse maalaritkin koettavat keksiä mitä omituisimpia seireenejä ja satyyreja, he eivät voi antaa niille kaikin puolin uutta luontoa, vaan he ainoastaan sekoittavat eri eläinten jäseniä. (Picasso?) Tai jos he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaisaltaista olisi nähty ja joka siis olisi täysin fiktiivistä ja epätotta, vähintään niiden värien, joista he sen kokoaisivat, pitäisi kuitenkin olla tosia. (Descartes, 1641)

Esitelmässään Cogito ja hulluuden historia (1963) Derrida kiinnittää huomionsa juuri tähän Descartesin mietiskelyjen kohtaan. Mutta etupäässä hän kritisoi Michel Foucaultin Hulluuden historiaa (1961). Joten Descartesin ilmiömäinen ennustus abstraktin taiteen tulemisesta hukkuu näiden kahden intohimoisen riitapukarin peitsien kalisteluun. ”Tässä on kiinnitettävä huomio siihen, että tästä näkökulmasta nukkuja ja uneksija ovat hullumpia kuin hullu.”

Se, minkä Descartes tuntui sulkevan edellä pois mielettömyytenä, hyväksytään tässä mahdollisuutena. Mutta näissä representaatioissa, näissä kuvissa, näissä kartesiolaisittain sanoen ideoissa kaikki voi olla väärää ja fiktiivistä aivan kuten niiden maalarien esityksissä, joiden mielikuvituksesta Descartes sanoo suoraan, että ”he ehkä keksivät jotain niin uutta, ettei mitään sen kaltaista olisi nähty”. (Derrida, 1963)

Esseessään Kehoni, tämä paperi, tämä tuli (1975) Foucault käy puolestaan Derridan kimppuun kuin sika limppuun. Näiden ankarien filosofien pohdinnassa on Descartesin mietiskelyistä esille kumpuava kysymys hulluuden mahdollisuudesta aistiharhojen ja mielikuvien aiheuttajana. Ovatko unessa nähdyt kuvat ylipäänsä kuvia? Ja voiko unessa oleva ihminen olla hullu? Vai onko hulluus niin sanotusti valveilla olon asioita. Taiteilijathan – ja erityisesti terpentiinin katkuiset maalarit – ovat aina olleet enemmän tai vähemmän hulluja.

Sanoin Histoire de la folie -kirjassani, ettei unen ja hulluuden asema tai rooli kartesiolaisen epäilyn kehittymisessä ollut lainkaan sama: unen ansiosta saatoin epäillä paikkaa, jossa olen, paperia, jonka näen ja kättä, jonka ojennan, mutta hulluus ei suinkaan ole epäilyksen väline tai välivaihe, sillä ”minä, joka ajattelen, en voi olla hullu”. Hulluus siis suljetaan pois, kun taas skeptinen perinne teki hulluudesta yhden syyn epäillä. (Foucault 1972)

Joksikin näkeminen

Kuten on käynyt selväksi, näemme kaiken aina joksikin – fenomenologisen periaatteen mukaan. Paitsi nuo omituiset maalarit, kuten Descartes epäili, saattaisivat olla tästä poikkeus. Myös Merleau-Ponty vihjaa teoksessaan Silmä ja henki (1960/2012), että juuri maalareilla olisi tuollainen kyky olla näkemättä näkemäänsä miksikään erityiseksi. ”Ainoastaan taidemaalarilla on oikeus katsoa kaikkea vailla minkäänlaista arvostelemisen velvoitetta.” Ehkäpä juuri tästä johtuu maalareiden yleinen vaitonaisuus (jos he puhuvatkin, he puhuvat asian ohi tai läpiä päähänsä), kun taas muiden taidelajien tekijöiden on kyllästymiseen saakka selitettävä tekemisiään.

Irrallisessa alaviitteessä todetaan, että ”ei ole ilmeistä, minkä adaptiivisen ongelman kyky nähdä jotakin, mikä ei ole läsnä, olisi ratkaissut”. Ja jälleen kerran arvoitus jää tyhjän päälle heilumaan. Mielenkiintoista olisi kysyä sitäkin, että onko muilla lajeilla (eläinoletetuilla) mahdollisesti myös tämänkaltaisia näkemisen (tai näkemättömyyden) kykyjä. Ja miksi? Tällainen näkemisen lahja ei tule toki annettuna, kuten filosofi huomauttaa, vaan se syntyy vain harjoituksen tuloksena. ”Kysymys ei koske sitä, oppiiko maalari näkemisen varhain vai myöhään, itsestään vai museossa, sillä joka tapauksessa hän oppii näkemään vain katsomalla, oppii näkemisen vain siitä itsestään käsin.” Harjoitettu silmä näkee maailman ja on siinä kuin kotonaan.

Mikä siis on tuo salatiede, joka maalareilla on tai jota he etsivät? Yksi asia on kuitenkin varma. Harjoittaessaan näkemisen magiaa, aina luolamaalareista alkaen, ovat maalarit maalatessaan ylistäneet vain yhtä asiaa, ”näkemisen arvoitusta”. Filosofi muistuttaa, että kuvaa ei katsota niin kuin oliota tai halkeamaa seinässä katsotaan. Katse harhailee kuvassa kuin olemisen kohteissa, mutta kuvan esittämät asiat eivät ole täällä, mutta eivät ne ole missään muuallakaan. ”En oikeastaan katso kuvaa, katson pikemminkin sen mukaisesti tai sen kanssa.”

Sanalla ”kuva” on huono maine, koska harkitsemattomasti on ajateltu, että piirros on siirtokuva, kopio, toinen esine, ja mielikuva puolestaan samanlainen piirros yksityisessä rihkamavarastossamme. Mutta jos kuva on itse asiassa jotain ihan muuta, myöskään piirros ja maalaus eivät ole jotain sinänsä olevaa. Ne ovat se ulkopuolen sisäpuoli ja sisäpuolen ulkopuoli, jotka aistimisen kaksinaisuus tekee mahdolliseksi, eikä ilman niitä voisi lainkaan ymmärtää, mistä kuvitteellisuuden koko ongelma muodostuu, miten kuviteltu on ikään kuin kvasi-läsnäoleva ja tulemaisillaan näkyviin. (Merleau-Ponty)

Risto Pitkänen: Kuvien intentionaalisuudesta ja kausaalisista kuvista, Kuva, TUP 2009.

Viktor Šklovski: Taiteesta – keinona (1917), Venäläinen formalismi, SKS 2001.

Jaakko Hintikka: Onko kaikki ajattelu kuvittelua? Kuva, TUP 2009.

René Descartes: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641), Teokset II, Gaudeamus 2002.

Michel Foucault: Parhaat, niin & näin 2014.

Maurice Merleau-Ponty: Silmä ja henki (1960/2012), Filosofisia kirjoituksia, Nemo 2012.

Jacques Derrida: Cogito and the History of Madness,

https://archive.org/details/20200118_20200118_1707/page/n27/mode/2up

Filosofi oudoissa puuhissa. Kuvitusta Descartesin kirjoituksiin näkemisestä ja optiikasta.

SYNTYMÄPÄIVÄPOTRETTI

 ”On the Road”, Kalajoki 1966. Kuva J. Manninen.

 

Oodi ololle & elolle

Yhä muistan sen

aamuvirtsan, miten se

lensi kaaressa yli

koirankopin kauas

naapurin pellolle.

Ja kaikki ne yön,

jälkeiset paineet…

– SJT, Pahajoki 1966

Tällä kertaa en ryhdy kirjoittamaan uutta tekstiä merkkipäivän ratoksi vaan valitsen syntymäpäivärunoksi nuorukaisena 1966 aamutuimaan laulamani oodin. Se on mahtipontisen häikäilemätön, mutta kyllä se tällaista vanhaa äijää ilahduttaa. Tosin siinäkin kaikuu jo aavistus, että voima ei ole aina kanssamme – vaan kaikki otetaan vähitellen pois. Olin tuolloin kirjoittajana jo vanha tekijä, sillä olin kirjoittanut alituiseen siitä saakka kun Pahajoen kansakoulussa opin kirjoittamaan. Silloin isoisä Aleksander hankki (tai ehkä voitti korttipelissä – mistä tuon tiennee) minulle Rheinmetall merkkisen kirjoituskoneen.

Sain hetimiten kuulla, että mikään tässä maailmassa ei ole niin turhaa kuin runolle ryhtyminen. Vähän myöhemmin ryhdyin myös maalaamaan. Siihen saakka meillä kotona oli vain isäni maalaamia kömpelöjä akvarelleja, joissa pitkäkaulaiset joutsenet kelluivat Kiimajärven aalloilla. Ne muistuttivat, että olimme kaukana kotimaisemista – vieraalla maalla. Maalaaminen oli lähes yhtä joutavaa ajanhukkaa kuin runoilukin, mutta pelloillaan askartelevat naapurit eivät nauraneet sille yhtä makeasti kuin runoudelle. Maalaaminen sentään vaati jotakin taitoa. Siihen eivät kaikki pystyneet.

En väittänyt vastaan, ja turhaa se olisi ollutkin. Runojahan ei varta vasten kirjoiteta, ne tulevat jos tulevat, kuten lapselta ”kakka”, kuten eräs runoilija on todennut. Maalaaminen taas vaati näkemisen taitoa, kaikki tulevat opinnot keskittyivät siihen. Jos ei näe, on väärällä alalla. Minulle oli pitkään täysin arvoitus, mikä oli se ”taide” jokamikä olisi pitänyt nähdä. Taideakatemian koulussa haukuimme toistemme teoksia jahdatessamme sitä ”jotakin”. Olin osallistunut jo valtakunnallisiin näyttelyihin ja näyttelykutsuja tipahteli ulkomaita myöten, enkä vieläkään nähnyt. Tilanne oli kinkkinen. Vanha mestari Unto Pusa lohdutti, että se vie vähintäänkin kymmenen vuotta ennen kuin tajuaa, ettei mitään osaa eikä mitään näe.

Näkeminen oli vaikeaa muillekin, vaikka harvoin siitä ääneen keskusteltiin. Amerikkalainen maalari Jasper Johns antoi eräässä haastattelussa tyhjentävän lausunnon: ”Joskus näen sen ja sitten maalaan, joskus taas ensin maalaan ja sitten vasta näen sen.” Helkkari soikoon, syvällä kusessa ollaan, ajattelin. Taide olikin vaikea pala selätettäväksi. Oli kai syytä ryhtyä etsimään muita hommia.

Kunnes sitten eräänä yömyöhänä näin näyteikkunassa painojäljennöksen Paul Kleen maalauksesta. Siinä silmänräpäyksessä heräsin kuin raskaasta unesta. Yhtäkkiä näin kaiken. Tila ei ollut tokikaan pysyvä, sillä varjot ja epäilys yrittivät tuon tuostakin hiipiä tiedostukseeni. Joten näkemisen välinettä (taitoa) on täytynyt virittää ja harjoitella. Valaistuminen on harvoin pysyvä olotila, auvoisena avautuva valtatie – pikemminkin se on pienten valaistumisaskelten polku.

Oliko kaikki sattumaa? Sattumaa ei ole, kuiskasi filosofi kaapista. Michel Foucault’n mukaan Kleen teokset kokoavat ja hajottavat maalaustaiteen elementteihinsä, joissa paljastuvat kaikki maalaustaidetta koskevat käytännöt ja tieto. Foucault vertaa sitä Velásquezin taiteen vastaavaan vaikutukseen omalla vuosisadallaan.

Sikäli kuin Klee saa näkyvässä muodossa esille kaikki eleet, teot, ääriviivat, linjat, piirteet ja pinnat, joista maalaus voi muodostua, hän tekee itse maalausaktista maalaustaiteen auki levitetyn, säkenöivän tiedon. (Michel Foucault 1966)

Nykyään taiteen pahoin ruohottunut polku on yhä vaikeimmin löydettävissä. Jo pitkään on menty ”yleisö edellä” ja tehdään sellaisia näyttelyitä, joista ”taide” on kaikin mahdollisin keinoin niistetty pois. Salakavalasti kysytään, mitä muuta ”taide” voisi olla kuin hankalaa ja ikävää taidetta, olisiko se viihdettä, somistusta, urheilua tai mitä tahansa. Pelätyin tilanne on se, jossa ”taide” paljastuukin taiteeksi ja karkottaa vaivoin ”yleisötyön” nimissä paikalla houkutellun ”tyhmän yleisön” huissin helkkariin. Entä jos yleisö ei olekaan niin tyhmää?

Taide toimii vain taiteena. Taiteena se paljastaa näkymättömäksi haalistuneen elämismaailman ja avaa aivan uusia maailmoita. Jean-Luc Nancyn mukaan taide voi olla ”kauneutta”, ”ylevyyttä”. ”tarkoituksenmukaisuutta ilman tarkoitusta”, ”makuarvostelma”, ”aistimellinen ilmentymä” ja ”totuuden asettumista teokseen tekeille”, mutta mikään näistä ei yksin tee taiteesta taidetta eikä kenestäkään taiteilijaa. Jotkut vielä tänä päivänäkin väittävät, että taide on ”kommunikaatiota, kantaa ottava viesti yhdeltä toiselle”, mutta se ei ole sitäkään.

Taide on aina maailmaa luovaa, mutta se paljastaa, mitä maailman luominen todella on: jotain välttämättä moninaista, taittunutta ja epäjatkuvaa, värin tai äänensävyn häivähdystä, taipunutta ilmaisua tai massaa, välähdystä, tuoksua, vaimeaa laulua tai hiipivää askellusta. Se on erään maailman syntymä (ei systeemin rakentamista). Maailma on aina niin monta maailmaa kuin tarvitaan maailman tekemiseen. (Jean-Luc Nancy, 2021)

Taide on mysteeri, emme ehkä koskaan saa selville sen todellista laitaa. Ehkäpä se on synergian kaltainen kyky (tai oire), joka on vain joillakin ja joillakin toisilla taas ei. Jotakin tästä kyvystä kertoo sekin, että antiikin Kreikan ihmisillä oli tapana maalata kammottavan räikeillä väreille meidän mielestä niin täydelliset tuon aikakauden veistokset. Samalla on syntynyt epäilys, että tuo kyky saattaa kadota yhtäkkiä jonnekin sinne mistä se on tullutkin. Yhtenä aamuna vain toikkaroimme kaikkien näiden taideteosten ympäröiminä, emmekä tajua miksi hitossa olemme ne tehneet.

Muutama viikko sitten kevätauringon paistaessa kuumasti vinttikammion seinään kirjoitin yhden ihan uudenkin runon. Sen naiivi symboliikka sopii näihin aikoihin tai mihin tahansa aikoihin. Joten heitetään sekin kesätuulen vietäväksi. 

Oodi keväälle

Aurinko paistaa

ja seinä on lämmin.

Kelpaa meidän kusiaisten

siinä kirmata.

Minne tässä oikein mennään?

Viis siitä, kunhan mennään.

Joku tulee vastaan ja joku

viilettää ohi – samanlaisia

molopäitä kaikki tyynni.

Se yksi, joka uskaltautui nurkan

taakse, ei koskaan palannut.

– SJT, Hallila 2023

Ps. Eräs ystäväni kysyi tässä taannoin tekoälyltä, mitä on taide? Ja tekoäly vastasi viisaasti ja tyhjentävästi kuin paraskin nykyajan ”virallinen taideasiantuntija”. Ja sehän ei voi nähdä (siis tekoäly), ei kerta kaikkiaan voi. Jos ja kun tekoäly oppii näkemään, toteutuu Auguste Renoirin ennustus: Kun taide loppuu, loppuu kaikki muukin.

Linkit:

S. J. Tanninen – Online Gallery

https://sites.google.com/view/s-j-tanninen-online-gallery/etusivu?authuser=0

Jean-Luc Nancy: Singulaarinen pluraalinen oleminen, suom. Viljami Hukka & Anna Nurminen, Tutkijaliito 2021.

Michel Foucault: Onko ihminen kuollut?, suom. Simo Määttä, niin & näin 2014.

Villenraitin työhuone, vinttikammion ripustusta 2023, Kuva SJT.

VAIKKA HUUTAA HÄMYPÄÄT

Ystävykset Lou Salomé, Paul Rée ja Nietzsche – jälkimmäisen sommittelemassa kuvaussessiossa vuodelta 1882. Kosioveikot on pantu aisoihin ja Lou – 21-vuotias tytönhupakko – heiluttelee piiskaa.

Laula! Älä enää puhu!

Totisesti minä häpeän, että minun täytyy vielä olla runoilijakin.

             (Nietzsche)

Tarmo Kunnas on tutkinut Nietzscheä moninaisten muiden projektiensa ohessa vuosikymmenten ajan. Tästä sinnikkäästä paneutumisesta on tuloksena uusin teos Nietzsche ajattelijana. Aamuruskosta epäjumalten hämärään (2022). Se avaa oivaltavan näkymän filosofin kryptiseen ajattelun, elämän ja taiteen kaaokseen. Nietzschen lukeminen ei ole helppoa, se vaatii runoilijan sielun ja anarkistin mielenlaadun. Kunnaksen tekstistä löytyvät nämä kaikki.

Kaikki totuudet ovat yksinkertaisia!

– Eikö siinä ole jo kaksinkertainen valhe?

               (Nietzsche)

Tuskin lienee sellaista elämän aluetta, johon Nietzschen ajattelu ei olisi vaikuttanut. Varsinkin taiteissa ja politiikassa hän aiheutti suurta hämmennystä. Nietzschen parhaina vuosina hänen teostensa vastaanotto oli vähäistä, mutta 1800-luvun lopun dekadentti ilmapiiri tunsi yhä kiihtyvää kiinnostusta outoon runoilevaan filosofiin. Näin puhui Zarathustra -kirjaa myytiin alkujaan vain 70 kappaletta. Toisen maailmansodan aikoihin hänen teoksestaan otettiin jo 150 000 kappaleen painos sotilaiden manttelien taskuun. Tuolloin se oli jo kovempaa kamaa kuin Goethen Faust (1832) tai Uusi Testamentti (362). Tämä kaikki loi filosofin ylle sotakiihkoilijan leiman.

Zarathustra oli alaotsikkonsa mukaan Kirja kaikille eikä kenellekään. Kirjasta innostuneiden joukossa oli lukijoita ääripäästä ääripäähän, aina Mussolinista Marlon Brandoon ja kahvilassa istuvasta snobista peräkamarissa piilottelevaan hissukkaan. Kaikki löysivät Nietzschen hurjasta tekstistä alkuvoimaa elämäänsä ja eetokseensa. Mutta harvassa olivat ne, jotka saattoivat sanoa kirjan ymmärtäneensä. Nietzschen teksti on intohimoisen runollista, paradoksaalista ja provokatiivista; siinä yhdistyvät muoto ja vimma tulisieluiseen kapinaan. Turhaan ei kirjoittaja uhonnut panneensa saksan kielen tanssimaan ja laulamaan.

Tehkää niin kuin tuuli, kun se syöksyy ulos vuoriluolistaan:

se haluaa tanssia oman pillinsä mukaan, meret värähtelevät

ja hypähtelevät sen askelten alla.

             (Nietzsche)

Pohjoismaissa Nietzschen ajattelu sai nopeasti vastakaikua. Tanskalainen Georg Brandes luennoi Nietzschestä ja julkaisi kirjoituksia jo 1889, kun filosofi oli vielä omassa maassaankin varsin tuntematon. Brandesin tekstejä julkaistiin jo pian suomeksikin. Myös Knut Hamsun oli Nietzsche-basillin saanut ja levitti sitä tehokkaasti. August Strindbergin kapinahenkeen Nietzschen individualistinen vitalismi istui kuin nenä päähän. Kirjailijathan olivat keskenään kirjeenvaihdossakin aina hulluuden viimeiselle partaalle saakka. ”Tällaisilla miehillä ei ollut yksinkertaisesti muuta tietä kuin tehdä itsestään hullu”, kuten Nietzsche oli aiemmin ennustanut.

Tuolloin ideat ja vaikutteet lensivät ajan kulttuuri-ilmapiirissä vauhdikkaasti kuin voikukan siemenet. ”Kun Nietzschen kirjoitukset jättivät kotisatamansa ja saapuivat Pohjolaan, ne pukivat ylleen moraalista kylmyyttä sietävän vaateparren”, kirjoittaa Kunnas. Pohjoismaisessa ympäristössä uudet nietzscheläiset vaikutteet tasoittuivat ja tasapäistyivätkin. Häikäilemätön vitalismi, epämoraalisuus ja ennustukset eurooppalaisen kulttuurin rappiosta olivat tuiki outoja ilmiöitä Pohjolassa. Siinä missä Strindberg sai lisää vettä myllyynsä, toiset etsivät sovinnollisimpia ratkaisuja. Ja toisaalta kuten Kunnas kirjoittaa, ”kirjalliset ja filosofiset vaikutukset ovat aina luovaa väärinkäsitystä”.

Suomessa nietzscheläisiä kirjailijoita olivat ainakin Eino Leino, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Volter Kilpi. Ja toki monet muutkin olivat vaikutteita saaneet. Aarni Kouta alkoi jo koulupoikana suomentaa Näin puhui Zarathustra -teosta. Kirjan käännös ilmestyi jo 1907 ja seuraavana vuonna Antkristus. Jo esikoiskokoelmassaan Tulijoutsen (1905) Kouta on jo aivan ytimessä ja kirjoittaa esikuvansa mukaan vaatien, että jo oman autuutensa tähden on vieraat taivaat särjettävä.

Katoo heikot hämyhaaveet,

päivän tieltä väistyy yö.

Syvyytensä hänkin näyttää,

vihansa ja voimansa,

särkee kuvat vieraan taivaan,

elää omaa autuuttaan.

            (Kouta, Tulijoutsen, 1905)

Eino Leino oli tietenkin ilmiselvä nietzscheläinen, mutta Lehtonen ei ehkä niinkään. Kunnas nostaa esiin Lehtosen traagisen omaelämäkerrallisen romaanin Mataleena (1905), jossa äidiltään lapsena temmattu poika palaa aikuisena äitiään tapaamaan. Kirjailija laulaa synnyinmaalleen kolkon ylistyslaulun. Kunnaksen mukaan Lehtosen pessimismi on jopa synkempää kuin Nietszhen. ”Kertoja ei suuntaa rukoustaan kristilliselle Jumalalle vaan pakanalliselle jumaluudelle, joka muistuttaa hymyilevää Apolloa, taiteen ja unen Jumalaa.” Täälläolon ominaisuuksiin ei kuulu tasapuolisuus ja reiluus. Suurimmalle osalle ihmisistä maailma paljastaa vain vilauksen haisevaa takapuoltaan.

Luteet ovat siinä ruumeniksi piehtaroiduilla pehkuilla polttaneet hänen laihaa poveaan ja kivun kaluamia reisiluitaan kuten tuli, torakat ovat pimeinä öinä juosseet hänen janoa palaville huulilleen, öisessä, avuttomassa synkeydessä ovat hänen kivusta hourut, alati kivistävät aivonsa lennättäneet hänen silmäinsä eteen helvetin tulipunaisia haaruja. Unta, taivaan kastetta, on harvoin öillä hänen sieluunsa laskeutunut. Lapset ovat itkeneet yöllä, silloin on hänen laiha kätensä alkanut kehtoa liekuttaa. Aamulla ovat lapset nousseet hänen ympärilleen iloisesti telmämään, hihkumaan ja lattialla jyskäen tappelemaan. Nirskuttava porsas on hänen päänaluisiaan ja maitokuppiaan tonkinut.

             (Lehtonen, Mataleena, 1905)

Nietzsche ennakoi monia tieteen visioita ja modernin taiteen kumousta. Hänen vaikutuksensa on ilmiselvä ekspressionismin nousussa, mutta myös niiden uusien tyylisuuntien – symbolismi, surrealismi ym. – jotka kykenivät tunkeutumaan arkirealismin läpi syvempään estetiikkaan. Nietzsche hyökkäsi kovin sanoin ”todellisuutta” jäljentävää taidetta vastaan. Sellainen jäljennetty todellisuus on silkkaa valhetta. Ehkäpä hän ennusti myös abstraktin taiteen tulemista pilkatessaan realistista maalaria, jolle ei uurastuksensa tulokseksi jää kuin ”kuva” eli ei yhtään mitään. ”Vaan luonnon arvoitusta ei liene kuva koskaan ratkaissut.”

Todellisuuden hahmottamiseen ei matematiikan lausekkeet riitä, siihen tarvitaan myös luovaa mielikuvitusta, ”maalarin sivellintä ja runoilijan sulkakynää”. Todellisuus ei ole eri aikoina yksi ja sama pysyvästi esiin kammettu totuus, vaan sillä on myös tapana kätkeytyä. Ja varsinkin taiteen maailma kulkee sykleissä; sen minkä jotkut löytävät, jotkut toiset ovat jo seuraavassa mutkassa valmiit hukkaaman. Usein todellisuuskäsityksemme on silkkaa erehdystä, joten sen paljastaminen vaatii näkijän taitoja ja intuition varaan heittäytymistä. Harpin, viivoittimen ja mitan lisäksi ”järkiperäisen” todellisuuden hahmottamiseen tarvitaan aimo annos intuitiota.

Jos minulle on milloinkaan tullut henkäys luovasta henkäyksestä ja tuosta taivaallisesta pakosta, joka pakottaa sattumatkin yhtymään tähtien piiritanssiin. Jos minä milloinkaan olen nauranut luovan salaman naurua, jota pitkä teon jylinä seuraa nurkuen mutta kuuliaisena. Jos minä milloinkaan olen Maan jumalaisen pöydän ääressä pelannut noppaa jumalien kanssa, niin että maa järähteli ja halkesi ja pärskytti ilmoille tulivirtoja: sillä jumalten pöytä Maa on järähtelevä luovista uusista sanoista ja jumalien nopanheitoista.

            (Nietzsche)

Zarathustra (alias Nietzsche) on kielellisen ilmaisun kapinallinen. ”Hän ymmärtää, että esteettisen vision, taiteellisen asenteen ja sanan käytön avulla ihminen tavoittaa uusia totuuksia, mutta hän halveksii aikansa runoilijoita heidän epäluovan vanhakantaisuutensa vuoksi”, kirjoittaa Kunnas. Valheellisuus vaani alati kieltä, joten on luotava uutta ilmaisua, jotta uudet ja tärkeät asiat tulevat esille. Vaikka totuus saattaa olla valhe, valheellisuus on vielä pahempaa. ”Eivätkö kaikki sanat ole kevyelle valheellisia? Laula! Älä enää puhu!”, saarnaa Zarathustra. Perinteinen asiaproosa on yksitotista – geometrista henkeä – varten, ei taiteellisen luovuuden käyttöön.

Punoutuuko täälläolon ylle uskonnon tai tieteen nimissä levitetty taiteen verkko yhä lujemmaksi ja hienommaksi vai onko sen määrä repeytyä riekaleiksi ”nykyajaksi” kutsutussa levottoman barbaarisessa melskeessä ja pyörteessä?

            (Nietzsche)

Lou Salomé oli Nietzschen tuskallisin rakkaus, juuri sellaista ”sielua” hän oli kaivannut. Ja sellainen putosi kuin taivaasta hänen eteensä Roomassa keväällä 1882. Lou oli kaunis, älykäs ja maailma maailmoi hänen katseessaan. Seurustelu niissä merkeissä jatkui vain tovin. Pariskunta vieraili Nietzschen kotiseudulla Tautenburgissa, mutta sisar Elisabeth – tuo pahanilmanlintu – teki kaikkensa tuhotakseen moiset seurustelut. ”Jos sinulla ei ole onnea minulle annettavana, niin ehkäpä sitten kärsimystä”, runoili myrtynyt rakastaja.

Kuvioon ilmestyi kolmaskin pyörä Paul Rée, joka noihin aikoihin oli julkaissut kirjan, jossa hän onnistui kieltämään vapaan tahdon. (Nietzsche ei löytänyt siitä kirjasta mitään hyvää). Lou, joka ei uskonut rakkauteen, antoi rukkaset kummallekin kosioveikolle, mutta ehdotti kuitenkin yhteisasumista, eräänlaista kaikesta intohimosta vapaata älyllistä kommuunia. Siihen loppui myös Réen ja Nietzschen ystävyys, jos sellaista oli ollutkaan. Yllättäen Lou meni naimisiin jonkun Friedrich Andreasin kanssa, sillä ehdolla että mitään romanttisia höpsötyksiä ei sitten harrasteta.

Jostakin ruusupuskasta siihen ilmestyi vielä eteerinen runoilija Rainer Maria Rilkekin. Sellainenkin mielipide esitettiin, että Lou Salomé ei ehkä ollutkaan niin häikäisevä kaunotar kuin oli annettu ymmärtää ja että hänen kohtalokas lumovoimansa olisi ollut noitamaista sorttia. ”Ilman tätä naista en koskaan olisi löytänyt kutsumustani”, kuiskasi Rilke sieltä puskasta ruusunpiikki sormessaan. Onko tässä nyt vedettävä sellainenkin johtopäätös, että ilman Louta Duinon elegiat (1923) olisivat jääneet laulamatta. Nyt olemme eksyneet jo ties minne.

Pirstot liekein, tuulispäin

sielustani synkän jään:

nyt se kuohuu merta päin,

kohti juhlaa ylväintään:

sielu nuortuu sylissäsi,

leimuaa ja vapautuu –

ylistäen ihmeitäsi,

kaunein, kuulain tammikuu!

            (Nietzsche)

Kun kristillinen kaitselmus, jonka johdatukseen eurooppalaiset olivat luottaneet vuosisatojen ajan, menetti merkitystään, otti se vaivihkaa uuden hahmon. ”Deterministiset ja positivistiset filosofit ovat tiedostamattaan piilottaneet Kaitselmuksen käsitteisiinsä Historia, Kehitys, Maailmanhenki ja Tiede”, kirjoittaa Kunnas. Sellaiseen harmoniaan ja ”tuonpuoleisen varjoon” kajoaminen teki Nietzschestä vaarallisen ja vihatunkin miehen. Uskottiin, että tiede vie ihmiskunnan pysyvään onneen. Toisaalta filosofin moukaroidessa ”vasarallaan” vanhoja rakenteita ei hänen kryptinen ajattelunsa tuntunut tarjoavan minkäänlaista selkeää vaihtoehtoa.

Kristillisyyden ytimestä kumpusi myös vaatimus, että otsasi hikikarpaloilla sinun on ruokasi maustettava. Työn ja toimeentulon demonisointi oli ja on pitkään ollut kaikenlaisen politiikan johtotähtenä. Ihmisiä kiristetään (yhä) työn, ostovoiman ja työttömyyden ikeellä. Hegelin mukaan nykyihmisen – ”nykyorjan” – tietoisuuteen on iskostettu valmius (hyödylliseen) työhön. Emme yksinkertaisesti kykene tyytyväiseen luovaan joutilaisuuteen, kuten Schopenhauer linjasi, se johtaisi joutilaitten laumat totaaliseen tylsyyteen.

”Täytyy ajatella joskus terveyttänsä”, sanotaan, kun huviretkellä oltaessa tavataan äkkiarvaamatta joku tuttava. Saattaapa asia kehittyä pian niinkin pitkälle, ettei ihminen voi noudattaa taipumustaan vita contemplativaan (toisin sanoen halua lähteä kävelylle ajatustensa ja ystäviensä kanssa) itseään halveksimatta ja tunnonvaivoja tuntematta. – Niin! Muinoin oli laita päinvastoin: tunnonvaivat rasittivat sitä, joka teki työtä.

             (Nietzsche)

Marx tuomitsi joutilaisuuden laiskuutena ja eristäytymisenä individualismiin – työ kuuluu ”välttämättömyyden piirin, eikä se koskaan voi tarjota vapautta”. Me kaikki olemme yhdessä ja samassa ”helvetissä”. ”Kyllä se kumminkin kotiolot voittaa”, on se slogan jonka varassa me jaksamme ryhtyä työhön kuin työhön, sillä kotona olo on vieläkin helvetillisimpää. Nietzsche ymmärsi, että rohkeus valistuneeseen joutilaisuuteen riittäisi tulevaisuudessakin vain pienellä vähemmistöllä. Mutta eihän valistuksen projektiinkaan osallistunut kuin pieni vähemmistö.

Jo antiikin kreikkalaisten ideana oli kontemplatiivinen elämä. Kun välttämättömät tarpeet on tyydytetty, siirrytään vapaa-aikaan. Näin luulisi, mutta ei, me teemme yhä vain lisää työtä – mitä tahansa työtä. Suurin osa tehdystä työstä onkin tarpeetonta ja haitallistakin – ympäristöä tuhoavaa. Olemme niin tottuneet jatkuvaan työntekoon, että ilman sitä vaivumme tylsyyteen (Marx). Kirjoittaessaan joutilaisuuden puolustuspuheen, Nietzsche julisti, että ”vapaa-ajassa ja joutilaisuudessa on jotain jaloa”. ”Joutilas ihminen on aina parempi ihminen kuin aktiivinen.”

Minä tarkoitan hyvän omantunnon myötäilemää joutilaisuutta, joka on vanhaa perua, sukuperintöä ja jolle ei ole täysin vieras se aristokraatin tunne, että työ häpäisee – tekee sielun ja ruumiin alhaiseksi? Ja että niin muodoin nykyaikainen, meluava, aikaa tarkasti käyttävä, itsestään ylpeä, tyhmänylpeä työteliäisyys, enemmän kuin mikään muu, kasvattaa ja valmistaa juuri ”epäuskoon”.

            (Nietzsche)

”Tämä talvi oli elämäni huonoin”, totesi Nietzsche helmikuussa 1883. Seuraavan kesän ja sitä seuraavatkin hän vietti pienessä Sils-Marian vuoristokylässä, jossa filosofin mukaan Italian aurinko kohtasi suomalaismetsien taian. Sieltä hän löysi ”ikuisen paluun” -idean, siellä kelpasi tulla ”siksi mitä on”. Nietzsche ei ollut käynyt Suomessa, mutta luultavasti Lou oli kertonut hänelle Karjalan kannaksella viettämistään kesistä. Vuoristokylä tarjosi viihtyisyyttä ja rauhaa, ja ”silmät täyttyivät usein myös ilon kyynelistä”. Siitä huolimatta oudot sairauskohtaukset vain jatkuivat ja pahenivat. Ja filosofi söi lääkkeitä, otti kylpyjä, lopetti Wagnerin ”vaarallisen musiikin” kuuntelun ja kokeili kummallisia ruokavalioita.

Ainoa toimiva vastalääke oli kirjoittaminen. Viimeisellä aktiivisella vuosikymmenellään 1880-luvulla syntyi suuri määrä filosofin merkityksellisintä tekstiä. Ja julkaistujen teosten määrä oli huikea: Aamurusko (1881), Iloinen tiede (1882), Näin puhui Zarathustra (1883-85), Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886), Moraalin alkuperästä (1887), Epäjumalten hämärä (1888), Antikristus ja Ecce homo (1888).

Varokaamme ajattelemasta, että maailma luo ikuisesti uutta. Ei ole mitään iäti kestäviä substansseja: aine on samanlainen erehdys kun elealaisten jumala. Mutta milloin lakkaamme varomasta ja suojautumasta! Milloin kaikki nämä Jumalan varjot lakkaavat pimentämästä meitä!

            (Nietzsche)

Vaikka hyväksymmekin peruslähtökohdan, että ”maailma on mielteeni” niin se ei takaa, että mielteidemme aiheuttaja ”todellinen olemassaolo” olisi yhtään sen parempi tai edes todellisempi kuin tämä meidän kotoinen illuusiomme. Miten se sitä voisi olla, ja kenelle se sitä olisi? Nietzschen mukaan mitkään keinot – sieluntilat tai taiteelliset elämykset – eivät vie subjektiivisen mielteen tuolle puolen vilkaisemaan ”ideoiden absoluuttista todellisuutta – oliota sinänsä”. Me näemme aina vain tämänpuolisen avaruuden, kuten Rilke oli runoillut. Koko suunnaton maailman olemassaolo on kerrallaan vain sen ”yhden langan” – yhden ainoan tietoisuuden ilmenemisen varassa. Näin Nietzsche oli Rilken tavoin ”tämänpuolisuuden mystikko”.

Fragmentoituneina, jaettuna lähes mekaanisesti sisäiseen ja ulkoiseen puoleen, meihin on iskostettu ideoita kuin lohikäärmeenhampaita, jolloin meistä on syntynyt käsitteellisiä lohikäärmeitä, jotka kärsivät ”sanataudista” ja eivät luota mihinkään omaan tunteeseen, jos sitä ei ole vielä leimattu jollakin termillä. Kun nyt olen sellainen ei-elävä ja silti kumman aktiivinen käsite- ja sanatehdas, minulla on kenties yhä oikeus sanoa itsestäni ”cogito, ergo sum” (ajattelen, siis olen olemassa) mutta ei ”vivo, ergo cogito” (elän, siksi ajattelen).

            (Nietzsche)

Filosofian lohdutus

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2013/01/filosofian-lohdutus.html

Herrakansa viidakossa

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2010/06/yerba-matea-firenzen-coopista.html

Tarmo Kunnas: Nietzsche ajattelijana. Aamuruskosta epäjumalten hämärään, Basam Books 2022.

Friedridh Nietzsche: Tragedian synty, suom. Jarkko S. Tuusvuori, niin&näin 2008.