TAITEEN HYÖDYTTÖMYYYS

Niko Pirosmani: Margarita (”Miljoonan ruusun Margot de Sèvres”), 1909. Georgian National Museum. Kuva SJT.

Minkälainen olisi vankila, jonka ulkopuolella ei olisi mitään? Ei minkäänlainen. Parempi käyttää kuvaa vapaudesta. Kielen väistämättömyys on vapauden väistämättömyyttä. Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.

Nicholas Wolterstorff

Hyvän ja merkityksellisen elämän edellytyksiin kuuluu välttämättömänä tekijänä myös taide, vaikka monet ihmiset näyttävät erinomaisesti tulevan toimeen ilman taidettakin.

Platonin väittämä, jonka mukaan taide jäljittelee näkyvää maailmaa, on jo ajat sitten kääntynyt nurin: maailma jäljittelee taidetta. Jokainen kauniiksi ja harmoniseksi koettu luonnonnäkymä on saanut esteettiset arvonsa taiteesta, vaikka havainnoija ei koskaan olisi tietoisesti katsonut taidetta. Ilman taidetta maailma ei olisi minkään näköinen.

Taiteen hyvää tekeviä vaikutuksia on vaikea mitata, eroavatko ne muista arkitylsyyden ylittävistä harrastuksista. Ihminen, joka on kadottanut kiinnostuksensa valaistuksen, värien ja tilan lumoon, on jo elämänsä menettänyt. Toki tiedämme tapauksia, joissa taide on herättänyt ihmisen uuteen intohimoiseen oloon ja eloon. Mutta me olemme tieteisuskossamme ajautuneet jo sellaiseen ”pseudo-tosiasioiden” maailmaan, että meidän on vaikea uskoa mitään hyvää (jos sen puoleen huonoakaan) seuraavan niin esineettömästä ja fiktiivisestä asiasta kuin taide.

Varsinkin kuvataidetta tarkastellaan yhä romanttisen taidenäkemyksen valossa, jonka mukaan taide on todellisuuden laitapuolella työskentelevien taiteilijayksilöiden itseilmaisua, jonka tuotokset – taideteokset – ovat merkityssisällöltään autonomisia kokonaisuuksia ja sitä myöten myös hyödyttömiä. Näin kirjoittaa Nicholas Wolterstorff esseessään Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen (1993): ”Nämä kaksi romantiikan teemaa – luominen itseilmaisuna ja teoksen autonomisuus – ovat olleet myös analyyttisen taidefilosofian suuria teemoja, vaikka jälkimmäinen on huomattavasti ylittänyt edellisen tärkeydessään. Iskulauseet kaikuvat yhä korviin: intentiovirhe, affektiovirhe, implisiittinen kertoja, pyyteetön kontemplaatio, hyödyttömyys.”

Myös Terho Pursiainen ottaa kirjassaan Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta (2011) taiteen hyvinvointivaikutukset – ja jopa terveysvaikutukset – esille eräänlaisena testitapauksena. Pursiainen lainaa Paul Tillichin viittausta eräänlaiseen perimmäiseen vakavuuteen (ultimate concern) merkityksien syvyyden pohjakosketuksesta, jonka kokija voi saavuttaa taiteen, meditaation tai minkä tahansa mielekkyysrakenteen lävistämän ”huolen” kautta. Näin hän onnistuu ajamaan ”taiteen” ikään kuin sivuraiteelle, jossa ovat jo kaikki muutkin elämyksiä tuottavat asiat. Pursiaisen taidekäsitys edustaa lähinnä juuri tuota romanttista taiteen teoriaa: ”Oman taidekäsitykseni lähtökohtana on, että taide alkaa vasta siitä, mihin hyöty loppuu. Taideteos on puhtaasti itsetarkoituksellinen teos. Mitä suuremmassa määrin taideteosta tarkastellaan jonkin ulkopuolisen käytön, hyödyn tai arvon näkökulmasta, sitä suuremmassa määrin se menettää merkitystään ja arvoaan nimenomaan taideteoksena.”

”Taidekäsitykseni mukaisesti taide on kaikkea sitä, mikä avaa ihmiselle hänen oman elämänsä ja ylipäätään elämän syvyysulottuvuutta.” Kirjoittaa Pursiainen ja jatkaa: ”Taide on vahvan serendipiteetin piiriin kuuluva käsite. Tavoittelu tuhoaa taiteen terapeuttisen arvon. Taiteella on onnellisuusvaikutuksia sikäli kuin taidetta luodaan tai otetaan vastaan täysin riippumatta vaikutuksista, itsetarkoituksena.” Tästä näkökulmasta katsoen taiteen tukeminen hyvinvointivaikutuksiin vetoamalla ajautuu mielipiteiden hetteikköön. ”Taiteen hyvinvointivaikutuksiin vetoavat taiteen puolustajat tulevat myöntäneeksi päättäjien käsityksen, jonka mukaan taiteella ei ole itseisarvoa. Jos sillä on jotakin arvoa sillä täytyy olla arvoa jonkin hyödyllisen tavoitteen kuten hyvinvoinnin välineenä. Ilmeinen johtopäätös jää tekemättä: taidetta on tuettava siinä määrin kuin siitä on hyötyä.”

Mutta taiteen kuuluminen mahdollisimman monien ihmisten merkitykselliseen elämään vaatii myös yhteiskunnallisia toimia eli taiteen taloudellista tukemista. Erityisen ongelmallinen on kauas yhteiskunnan ulkopuolelle jäänyt kuvataide, jonka tekijöiden työllistyminen ”omassa työssään” (kuten toimeentulotukea jakavat viranomaiset ovat asian määritelleet) on vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Toimeentulon kannalta taideteosten myynti on marginaalista, joten tuen suuntautuminen taiteilijan työhön ja toimeentuloon olisi ensiarvoisen tärkeää. Valtio tukee myös taidehankintoja ja tekee niitä itsekin. Tosin valtion taideteostoimikunta ostaa (hankkii) taideteoksia lähinnä helsinkiläisiltä taiteentekijöiltä, mikä on kätevää, vaikkakin sietämättömän epätasa-arvoista. Tämä kaikki on selkeää ja pätevää romanttisen taidekäsityksen piirissä.

Ajatuskin (kuva)taiteen tukemisesta panee päättäjien mahat sekaisin ja vie yöunet. Toisaalta me hyväksymme, että teollisuutta tuetaan ja että tiedettä tuetaan. Me hyväksymme jopa sen (pienin mutinoin), että teatteria ja musiikkia tuetaan, mutta kuvataiteen tukeminen tuntuu täysin mahdottomalta. Taidemuseotkin – nuo näkemisen, valostumisen ja henkisen hyvinvoinnin tyyssijat – ajetaan jokaisen taantuman aikana toimintakyvyttömyyden partaalle. Vaikka kaikki tutkimukset osoittavat ainaisen kulttuurisektorin ahdistelun järjettömyydeksi. Meidän olisi korkea aika saada sellaiset päättäjät ja virkamiehet, jotka olisivat vapaita taiteen ja kulttuurin kurjistamisen sisäisestä pakosta.

Se, miten me taiteeseen ja sen tukemiseen suhtaudumme, näyttää olevan suuresti kiinni taideteoriasta. Romanttinen malli on rasittanut käsityksiämme jo tarpeeksi kauan. Jos emme tiedäkään parasta mahdollista ajattelun mallia, voimme kuitenkin esittää vaihtoehtoja. Romanttinen taideteorian mukaan taideteos on – kuten maailmakin – itseriittoinen autonominen kokonaisuus. Tämä tie johtaa tuohon väitteeseen taideteoksen hyödyttömyydestä, kuten Nicholas Wolterstorff huomauttaa. ”Taideteos on hyödytön. Sillä ei ole mitään itsensä ulkopuolista tarkoitusta eikä perustetta olemassaololleen. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä tehtäisiin jotakin. Taideteokset eivät ole sitä varten, että niillä saavutettaisiin jotakin. Niitä ei pidä tahrata inhimillisen ponnistelun lialla ja hiellä. Ne ovat intransitiivisia.”

Näkökulmaa vaihtamalla Wolterstorff päätyy aivan toisenlaiseen linjaukseen: ”Mutta taideteokset eivät ole hyödyttömiä. (…) Ne ovat kaikkein hyödyllisimpiä asioita, joita meillä ihmisillä on. Käytämme musiikkia lasten uneen tuudittamiseen ja puuvillan poiminnan säestämiseen. Käytämme runoja lasten viihdyttämiseen ja jumalten puhuttelemiseen. Käytämme esittäviä maalauksia tehdäksemme yleisöön vaikutuksen patruunojen rikkaudella ja juhliaksemme uskontojen ja kansojen perustavia tapahtumia. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Taideteoksia ei koota hylättyjen tavaroiden komeroihin tai heitetä hyödyttömyyden roskakasoihin. Ne löytyvät inhimillisen toiminnan rakennuksista. Niitä käytetään.”

Tässä kohtaa herää epäilys, että toimivatko taideteokset tällä tavoin jokapäiväisessä elämässä käytettyinä enää taideteoksina. Mutta tämäkin tie johtaa samaan romantikkojen vaatimukseen taideteoksen ”autonomisuudesta kauneuden välttämättömänä ehtona”. Ehkä meidän pitäisi seurata tätä pragmatistien avaamaa polkua ja ymmärtää taide kokemuksena ja käytäntönä. Shustermanin mukaan taiteen määritteleminen ”historiallisesti määrittyvänä sosiaalis-kulttuurisena käytäntönä on luultavasti paras minkä voimme saavuttaa. Se vangitsee täysin taiteen käsitteen sisällön ja erottaa taiteen muista asioista.” Kun taas ”Produktiiviseen malliin keskittyminen on johtanut taideobjektien fetissointiin eikä suurtakaan huomiota ole kiinnitetty niiden aktuaaliseen käyttöön arvostavassa kokemuksessa. Suunnattomia summia käytetään taideteosten hankkimiseen ja suojeluun, tuskin yhtään esteettiseen kasvatukseen, jotta nämä teokset toimisivat paremmin ja rikastuttaisivat useampien ihmisten elämää.”

Shusterman todistaa Deweya apuna käyttäen, että kokemus käsitteenä sisältää sekä taiteen vastaanottamisen että taiteen produktiivisen tekemisen. ”Kokemuksen käsite tekee paremmin oikeutta taiteen rikkaudelle sekä yhdistää taiteilijan ja yleisön samaan kaksiosaiseen prosessiin. Niin taiteen luomiseen kuin arvostamiseenkin kuuluu sekä päämäärästään tietoista tekemistä että avointa vastaanottoa, kontrolloitua valmistamista ja lumoutunutta syventymistä.” Wollterstoff näyttäisi epäilevän, että pragmatistien ”kokemuksesta” uupuu todellisuus ”tuolla jossakin”, ”todellisuus, joka sisältää välttämättömyyden ja johon uskomuksemme voivat sopia tai olla sopimatta, eikä vain sosiaalinen peli, jonka vaihtuvia sääntöjä voimme seurata tai olla seuraamatta.”

Välittömästi saatu tieto ”todellisuudesta” tulee annettuna – tämä ns. ”annetun myytti” olisi pragmatistien mukaan heitettävä romukoppaan. ”Tiedolla oletettiin olevan fundamentalistinen rakenne: osan siitä, mitä tiedämme, tiedämme välittömästi, ja kaiken muun, minkä tiedämme, tiedämme sen perusteella.” Taide tekee kaikkensa mitätöidäkseen kaikki teoriat ja määrittelyt. Toisaalta ilman kuvausta ja teoriaa ei ole olemassa yhtään ainoaa taideteosta. Toivo on edelleenkin pantava taiteen sattumanvaraisiin käytäntöihin. ”Meidän on opittava elämään pelkän kontingenssin kanssa.” Taiteilija pääsee luovassa prosessissaan parhaimmillaankin vain ennustettavuuteen. Maailma on kohtuuton ja järjetön – sitä on vain siedettävä.

Lopuksi, puhuessaan aikaansa edellä olevana terapeuttina ja todellisena poroporvarina, Platon vihjaa että taide on eräänlainen perversio, korvike, vääristynyttä kompensoivaa toimintaa, jota harrastavat ne, jotka eivät pysty olemaan sitä mitä viimeisenä keinonaan imitoivat.

Arthur C. Danto

Nicholas Wolterstorff: Taidefilosofia analyysin ja romantiikan jälkeen. Kirjassa Kauneudesta kauhuun / Kirjoituksia taidefilosofiasta, toim. Arto Haapala & Markus Lammenranta, Gaudeamus 1993

Terho Pursiainen: Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta, KAKS 2011.

Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, Pragmatistisen filosofian näkökulma estetiikkaan, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.

SERENDIPIA

Carl-Henning Pedersen: Ekstatisk-danser, öljy, 1977.

Carl-Henning Pedersen on kuin luonto itse, täynnä ylitsevuotavaa värien ja muotojen tulvaa. Horace Walpolen lanseeraama ”serendipia”, jossa sattumalta ja tiedostamatta syntyy oivallisia keksintöjä, kuvaa hyvin Pedersenin työskentelymetodia.

SJT (Maalaus antaa sielulle silmät, 2003)

Modernin taiteen aikakaudesta selvittiin kahdella maksiimilla: Toinen oli Picasson kuuluisa tokaisu: ”Minä en etsi, minä löydän! Ja toinen Kleen kuvataiteen kompleksisuutta kuvaava selvitys: ”Taiteilija ei jäljennä näkyvää, vaan tekee näkyväksi.” Picasson ja Kleen – kuten niin monen muunkin modernistin – toimenkuvassa intuitiivisuus ja serendipia ovat suuressa merkityksessä. Taiteen tekeminen edellyttää heittäytymistä mahdottoman tehtävän kimppuun ja suurta luottamusta kykyyn tehdä tarpeellisia onnekkaita löytöjä. Kysymys ei ehkä sittenkään ole sattumasta, kuten sanakirja antaa ymmärtää: Serendipity = onnekas sattuma (s: unsought, unintended... and/or learning experience that happens by accident).

Terho Pursiainen käsittelee mainiossa kirjassaan Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta (2011) serendipiteettiä (serendipity) onnellisen elämän ”työkaluna” – kykyä löytää merkityksellisiä asioita ja oivalluksia niitä etsimättä. Serendipistit toimivat kuten Picasso, he eivät etsi vaan löytävät, ja jos he etsivätkin, he löytävät jotakin muuta ja parempaa kuin mitä ovat etsimässä. Ehkäpä hätiköin suomentaessani serendipityn serendipiaksi 2003 ilmestyneeseen lehtiartikkeliini Maalaus antaa sielulle silmät. Pursiainen perustelee hyvin valitsemaansa muotoa serendipiteetti. Toisaalta serendipiassa sanan outo lumous on yhä tallella.

Picasson taide lähes uskomattomine visuaalisine löytöineen on malliesimerkki serendipian onnekkaasta vaikutuksesta taiteilijan tuotannossa. Samaa voidaan sanoa monen muunkin taiteilijan teoksista, Pollockin käden eleen sattumanvaraiseen dynamiikkaan (action painting) perustuva maalanta on silkkaa serendipiteettiä. Kun taas Pollockin aikalaisten abstraktien ekspressionistien Rothkon ja Newmanin maalauksissa sitä ei ole – suuresta intensiteetistä huolimatta – juuri lainkaan. Voiko näin edes sanoa, vai mennäänkö tässä metsään väärä työkalu kädessä.

Tässä blogissa oli tarkoitus päätyä serendipian kautta romanttisen taideteorian käsitykseen taiteen hyödyttömyydestä ja täydellisestä ulkopuolisuudesta maailman muiden tavaroiden joukossa. Wolterstorffia mukaillen voisi sanoa, että taideteoksilla ei ole mitään tekoa tässä maailmassa. Toisaalta taide on välttämätön osa hyvää ja merkityksellistä elämää, kuten Pursiainenkin kirjassaan myöntää, mutta ajautuu juuri tuon ”romanttisen teorian” mukaisesti paitsioon pohtiessaan taiteen tukemisen mahdollisuutta ja mahdottomuutta taiteen ilmeisistä hyötynäkökohdista huolimatta. Mutta olen jo itsekin ajautunut paitsioon, joten kaivan esiin toisen näkökulman ja kirjoitan uuden blogin, jonka nimeksi tulee Taiteen hyödyttömyys.

Palataan vielä serendipiaan. Britannican mukaan (johon me luotamme kuin kiviseinään) Serendip sanan alkuperä menee ainakin vuoteen 361 saakka Ceylonin saaren nimenä. ”Serendib is a corruption of the Sanskrit compound Simhaladvipa (Dwelling-Place-of-Lions-Island).” Länsimaissa serendipia tuli tunnetuksi Horace Walpolen (1717–1797) lanseeraaman tarinan The Three Princes of Serendip (1754) myötä. Kertomuksen näistä älyttömän hyväonnisista prinsseistä oli julkaissut jo aikaisemmin persialaisen sadun mukaan Michele Tramezzino Venetsiassa 1557. Tämän julkaisun Walpole oli saanut käsiinsä ja huomasi oitis, että satu ei kertonut ainoastaan kaukaisen maan prinsseistä vaan juuri hänestä, törkeän hyväonnisesta Horace Walpolesta.

Walpole pani sanan kiertämään 1754 kirjeessään Horace Mannille, joka saman tien huomasi olevansa myös näitä ”törkeän hyväonnisia”, kuten kaikki muutkin jotka joutuivat tuon salaperäisen sanan taikapiiriin. Myös Voltaire oli käyttänyt tuota tarinaa 1747 ilmestyneessä romaanissaan Zadid, siis jo aikaisemmin kuin Walpole ajautui tuon omien sanojensa mukaan ”typerän tarinan” valtoihin. Mutta varo vain lukija, saatat tältä istumalta joutua hävyttömän hyväonnisten valittuun joukkoon.

Googlaamalla löytyy myös hanke ”SERENDIP (Search for Extraterrestrial Radio Emissions from Nearby Developed Intelligent Populations)”. Mutta siitä ei täällä Villenraitilla ole minkäänlaisia havaintoja.

Terho Pursiainen: Mielekäs elämä, mielekäs yhteiskunta, KAKS 2011.