Suuren kuusen alla
oravainen ja tanniainen
istuivat sadetta pitämässä.
Olen sen näreestä kasvattanut
– tänään sen varjossa voisi
istua koko kylän väki.
VÄÄRÄN MINÄN PÄIVÄ
Onnista oli vaivaa
aina Aapelinkaupunkia
myöten – kunnes hän kuoli.
Sanottiin, että tulee
kuuma ja sateinen kesä,
molemmat yhtä aikaa.
Tällaisia me olimme,
jos lähti päästä hiukset
pärjäsimme ilman.
Kunpa tulisivat paremmat
ajat, sanottiin. Mutta turhaan,
aina ne tulivat, ajat, vaan
eivät ne koskaan sen
parempia olleet.
RIIVATUT RASTAAT
Oli aika pingottaa rastasverkot,
räkättäjät pomppivat jo pitkin
puutarhaa päät eestaas keikkuen,
mato nokanpielestä roikkuen.
Mitään hyvää sanottavaa niiden
puolesta ei ollut – ei puolta sanaa.
Ne eivät ole minkään värisiä,
eivätkä juuri minkään näköisiä,
jospa ne osaisivat edes laulaa…
SORBUS AUCUPARIA
Se oli niitä aamuja
kun pihapuussa lauloi
pihlajanmarjanmuikistelija
ja pöydän ääreen olivat
kokoontuneet tutut
tyhjät tuolit.
Se hypähteli kuin
lieasta irti päässeenä.
Pahinta oli läpikotaisin
tuttujen sanojen petos –
kaiken muun olisi voinut
selittää parhain päin.
SADEPÄIVÄ
Musta pilvi hiipii naapurin
ökytalon takaa ja ruiskii kylmät
pisaransa marjanmakustajan
arkaan niskaan. Uhkaavasti
huojuvat puut ja pensaat.
Turha on ryhtyä miettimään
singulaarisen pluraalisuuden
ontologiaa, kun on pinkaistava
suin ja päin kolmituisin jaloin
punssikatoksen suojaan.
TAO
Tie oli tuttu
– perille päästyäni
olin eksynyt.
Kuurona tuli ukkonen
ja sade sokeana.
Tosiasiat voi kieltää
maailman tappiin saakka
– sitten ne tarraavat
sinua tapista kiinni.
Jos väri näyttää maalauksessa
yhtä hyvältä kuin purkissa,
ollaan jo pitkällä.
IRTI LIEASTA
Heitin munan pannuun ja
kohta jo toisenkin, vaikka virallinen
ympyrä antoi suosituksen vain
yhteen munaan per aamu.
Muista että on myös lahjoja jotka
eivät tarvitse paketoimista.
Kun seisoo itsensä varjossa,
ei kannata valittaa maailman pimeyttä.
TALO TAIDETEOKSENA
Opiskeluaikana asuin ensin pienessä
hellahuoneessa Kampissa. Sitä ei voinut
asunnoksi sanoa, vaikka tuolloin
asumuksiksi kelpasivat pahvilaatikko
sillan alla tai hulppea kattohuoneisto
Eirassa – ja kaikki siltä väliltä.
Kun parikymppisenä vaimon kanssa
saimme ensimmäisen kämpän, yksiön
Haagassa, ryhdyimme heti oitis asua
rotustamaan kuin vanhat tekijät.
Se tuntui teeskentelyltä, mutta samoin
näyttivät teeskentelevän kaikki muutkin
– se (asumisen taide) oli julkinen
vaiettu salaisuus.
Yhä vielä vuosikymmenten jälkeen,
kun kotustan täällä Hallilassa, tuntuu
kuin jotakin puuttuisi (tai että jotakin
olisi hullusti) vaikka talo on suuri
ja moninainen hökötys tuuheiden
kuusipuiden juurella.
Yhä kysytään, onko bachelardilainen
tilan poetiikka toteutunut nousussa
kellarin piilotajuisista sokkeloista läpi
asuinkerroksen jokapäiväisyyksien
kohti ullakon kirkasta valostumista.
Vai olisiko pitänyt nousta
takaisin puuhun.
Vierailin Jyllannissa suureen
tammeen rakennetussa asumuksessa.
Auringonlaskun aikaan päivän viimojen
jo tasaannuttua pesämäinen tunnelma siellä
oli täydellinen. Asumisen filosofia ja käytännöt
ovat vielä keskeneräisiä. Ihmisten säilöminen
kerrostaloasuntoihin ei täytä asumisen
poetiikan vaatimuksia lainkaan.
Asumisessa ihmiselo saavuttaa esteettisen
tavoitteensa – asumisen taiteena. Siihen on
helppo uskoa vaikka hylkäämmekin suoralta
kädeltä Foucaultin ja Marcusen haaveen elämästä
taiteena. Olemmeko me matkalla – kuten on
ennustettu – asuinkoneista kohti asuintarhoja,
joissa nykytekniikan kätevyys yhdistyisi
risumajan viihtyvyyteen.
ELÄMÄ
Jos ostaa huonekalun saa mukana
ohjeet, miten se kootaan käyttökuntoon.
Mutta toisin on elämän suhteen, edes
alkeellisia ohjeita ei saa mukaansa.
On vain sotkettava niin summaa
kuin mutikkaakin.
ERÄSKIN KESÄPÄIVÄ
Puut huojuivat, pensaat huojuivat
ja musta pilvenlonka hiipi salavihkaa
naapurin ökytalon takaa ja alkoi
vihmoa kylmiä pisaroitaan pitkin pihaa
sekä puutarhaan eksyneen epätodennäköisen
vadelmanmakustajan arkaan niskaan.
Turhaa oli miettiä singulaarisen
pluraalisuuden ongelmaa, kun oli
suin päin karautettava kolmijaloin
punssikatoksen suojaan.
SATAA RANKASTI
Siitä huolimatta linnut palasivat
madonlierot nokanpielistä roikkuen.
Kaksi hönöä istuu koivun ylimmillä
oksilla vaappuen eestaas. Ehkä ne
ovat ne samat lapsuuteni kaksi
vanhaa variksenrahjusta – runostakin
tutut – jotka istuivat laholla aidalla
jupisemassa joutavia vaikka tuuli
vinkui ja sade pieksi jääkylmää
vettä lähes vaakasuoraan.
Aamuaurinko valaisi kaiken
vähäisintäkin sopukkaa myöten.
Iltapäivään mennessä se oli jo
paistanut kaiken kypsäksi.
Iltatee juotiin tavan mukaan
kuistilla auringonlaskun
maailmanlopullisissa
tunnelmissa.
ÄHÄKUTTI!
Räkätit ovat saapuneet,
ne keikkuvat pitkin pihaa päät
kallellaan pensaita tähyten.
Ei marjan marjaa yhdessäkään
puskassa – jotkin muut käkättäjät
ehtivät jo syödä ne.
TEENJUOJAT
Monien mielestä tee on liian
karvasta juotavaksi ilman sokeria,
niin järjettömältä kuin se kuulostaakin.
Muinoin lapsuudessani myös meillä
oli sokeritoppa keskellä pöytää, mutta
ei siitä kukaan viitsinyt teehen sokeria
louhia. Juotiin ja irvisteltiin – miellä
tee oli aina mustaa Princess-teetä,
lempeän mutaista kuin suovesi.
Turgenev kertoo (ehkä Metsämiehen
muistelmissa ehkä ei) että noina kalliin
sokerin aikoina oli tapana ripustaa
sokeritoppa roikkumaan pöydän yläpuolelle.
Jokainen teenjuoja lipaisi siitä vuorollaan
kielensä makoisaksi ja joi höyryävää
teetä päälle. Joissakin talouksissa
toppaa vain katsottiin – ja kun vesi
herahti kielelle maistui teekin jo
makoisalta.
YKSINKERTAISTA
Vaatimattomat yksinkertaiset asiat,
kuten käpylehmät ja kivikoirat,
johtavat suurempaan oivalluskykyyn
kuin monimutkaisemmat vehkeet.
Kuin painona palasi mieleen
menneet aurinkoiset päivät.
Eiväthän ne voineet
loputtomasti
jatkua…
Jussi nousi pöydästä juuri kun
tarjoilija toi liemen. ”Jättäkää se
vain siihen”, sanoi Jussi ja meni
etsimään puhelinta.
Enso taivaanrannan vaiheilla.Kuva SJT.
ENSO
Se alkaa tästä tai mistä tahansa.
Maalauksen elementit toimivat
vain tietyn välimatkan päässä toisistaan.
Se on todellista – todellisen kaltaista –
vain näillä erityisillä ehdoilla.
Sitä voi paeta, mutta jonakin
päivänä se saa sinut kiinni.
Sinä erityisenä aamuna, kun aurinko
oli jo kiivennyt vaaksan verran horisontin
yläpuolelle, yritykseni oli kirjoittaa tekstiä,
jossa lause pyörisi satunnaisesti enso-ympyrän
tavoin loputtomasti sanoja toistavana kehänä,
epäröiden vain nykäyksittäin hengityksen
suunnanmuutoksen mukaan: "Ei suuri
eikä pieni, ei leveä eikä kapea, ei hyvä
eikä paha, ei ohimenevä eikä ikuinen."
Jotkut enso-ympyrät on tehty yhdellä
rohkealla vedolla, puolihuolimattomasti,
toiset arkaillen ja epäröiden. Jotkut ovat
paksuja ja romuluisia, toiset taas ohuita
ja herkkiä. Jotkut aloittavat ympyröimisen
vasemmasta yläkulmasta uloshengityksen
kynnyksellä, toiset ylhäältä tai alhaalta
tai mistä tahansa. Enso voidaan piirtää tai
maalata ilmaan, hiekkaan, paperille, puulle
tai mille tahansa. Ensimmäinen Zen-maalaus
oli luultavasti enso, tehty kenelle tahansa
joka tarvitsi jotain konkreettista
merkkiä Tien seuraamiseksi.
”Onko se kuu vai riisikakku”, kysyi mestari.
”Mitä väliä”, vastasi oppilas, ”kunhan se
on pyöreä”.
Se koira haukkui väärästä puskasta!
Se koira haukkui väärästä puskasta!
YÖKKÖSET
Yön kuvajaiset vaativat
ilmatilaa – ja ottivat sen
joka tapauksessa.
Uutisissa kerrottiin, että
johtoportaan pöydistä
oli tippunut jotakin.
Naurettavaa, eihän sieltä
mitään löytynyt, vaikka
koluttiin koko lattia.
Naapurin pulska kolli suki
epäilyttävästi viiksiään.
SYKSY
Syksyn tullen koivunlatvuksissa
istuksivat hönöt ovat saaneet
lisävahvistusta. Ilta illan jälkeen
ne katselevat kylän menoa.
Vaan mistäpä sitä tietää, mitä
ne katselevat.
NÄKÖKULMIA
Puusta katsoen maailma
ei ole muuttunut juuri
lainkaan, tuumii vanha varis
korkealta oksaltaan, paitsi
joitakin istumiskelvottomia
teräshäkkyräpuita on
ilmestynyt maisemaan,
siinä kaikki.
Ihmeellistä se on – pilkon puita,
lämmitän takkaa…
Talvi on tulossa.
SYVÄÄ SYKSYÄ
Taas on yksi kesä mennyt,
poistunut kuin varas talosta.
Pilveillyt on ja poutaa pitänyt
ja heiluneet ovat kesäheinät.
On yritetty muistaa sekin kesä,
jota kukaan ei enää muista.
Paksu harmaus peittää tienoon
ja varjot tekevät tuttavuutta.
Tuttua se on, vaan joka syksy
se yllättää lahontuoksuillaan.
Ainoastaan lumen tulo voi
meidät enää pelastaa.
Yhtäkkiä on
syksyn väriloisto vain
roskaa pihassa.
(Satunnaisia muistiinpanoja ja -ottoja
kesän 2024 päiväkirjasta. Kuvat SJT.)
”Asuisimmeko me nyt tyytyväisinä viihtyisissä kaikilla mukavuuksilla varustetuissa risumajoissa, orgaanisissa talokomplekseissa, jotka kasvaisivat ympärillämme eräänlaisina asumispuutarhoina. Asumiskoneesta asumistarhaksi! Kaipaisimmeko me enää yhtään mitään, muuta paitsi hyvää taidetta. Sekin päivä on vielä tuleva, sanokaa minun sanoneen.”
https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/09/kaikki-alkoi-maalaustaiteesta.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti