keskiviikko 11. toukokuuta 2022

MITEN TAHANSA AINA VÄÄRIN PÄIN



 

...hänen epämääräinen, hyvää tarkoittava ekwilisminsä väännettiin vihamieliseksi ja väkivaltaiseksi poliittiseksi doktriiniksi, doktriiniksi jonka päämääränä oli hänen kotimaansa henkinen tasapäistäminen vaikka väkisin...



Mainitsin edellisessä blogissani, että on vaikea keksiä ajankohtaisempaa kirjaa kuin Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu (2013). Se on sentään aivan uusi kirja – nykykirjallisuutta. Nyt on ihmetyksen sormi tyhjää huitoen todettava, että ehkä vieläkin ajankohtaisempi teos on myöhään (ja silti juuri oikeaan aikaan) suomeksi julkaistu Vladimir Nabokovin Väärin päin, alkuteos Bend Sinister vuodelta 1947 – siis kirjoitettu toisen maailmansodan jälkikrapuloissa. Viimeinenkin kääntämättä ollut Nabokovin romaani on käännetty suomeksi ja loistavasti – kiitos siitä.


Käännöksessä kuuluu aitona Nabokovin ääni, joka ”väärinpäinnöksineen” saa lukijaparan välillä haromaan hiuksiaan. Teemoiltaan se rinnastuu muutaman vuoden takaiseen Nabokov-käännökseen Kalvas hehku (1962/ suom. 2014). Mutta ei kannata tarttua pikkuseikkoihin; teksti kulkee ja se vie mukanaan. Se ei ehkä ole tekijänsä loistelijain tuotos verrattuna vaikkapa Adaan (Ada or Ardor: A Family Chronicle, 1969), jonka myötä Nabokov nostettiin sfääreihin, joissa jo ennestään olivat Proustin kaltaiset nerot.


Nabokovin kirjat ovat monien mielestä nihkeää ja vaikeaakin luettavaa. Niissä ei ole tippaakaan neuvostojen maan ihailua, jota noihin aikoihin oli kirjallisissakin piireissä kelpo annos. Väärin päin ilmestyi jo 1947, jolloin koko tunnettu maailma oli saanut sodista kyllikseen – niin luultiin. Sodan jälkeen oli vain rauniot, minkäänlaista vapautta tai valaistumista maailmanlaajuisella sotimisella ei saavutettu. Tehtiin sovinto ja sovinnontekijät saivat haluamansa historian; sankarihaudoissa makaavat miljoonat uhrit pyhitettiin yhteiseksi sovinnon uhriksi. Jatkettiin kuten ennenkin tuleviin sotiin kiivasti valmistautuen.


Nabokov näkee terävästi läpi kommunismin silkkisen terrorin, joka jakoi palkintoja ”menestyjille” laidasta laitaan. Lenin–kunniamerkin saattoi saada yhtä hyvin presidentti Urho Kekkonen kuin maalivahti Lev Jâsinkin (”hämähäkki”). Myöhemmin se vaihtui Stalin-palkintoon, jonka saajien luettelo on pitkä ja omituinen. Poimitaan sieltä nyt vaikka ukrainalaissyntyinen kirjailija ja kulttuuripersoona Ilja Ehrenburg (”saksalaiset eivät ole ihmisiä, tapa ne”), Trofim Lysenko (”paljasjalkatieteilijä, joka aiheutti Ukrainan nälänhädän”), Dmitri Šostakovitš (”kiistämätön säveltäjänero”) ja Pablo Neruda (”koko maailman ihailema runoilija”).


Lähes valtiomiestason kohtelun sai Neuvostoliitossa myös runoilija André Gide – mahdollinen tuleva Stalin-palkinnon saaja. Hän sai seurata voitonpäivän paraatia Stalinin käsikynkässä (Stalin ei toki ollut lukenut Giden kirjaa Ellei vehnänjyvä kuole, 1926). Monien silmät neuvosto propaganda sokaisi – monet suomalaisetkin väittivät, että Neuvostoliitto ei voi tehdä mitään väärin. Mutta Giden silmät avautuivat ja hän sanoutui irti kommunismista. "Käynti Neuvostoliitossa auttoi paremmin kuin mikään muu antamaan arvoa vapaudelle, josta saamme nauttia Ranskassa.”


Ihailu kohdistui ihmisiin, joilla oli aate paremmasta maailmasta – mutta ei paremmista ihmisistä. Ihmiset saivat olla yhtä huonoja kuin ennenkin. Itse asiassa parempi maailma tarvitsi toimiakseen entisestäänkin huonompia ihmisiä – ihmisiä jotka olivat silmää räpäyttämättä valmiit mihin tahansa – vaikka repimään viattoman lapsen kappeleiksi noin vain (pseudo)tieteellisenä kokeena. Ja toteamaan lopuksi, että tulokset olivat olleet lupaavia ja kokeita tulisi jatkaa. Sitä paitsi turhia orvoksi jääneitä lapsiahan riitti – varsinkin diktatuurissa jossa niin monet vanhemmat olivat vankiloissa tai teloitettuja.


Totalitaarisen yhteiskunnan koneisto pysyy notkeassa öljyssä jäsentensä alttiin avuliaisuuden toimin. Naapurit valvovat naapureita ja auttavat parhain keinoin valtion vihollisten pidätyksissä. Ihmiset eivät löydä paikkaansa tällaisesta maailmasta, mutta tulevat kuitenkin liimatuksi osaksi spektaakkelin tapettia, kuten Nabokov toteaa. Näin kuka tahansa voi päätyä oman itsensä naapuriksi. Kaikkein kuuliaisimmat – virallisen doktriinin yliajamat – eivät tavoittele edes omaa etuaan, vaan ovat valmiit kavaltamaan jopa omat perheenjäsenensä ja ojentamaan niskaansa, että laukaus napsahtaisi kerralla maaliinsa.


Nabokov ei tapansa mukaan kerro, missä tapahtumapaikkana oleva oudon tuttu Padukgradin ekwilistinen (ei kommunistinen) valtio sijaitsee – ilmeisesti jossakin itäisessä hevonhissunkuusessa kuitenkin. Mutta epäselväksi ei jää, mihin kirjailijan viiltävä satiiri kohdistuu ja mistä se saa pontimensa. Epäselväksi ei jää sekään, millaiset pimeyden voimat ihannevaltion myllyä pyörittävät. ”Johtajamme on turvautunut äärimmäisen määrätietoisiin vallankumouksellisiin ratkaisuihin tarkoituksenaan herättää sorrettujen ja hyväksikäytettyjen kansanjoukkojen rajaton rohkeus.” ”Valtio on suurempi ja viisaampi kuin konsanaan kukaan kuolevainen.”



Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun tuntematon ja vastenmielinen mutta käsittämättömän peräänantamaton mies on jyrsinyt tiensä valtion ytimeen. Mutta jos joku seuraa tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä – siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ollut silloinkaan kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta. (…) Osoitin vain perättömäksi väitteesi, jonka mukaan historian avulla voisi ennustaa, mitä Paduk tulevaisuudessa sanoo tai tekee.


Me marssimme kansan rinnalla iloisina ja ylpeinä. Sokea Materia saa näkönsä takaisin ja lyö niin kutsutun Ajatuksen pitkältä nenältä ruusunpunaiset lasit, jotka ovat niin pitkään sitä koristaneet.


Toisin sanoen, uuden Koulutuksen, uuden Yliopiston, jota olen onnellinen ja ylpeä voidessani johtaa, myötä me voimme aloittaa uuden Dynaamisen Elämän aikakauden. Sen seurauksena suuri ja kaunis yksinkertaistaminen korvaa rappeutuneen menneisyyden huonot parannukset. Ennen kaikkea me opetamme ja opimme, että valtionpäämiehemme on toteuttanut Platonin unelman...


Kysymys kuuluu, sanoi Mac, tuletko sinä kiltisti omin jaloin vai pitääkö minun pahoinpidellä sinut ja kierittää sitten portaita alas niin kuin me teemme tukeille Lagodanilla?



Vladimir Nabokov: Väärin päin, suom. Heikki Karjalainen, Moebius, 2021

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2015/06/ja-riistaa-kalpean-hehkunsa-auringolta.html





1 kommentti:

  1. Jep. Oli hyvä kirja. Jäin ajattelemaan sitä, että olisko pitänyt yrittää löytää vielä englanniksi. Mutta se käsitys mulle jäi, että oli alunperin kirjoittanut venäjäksi ja sitten Amerikkaa varten kirjoitti englanniksi.

    Nabokov oli polyglotti, jos nyt kuka. Hänen lastenhoitajansa oli englantilainen.

    VastaaPoista