Casa Degli
Artisti Finlandesi, Grassina (1982). Kuva SJT.
Kauneus on yksi luonnon suurimmista mysteereistä.
– Johann Joachim Winckelmann
Joskus
1950-luvulla kaikki vanha alkoi näyttää kelvottomalta ja
luotaantyöntävältä. Seurasin toisinaan, miten isäni
maalausfirman maalarit työstivät uusia tyylikkäitä asuntoja,
jollaisia oli alkanut maaseututaajamiinkin ilmaantua. Noissa
asunnoissa parketit ja kaakelit kiilsivät silmiä hivelevästi.
Uusilla liukkailla pinnoilla havainnon mieli ajelehti merkityksiä
löytämättä. Mutta tuolloin en sitä vielä oivaltanut.
Meillä kotona
kaikki oli arkisen vanhaa ja pääosin itsetehtyä – jopa kamarin
tapetti oli isän maalaamaa. Naapureissa kärrättiin jo kilvan
vanhoja ”romuja” kaatopaikalle ja hankittiin tilalle upouusia
lastulevystä ja keinokuitukankaista värkättyjä virtaviivaisia
kalusteita. Kalusteverstaiden korkeakylkiset autot kiisivät kylästä
kylään.
Kymmenkunta vuotta
myöhemmin piirsin taidekoulussa alastonmallia kyllästymiseen
saakka. Toisinaan malleiksi eksyi rahansa hukanneita nuoria
interreilaajaneitokaisia, jotka arasti pälyillen etsivät
asentojaan. Nopeasti tajusin estetiikan kohtuuttomuuden; nuorissa
kaunottarissa ei ollut oikein mitään piirrettävää. Vähin äänin
yksi ja toinen piirtäjä palasi entiseen luokkaansa. Vanhat
rupsahtaneet rouvat olivat paljon helpompia piirrettäviä.
Aikaa kului toiset
kymmenen vuotta ja olin stipendiaattina Italiassa. Työskentelin
Toscanassa päivänsavuun verhoutuneiden oliivilehtojen keskellä yli
500 vuotta vanhassa talossa, jossa oli raskaat tammiovet ja
kivilattiat. Talon kalustus oli vanhaa ja uutuuden päivänsä
luultavasti jo Michelangelon aikoina nähneitä. Mutta viihtyvyys
talossa oli täydellistä. Niin päivänvalo kuin yön hämäryyskin
tuntui viihtyvän noilla patinoituneilla pinnoilla.
Jälleen hurahti
kymmenisen vuotta ja olin maalaamassa Jyllannissa. Asuin 1700-luvulla
rakennetun kartanon kupeessa sijaitsevassa ”kappelissa”, josta
oli tehty taiteilijan residenssi. Myös tanskalaisten asunnoissa
huonekalut olivat vanhoja ja kuluneita. Mutta Tanskahan on kuuluisa
uusista tyylikkäistä huonekaluistaan. Kysyin asiaa kartanon
isännältä, joka vastasi silmää iskien: Ne viedään Ruotsiin ja
Suomeen.
Japanissa
teetaidekoulussa opiskelleen Minna Eväsojan uutuuskirja Shoshin –
Aloittelijan mieli (2018) käsittelee ”epätäydellisen
estetiikkaa” lyhyiden kertomusten kautta. Japanissa esteettinen
suhtautumistapa on osa jokapäiväistä elämää; se kattaa kaiken
kukkien asettelusta teeseremoniaan, vanhojen ja jopa rikkinäisten
esineiden arvostuksesta puutarhan perimmäiseen soppeen, josta voi
tavoittaa vaikkapa kuivan oksan tai kiven erityisen kauneuden.
Aloittelijan mieli
on jokaiselle taiteilijalle tuttu, se putkahtaa esiin aina uutta
teosta aloittaessa. Ilman sitä ei kannata jatkaa näissä hommissa.
Lisäksi tarvitaan toki lahjakkuutta ja – kuten Ernest Hemingway
eräässä haastattelussa totesi – ”sisäänrakennettu
pomminvarma paskanilmaisin”.
Ilmestynyt kolumnina Ilkassa 20.6.2018
Lisähuomioita:
Kuten Eväsoja
kirjassaan huomauttaa, japanilaiset arvostavat arkipäiväisen
rosoisen kauneuden ohessa myös erityisiä asioita ja esineitä.
Vanhoissa teksteissä kerrotaan, että teemestari Jo'o (1502-1555)
omisti peräti 60 harvinaista esinettä. Mitä ne olivat, siitä ei
ole harmaintakaan ajatusta. Esineiden ja olioiden lisäksi nimekästä
voi olla vaikkapa vesi. Teepannuun saatettiin hakea vettä pitkienkin
matkojen päässä olevasta kuuluisasta kaivosta. Anekdoottina
kerrotaan erään Suomessa vierailleen japanilaisen teenystävän
ihastuneen suomalaiseen hanaveteen niin, että oli vienyt sitä
tuliaisina kotimaahansa.
Kakuzo Okakura
pohtii teekirjassaan (1906/2000) kiisteltyä kysymystä teeveden
valinnasta ja kiehuttamisesta. Paras vesi löytyy vuoripurosta ja
vasta sen jälkeen tulee lähdevesi. Tärkeitä ovat myös
teenseremoniassa käytetyt astiat ja välineet. Aivan erityiseksi
teenjuonnin välineeksi kehittyi höyhenenkevyt posliinikulho.
Kohotetun kulhon (kupin, mukin) valkoinen ja sininen lasitus sai sen
vertautumaan pilviin ja taivaan sineen. Mikä suuresti ilahduttaa
meitä teenjuojia, vaikkakin oma teeni tulee useimmiten juotua
venäläiseen tapaan korkeasta lasista.
Palataan
vielä Eväsojan kirjaan. Kuuluisa ja
ainutlaatuinen kivi ilmestyi
aikakirjoihin jo joskus 1300-luvulla. Kivi vietiin erään shogunin
toimesta erään temppelin puutarhaan muistomerkiksi erään
kuuluisan taistelun muistomerkiksi. Kivi ryöstettiin monta kertaa ja
viimein Toyotomi Hideyoshi vei sen huvilaansa ja siirrätti sen
myöhemmin turvaan Kioton Daigojin-temppelin puutarhaan. Siellä
kiveä voi yhä tänä päivänä käydä ihailemassa.
Nimekkäimmästä
kivestä taivaan alla on kirjoitettu myös Nō-näytelmä,
kuinkas muuten. Minna Eväsoja kirjoittaa: ”Olen käynyt
osoittamassa arvostusta maailman nimekkäimmälle kivelle, ja ostin
postikortin temppelin matkamuistomyymälästä, koska kiven
kuvaaminen oli kyltein kielletty ja vartija esti innokasta katsojaa
rikkomasta sääntöä.”
Kun muutin 1995
tähän arkkitehtonisesti ja muutenkin toivottomalta näyttävään
taloon, kävi eräskin rakentaja kysymässä, mitä moinen talo
maksaa. Kysyin hölmistyneenä, mitä hän talolla tekisi. Panisin
puskutraktorilla matalaksi ja rakentaisin rivitalon, sanoi hän,
sillä onhan tontti hyvällä paikalla. Arvokkaat tontit ovat
erityisellä paikalla kaupungin asemakaavassa. Kun taas hyviä ja
arvokkaita ihmisiä ei nykyään löydä kuin erämaasta, kuten
maisemamaalari Li Cheng kirjoitti jo 900-luvulla.
Niin, tämä talo
on rakennettu 1958, mutta tässä maisemassa se on jo niin vanha,
ettei siinä oman arvonsa tunteva ihminen kykene enää säällisesti
asumaan. Pitäisi tehdä valtava remontti niin, että mitään vanhaa
ei jäisi uusien pinnotteiden alta näkymään. Toki korjauksia on
tehtävä, mutta mitään ei tarvitse muuttaa vain siitä syystä,
että se ei kiillä kuin uusi.
Tee saapui
Britanniaan 1600-luvun lopulla ja saavutti yllättäen suurta
suosiota olutta kittaavan kansan parissa. Teetä mainostettiin
virkistävänä terveysjuomana, joka myös paransi lähes kaikki
vaivat. Kunnes Jonas Hanway julkaisi 1757 kiistakirjoituksen, jossa
ennusti teen johtavan koko kansakunnan tuhoon. Tohtori Samuel
Johnson kirjoitti kirjaan vastineen, jossa
kuvasi itsensä armottomana teenjuojana, jonka
teepannun
kylki oli aina kuuma:
Kova ja häpeämätön teenjuoja, joka kahdenkymmenen vuoden ajan
on laimentanut ateriansa kaatamalla kuumaa vettä kiehtovan kasvin
päälle ja joka teellä viihdyttää iltoja, lohduttaa öitä ja
tervehtii aamua.
– A Journal of Eight Days' Journey by Samuel Johnson
Jokaisen tulisi tyytyä omaan tuntemukseensa kuvittelematta
ohjaavansa toisten tuntemuksia. Todellisen kauneuden ja rumuuden
etsintä on yhtä hedelmätöntä puuhaa kuin se, että uskottelee
tavoittavansa todellisen makeuden tai karvauden.
– David Hume
Minna Eväsoja:
Shoshin – Aloittelijan mieli, Gummerus 2018.
Kakuzo Okakura:
Kirja teestä, suom. Minna Törmä, Taide 2000.
Hald Hovedgaard
(1989). Vasemmalla taiteilijaresidenssi ”Kappeli”, oikealla
kartanon päärakennuksen pääty. Kuva SJT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti