torstai 10. maaliskuuta 2016

KÄVELYÄ TUNTEMATTOMASSA PAIKASSA




Useimmiten idylliin törmää kulttuurimaisemassa vanhojen asumusten äärellä. Taitava kertoja ja kuvittaja toki onnistuu luomaan idyllin vaikka petoeläinten pesän vaiheille, mutta reaalitodellisuudessa ketunluolaa ympäristöineen on vaikea kuvata idylliksi – tuskinpa se onnistuisi edes ketulta itseltään.


Lähes olemattomiin umpeutuneen polun varrella kasvaa pitkää heinää, leveälehtisiä saniaisia, katajaryteikköjä ja sekalaista aluskasvillisuutta. Vähäisen hautakummulta näyttävän kohouman päällä on hätkähdyttävä sinipunainen timjamien ja laventelien yhdyskunta. Yrttien tuoksu on paksua ja huumaavaa.

Ohitan ränsistyneen autiotalon, joka vielä hylättynäkin huokuu metsämökin idylliä kaukana kadotetusta maailmasta. Vanha puunkäkkyrä nuokkuu mökin yllä kuin vartioonsa nukahtanut suojelusenkeli. Rakennuksen takana kohoava rinne peittyy tummiin varjoihin, mutta pihan muodostama aukio kylpee auringonvalossa. Pihaa kiertävät lahot aitapaalutkin jaksavat olla vielä yhden päivän pystyssä. Helposti onnistun kuvittelemaan hitaasti kohoavan savukiehkuran katolla rapistuvaan piippuun.

Aurinkoisen päivän hiljaiseen harmoniaan sortunut idylli on kuin suoraan Joseph Wright of Derbyn maalauksesta A Cottage in Needwood Forest (1790). Vaikka sitä tuskin koettiin idylliksi maalauksen valmistumisen aikoihin – idyllisyys on etäisyyden ja menneen ajan luomaa illuusiosta. Ihmisiä ei tällaiseen maisemamaan tarvitse maalata, vaikka kyse on läpikotaisin inhimillisen toiminnan kyllästämästä ympäristöstä. Ehkäpä juuri ihmisen poissaolo tai näkymätön läsnäolo tekee siitä idyllin.

Ihmisen hahmo eksistentiaalisessa ylenpalttisuudessaan toisi mieleen brutaalin arkisen aherruksen, syötävän tonkimisen maasta, lihan repimisen eläimen yltä ja alkeiden olojen epämiellyttävät hajut. Nykyään kaiken – idylli mukaan lukien – saa ostaa muoviin pakattuna marketin tiskiltä. Vaikea on enää edes tunnistaa sitä oliota, mikä kulloinkin on lautasella herkullisesti esiin pantuna. Onko se muka joskus kipittänyt karkuun omin jaloin.

Muutamia vuosia myöhemmin Wright of Derby maalasi saman mökin ja saman tienoon uudelleen, mutta nyt öiseen aikaan. Rakennus loimuaa ilmiliekeissä ja kaiken sortin idyllisyys on tipotiessään. Kammottavaa varjojen näytelmää seuraa pari kolme suttuista väriläikkää, jotka on pakko tulkita ihmishahmoiksi – tällaista tragediaa ei voisi kuvata ilman ihmistä. Idyllissä ei ihmistä kaivata, mutta tragediaa ei voi edes kuvitella ilman ihmistä.

Charles Harrison kuvaa esseessään On the Surface of Painting (1991) Wright of Derbyn tehokkaiden valoefektien maalariksi, joka ei turhaan hukannut hyvää aihetta. ”Myöhemmässä maalauksessa hän kiersi mökin toiselle puolelle ja tuikkasi sen tuleen.” Wright of Derby ei todellakaan hukannut hyvää aihetta, vaan maalasi siitä useampia versioita. Omituiseksi jutun tekee se, että eräästä museosta löytyy maalauksen A Cottage on Fire versio, joka on signeerattu vuodelle 1787. Siis kolme vuotta aikaisemmaksi kuin ”ensimmäinen maalaus”, jossa tönö tönöttää yhä pystyssä.

Mutta idyllikin on idylli vain ulkopuolelta koettuna  silmänkantaman päästä katsottuna. Jos idyllissä ylipäätään asuu joku niin hän asuu ja elää piilossa kuin metsän peikko. Mielikuvana kaupunkiasunto on asumiskone, jossa ihminen on koko ajan touhukkaana läsnä, kun taas maalaismökki on enemmänkin elävän olennon kaltainen satunnaisuus. Thoreau asumassa mökkiään Walden Pondin rannalla. Sielunsa silmin saattaa nähdä mökin ja lammen ja havisevan lehtipuumetsikön, mutta Thoreauta ei näy missään. Ehkäpä hänet vaivoin voisi kuvitella sisälle mökkiinsä kirjoituspulpetin ääreen – mieluummin kuitenkin patikkaretkelle jonnekin seutukunnan toiselle laidalle. Mutta kuvitellapa hänet puuhastelemaan mökkinsä vaiheille – miten reuhkaisessa lierihatussa hyvänsä – kaikkoaa idylli ja esineiden arka mykkyys välittömästi.

Tämä ei voi johtua pelkästään ajan ja paikan yhteen sovittamattomuudesta – siis siitä että subjektit katoavat mutta paikat ja tavarat jäävät, tai ainakin katoavat eri aikoina. Vanhoissa kulttuurimaisemissa, joissa historiaa lojuu ylijäämänä yltympäri tuhansien vuosien ajalta, subjektien puuttuminen on voimallisesti koettavissa, ikään kuin ei-olemisensa kautta läsnäolevana. Sen sijaan tapahtumapaikat ja muut esillä olevat tykötarpeet raunioituvat omia aikojaan jossakin toisessa hitaammassa aikatodellisuudessa. Aika kuluu – tila on. Väliin jäävässä alati laajenevassa kuilussa jatkuvat loputtomat ja eksponentiaalisesti kasvavat selonteot – ympäripyöreät selitykset.

Seuraan jyrkästi nousevaa polkua tai jotakin uomaa, jossa kasvaa lähes läpipääsemättömänä murattia ja jotakin viheliäistä piikkipensasta. Polku päättyy yllättäen pieneen hitaasti lipuvaan puroon. Vieressä kohoavassa pystysuorassa rinteessä on luolan suuaukko. Luola on niin suuri että sen peräosa, jos sillä nyt sitten sellainen on, häviää jonnekin värähtelemättömään pimeyteen.

Puro ei näytä johtavan minnekään; se häviää aluskasvillisuuteen kuin maan nielemänä. Tästä ei pääse läpi, vaikka lehvästön takaa häämöttääkin viiniviljelmän keskitysleirinomaiset aitakonstruktiot. Suuren kaatuneen puunrungon takana on sadevesien raivaama somerikko, jota on hankala kiivetä irtonaisten kivien ja vyöryvän soran takia. Puolituntia uurastettuani olen tuskin puolivälissä, paitani on läpimärkä ja hengitykseni suhisee raskaasti.

Lepään hetken nojaten puunrunkoon ja katselen syvänsinistä taivaansoiroa joka pilkottaa vihreänä hehkuvan lehtisiivilän läpi. Aivan vieressäni olevan viikunapuun hedelmänraakileet ovat jo hyvinkin peukalonpään kokoisia. Linnut ja jotkin muut eläimet mölyävät kuin viidakossa.

Aivan alapuoleltani kuuluu hevosten kavioiden pauke ja vaahtoisten turpien korskunta. Iso läähättävä koira rynnistää ohitseni ja lennätti minut tappurapensaikkoon. Olen säikähdyksestä henkitoreissani, kun ohi vilistää pikimustia hevosenkylkiä ja kiiltäviä mustia saappaita. Piiskat läiskähtävät ilkeästi ilmassa. Lopultakin ne ovat saaneet minut kiinni, ajattelen, mitään ei ole enää tehtävissä. Pelon lamaannuttamana alistun tilanteeseen, oli se nyt sitten millainen hyvänsä.

Yhtäkkiä on aivan hiljaista, linnutkin ovat vaienneet. Kömmin varovasti pystyyn, polveni vapisevat kuin niistä olisi nivelet irronneet. Muuten olen kunnossa, paitsi että päässäni on kuhmu ja käteni ovat naarmuissa kuin villikissan jäljiltä. Mitä hittoa täällä oikein tapahtuu!

Iltapäivä on kaunis, tosin kallistumassa jo lopuilleen. Hyvä puoli on se, että täältä osaan tietä myöten takaisin asuinpaikkaani. Tosin kävelymatka on pitkä. Ehkä jokin oikopolku on olemassa, mutta en uskaltanut sellaista edes ajatella. Jotakin ajatellakseni ajatukseni kiertyivät takaisin aikaan; varsinkin nyt harmitti tuo ajan kohtuuton venyminen yhden paikan ja toisen paikan välillä. Olisiko ollut järkevämpää sijoittaa aika ja paikka – ajat ja paikat – kokonaan toisistaan erilleen. Myönnän kyllä, että sellaisessa ajatusmallissa tapahtumien tapahtumisluonne olisi aivan toinen. Ehkäpä koko maailma olisi siinä tapauksessa tullut kerralla eikä meillä subjekteilla olisi hajuakaan tästä nykyisen kaltaisesta maailmallisen maailman tulemisen olomuodosta. Oleminen olisi iankaikkista auringonsakaralla tasapainoilua. Tietenkin sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että subjekteja olisi vain yksi. Mutta tuollainen solipsistinen ajatusmalli vetää kyllä kirjoittajan ja maalarin mielikuvituksen langat aivan liian tiukalle. Säveltäjänä tai kaunoluistelijana se olisi minunkin puolestani aivan OK.

Vasta iltahämärissä saavun takaisin talolle, vaatteeni ovat risaiset ja ajatukseni sekavat. Pihassa lorvii ihmisiä viinilasit käsissään, grilli käryää ja värikkäät paperilyhdyt keikkuvat iltatuulen lenseässä virtauksessa. He katsovat minua kuten outoa otusta katsotaan ja kysyvät yhteen ääneen: ”Kävitkö äänestämässä?”

Niels Bugges kro

Metsän siimeksessä iltapäivän
         auringon pakahduttava yltäkylläisyys.
Aukiolla vanha talorähjä, ruokokatto ja
         piipusta kohoava savujuova.
Se tuo mieleen Joseph Wright of Derbyn
         maalauksen A Cottage in Needham Forest.
          Kävelyretken jälkeen illan varjot
         syvenevät ja terassin lyhdyt sytytetään.
Viimeinen päivänhenki kahahtaa
         voimattomana puiden latvuksissa.
Troldeslugtin tammien kätköissä
         on kuultu satakielen laulavan.
Järven selällä keikkuu yksinäinen vene
         ja kuparinkeltainen kuun kuvajainen.
Joka toinen päivä sataa ja
         joka toinen päivä on poutaa.
               SJT, Hald Hovedgaard 1989

Charles Harrison: Essays on Art & Language, Basil Blackwell 1991. 

 Hald Hovedgaard 1989. Kuva SJT.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti