OVATKO KAIKKI TIET VÄÄRIÄ

Tapahtumaa on väijyttävä mitä epätodennäköisimmistä paikoista. Kuva SJT 1999/2018.

Tieltä poikkeaminen on aina oikein.

Joseph Jacotot

Epätodennäköisiä muistiinpanoja Jacques Rancièren ”orpoja sanoja” lukiessa. ”Tämä on siis näkemys kirjoituksesta sanojen sellaisena olomuotona, jossa ne tulevat kenen tahansa millaisen tahansa luennan käyttöön.”

Monet tien seuraajat luottavat sokeasti varmuuteen tien tietämisestä. Kun oikea tie on valittu, sitä seurataan ilman epäilyksen häivääkään – ja päämäärän odotetaan täyttävän kaikki toiveet. Autuaasti on unohdettu jo aikojen alussa lausutut sanat: ”Tien seuraaminen edellyttää (myös) tien vääräksi tietämistä.” On niitäkin, joiden mielestä kaikki tiet ovat vääriä, joten valinnoista voi kokonaan luopua. Helpotus tähän ongelmaan tulee yllättäen länsimaisen filosofian ytimestä, mitä ei heti uskoisi.

Jacques Rancière kirkastaa tieltä poikkeamisen – kapinoinnin – luonnetta väittämällä, että kapinan tilallisuus avautuu kaikkiin mahdollisiin suuntiin ilman valittua päämäärää. On kuljettava kaikkialle minne omat askeleet kantavat, kuten filosofi vakuuttaa, ”tieltä poikkeaminen on aina oikein”, sillä maailmassa ”on ääretön määrä tutkimattomia reittejä ja ääretön määrä mahdollisia yhteyksiä”. Radikalisoituneiden filosofien iskulauseissa se sai muodon: ”Kapinointi on aina oikein”. Jos jäätäisiin althusserilaisten tavoin vartomaan ideologian kypsymistä – ja ”siunatun tuloa” – oikea ”hetki ei koittaisi koskaan”. Joten ainoa mahdollisuus ”vastahangan” ylläpitoon oli ainainen kapina missä ja milloin hyvänsä.

Kapinan saattoi sytyttää mikä tahansa teksti tai irralliset iskulauseet, kuten Maon kirjoituksista koottu Pieni punainen kirja (1964), joka synnytti Kiinan kulttuurivallankumouksen. Mao oli jättänyt kirjasta ”oman älynsä pois”, jolloin ”suuri kaaos” sai mahdollisuuden johtaa suureen järjestykseen. Länsimaissa ei tuollaista kätevää kirjaa ollut, päinvastoin lännessä vallitsi ristiriitaisten ideologioiden kiivas taisto. Niinpä Ranskan Proletaarisessa vasemmistossa (Gauche Proletarienne, 1968) heräsi teorianvastainen ilmapiiri. Mentiin niin pitkälle, että harkittiin ryhtymistä kirjojen polttamiseen. Rancièren mukaan noissa maolaisissa piireissä voitti kuitenkin linjaus, että ”reaktionääristen ihmisten kirjoja ei saa polttaa, sillä jos ne poltetaan, ei niitä voi enää kritisoida”.

Joidenkin mielestä uudessa kirjallisuudessa ei ollut enää mitään poltettavaa; se oli tuhonnut jo itse itsensä. Kirjoitettu kieli ja sen tulkinta oli 1960-luvulle tultaessa pilkkoutunut strukturalismin hetteiköissä ja dekonstruktion kourissa hankalasti luettavaksi kummajaiseksi. Tekstin mieli ei ollut enää kirjoittajan mieli eikä edes kirjoituksen ja sanojen mieli, vaan se lymysi jossakin merkkien rakenteissa. Vanha kääkkä Sartre yritti yhä puolustaa tolkun proosaa, jonka hän koki kirjallisuuden tärkeimmäksi työvälineeksi. Mallarmén kaltaisten avantgarderunoilijoiden jäljiltä sanat käyttäytyivät kuin villipedot. Sartre ohjeisti ankaralla kädellä: ”Kirjailijan tehtävänä on kutsua kissaa kissaksi; jos sanat ovat sairaat, meidän on parannettava ne. Kirjallisuuden valtakunta on proosaan taottu; runous on musiikin ja maalaustaiteen saastuttamaa.”

Eksistentialismi oli kadottanut valta-asemansa, sen kesytetty uhma häivähti enää vain katumainoksissa. Kuva SJT 1999/2018.

Tässä ei ollut mitään uutta. Jo Platon epäili kirjoitetun sanan – isännättömän ja emännättömän puheen – kiertävän kaikkialle ja sotkevan niin ymmärtämättömien kuin ymmärtäväistenkin päitä. Kirjoitettu teksti voidaan lukea ja tulkita miten vain ja siihen voidaan liittää mitä tahansa merkityksiä. Ranciéren mukaan kirjoitettu ”mykkä puhe” koettiinkin liian suulaana, se tuotti ”mykkiä suupaltteja”, jotka sanoivat kaiken eikä mitään, sillä kirjoitetuilla sanoilla ”ei ole seuranaan oppimestaria, joka kykenisi ne istuttamaan oikealla tavalla oppilaan sieluun”. ”Ei ole kieltä, joka sanoisi totuuden kielestä.” Mutta tulkitsijoita hyörii kaikkialla, kuten Derrida huomauttaa. ”Jokainen puhuu omaa kieltään, vaikka osaakin vähän toisen kieltä. Kenttä on hyvin avoin tulkitsijan juonille, eikä hän unohda omia tarkoitusperiään.” 

Alain Badioun mukaan kulttuurivallankumous epäonnistui kyvyttömyyteen irtautua puolueen ideasta. Rämäpäiset filosofit tajusivat puolueen olevan tiukan paikan tullen valmis muutokseen vain siinä mitassa, että kaikki pysyisi kutakuinkin ennallaan. Kumous ja puolueorganisaatio osoittautuivat täydellisesti yhteensopimattomiksi. Filosofian vankkureiden aisoihin oli kytketty vikuroivana aasintammana myös uutena tulokkaana ”ihmistiede” sosiologia. Se vei eksyneet ideologiat ja rampautuneet filosofiat mennessään. Ideologiat ovat uskonnon kaltaisia, myös niiden harjoittajat haluavat vangita kaikki muutkin ihmiset kärsimyksensä ja häpeänsä verkkoon.

Rancière väittää, että Platonin näkemys, jonka mukaan työläisen ei tule tehdä muuta kuin oma työnsä, on vaikuttanut läpi vuosituhansien aina Marxiin, Sartreen ja Bourdieuhun saakka. Platonin filosofi-kuninkaan valtiomallia ei ole kyetty kytkemään irti länsimaisesta ajattelusta. Ideologia ja puolue – siitä myrkkylatingista oli ja on lähes mahdoton päästä eroon. Me haluamme pelata yhtä ja samaa poliittista peliä loppuun saakka. Me olemme kuuroja ja sokeita maailman vaihtoehtoisille ilmentymisille. Yhä vain todellisuus on parasta fiktiota. Joko se on silkkaa sattumaa, sisäistä välttämättömyyttä tai jotakin aivan muuta.

When the moon hits your eye like a big pizza pie... Kuva SJT 1999/2018.

Mitkä tahansa iskulauseet ovat yhtä päteviä aivan kuten mielipiteetkin, tyyliin ”kuu on juusto”, ”kaikki kukat kukkivat” tai ”maanantai on tiistai”. Rancière viittaa Rilken runoon (11. sonetti Orfeukselle, 1923) jossa sattumalta yksiin osuneet (kapinalliset) kulkevat yhdessä – ikuisesti pettävässä suhteessa – jakamatta samaa päämäärää, suhteessa ”jollainen jokainen sanojen yhdistelmä ja jokainen puhuvien olentojen kokoontuminen sanojen ympärille on”. Rilke puolestaan viittaa japanilaiseen Edo-kauden käsitteeseen iki, joka kuvaa ”intiimiä” ikuisesti saavuttamatonta suhdetta, jossa suurta mielihyvää tuottaa tyhjyyden kaltainen kohtaamattomuus.

Oireellista on, että Rilken Sonetteja Orfeukselle suomennetusta laitoksesta sonetti 11 on jätetty pois. Rilke oli itse sanonut kustantajalleen, että kyseinen sonetti on äärimmäisen vaikeasti ymmärrettävä. Mutta sanoiko hän sitä vaaralliseksi, ei kai sentään. Ja todellakin, kyseinen runo on poistettu myös monista saksankielisistä laitoksista. Vaan googlaten sekin löytyy. Sonetissa runoilija kulkee öisen tähtitaivaan loimussa, hän poikkeaa polulta ja löytää uuden näkökulman, uuden vision – konstellaation – jossa kaksi tulee yhdeksi. Olkoonkin, että se on harhakuva – se tuottaa silti syvää iloa. Ehkä vain hetkisen, mutta se riittäköön.

Tämä todellakin riittäköön; saksaa taitamattomana olen Google-kääntäjän armoilla – ehkä se on kuitenkin parempi kuin olla saksaa osaavana Rilken armoilla. Badiou on todennut, että mielipiteet ovat yhteiskunnan sementtiä – tosiasiatiilien välistä valuvaa kuraa. Rancièren mukaan mielipiteet ovat kadottaneet ”erimielisyyden kiistan”, jossa kaikki osapuolet puhuvat ”valkoisesta”, mutta toinen tai molemmat osapuolet eivät ymmärrä, että puhutaan samasta asiasta. Todellisuuskin on kortilla, joten hyvästä syystä Richard Rorty on kehottanut lopettamaan totuudesta puhumisen. Siitä ei siis enää ole edes puheenaiheeksi.

Kirjassaan Tarkkailla ja rangaista (1980) Foucault viittaa niin sanotun ”eristetyn lapsen ongelmaan”, joka ilmeisesti tuntui ilmeisen houkuttavalta kokeelta. Ryhmiin eristettyinä ”voitaisiin kasvattaa eri lapsia erilaisten ajatusjärjestelmien mukaan, uskotella joillekin, että kaksi ynnä kaksi ei ole neljä tai että kuu on juusto”. Parikymppisinä heidät vapautettaisiin muiden ihmisten – muiden hullujen – sekaan ja katsottaisiin, miten mielenkiintoista diskurssia siitä syntyisi. Foucault'n mukaan todellisuutemme – kokemus totuudesta – perustuu sellaiselle historialliselle ”tiedontuotannolle”, josta emme voi olla tietoisia. Jos se tulee tiedostuksemme piiriin, se on jo muuttunut – hapantunut piloille.

Félix Guattari lähestyy ”tapausta” ekologian kannalta. Yhteiskunnallinen ja mentaalinen ekologia kohtaavat suurimman ongelman siinä, ”että ammattiliitot ja puolueet, jotka taistelevat pääasiassa puolustaakseen työntekijöiden ja sorrettujen etuja, uusintavat osaltaan samat patogeeniset mallit, jotka tukahduttavat niiden riveissä kaiken ilmaisu- ja keksimisvapauden”. Työn suorittaminen suuntautuu yhä suurimmalta osaltaan ”turhien materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen”.

Tarvitaan ehkä vielä jonkin aikaa”, kirjoittaa Guattari (Kolme ekologiaa, 1989), ”jotta työväenliike ymmärtää, että esimerkiksi kierrättäminen, jakaminen, kommunikaatio ja rajaaminen ovat ekonomis-ekologisia tekijöitä, jotka lisäarvon tuottamisen näkökulmasta sijoittuvat täsmälleen samalle tasolle materiaalisten hyödykkeiden tuottamiseen välittömästi kuuluvan työn kanssa”. Mutta aikaa on kulunut lähes puhki saakka ja sama jargon yhä vain jauhaa ajatukset vaarattomiksi mielipiteiksi. Joten muuta ei ehkä ole tehtävissä kuin jäädä vartomaan althusserilaisten, maolaisten ja ties keiden kanssa ”siunatun tuloa”.

On vielä paljon opittavaa ja paljon keskusteltavaa, mutta nykyisellään veikkaan, että tosiasiat tekevät meistä lopun ennen kuin me teemme niistä.

Nick Enfield

Portittoman portin mestari Wu-men (1183-1260) toteaa tylysti, että Tie on kaikkialla eikä missään, sillä totuuteen johtavaa tietä ei ole. Kuinka tällaisesta portittomasta portista sitten kuljetaan sellaisuuden ja silleenjättämisen tiettömälle tielle. Sen voi esittää vain arvoituksena (koan/kung-an).

Suurella tiellä ei ole porttia,

tuhannet polut yhtyvät siihen.

Jos läpäiset tämän sisäänkäynnin,

kuljet vapaasti taivaalla ja maan päällä.

Kirjallisuutta:

Jacques Rancière ja erimielisyyden näyttämöt, toim. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2017.

Ari Hirvonen: Tasa-arvon demokratia – Jacques Rancière, erimielisyyden ajattelija, (kirjassa Yhteiskuntateorioiden oikeus, toim. Toomas Kotkas, Susanna Lindroos-Hovinheimo, Tutkijaliitto 2010.)

Jacques Rancièr: Erimielisyys, Politiikka ja filosofia, Tutkijaliitto 2009.

Jacques Rancièr: Vapautunut katsoja, Tutkijaliitto 2016.

Rainer Maria Rilke: Sonetteja Orfeukselle, suom. Liisa Enwald, Tai-teos 2003.
Félix Guattari: Kolme ekologiaa, suom. Anna Helle, Mikko Jakonen, Eetu Viren, Tutkijaliitto 1989.

Wu-men: Portiton portti, suom. Tae Hye, Basam Books 1995.

Se mikä näyttäisi tapahtuvan, on vain tapahtumattomuudeksi kivettyneen tapahtuman varjokuva. Kuva SJT 1999/2018.