”Taiteen puhtaimmat lähteet on
avattu: onnellinen se, joka ne löytää ja niistä juo. Ainoa tie,
jota kulkien tulemme suuriksi, on antiikin jäljittely.” Piazza
della Signoria, Firenze 2010. Kuva SJT.
Kauneus on yksi
luonnon suurimmista mysteereistä!
Johann Joachim
Winckelmann
Johann Joachim
Winckelmann (1717–1768) koki merkityksellisiksi vain ne elämänsä
viimeiset 13 vuotta, jotka hän oli viettänyt Italiassa. Saksassa
eletyt neljä vuosikymmentä olivat menneet hukkaan. ”Nyt ainakin
kuolen tyytyväisempänä”, hän kirjoitti kirjeessä tuttavalleen.
Roomaan Winckelmann pääsi kirjoittamansa kirjan Ajatuksia
kreikkalaisten teosten jäljittelystä (1755) tuoman menestyksen
ansiosta. Winckelmann oli ryhtynyt asiantuntijaksi asiassa, johon hän
oli tutustunut vain kirjallisuuden kautta. Mutta tämä kaikki oli
vasta alkua:
Sirotin vain
muutaman jyvän suuremmasta kylvöstä, jonka tulen tekemään,
kunhan aikaa ja tilaisuutta löytyy.
Ei ole lainkaan
harvinaista, että poloinen ihminen ajautuu elämässään tekemisiin
outojen asioiden parissa, ja tuota pikaa se kaikki on yhtä
luonnollista kuin taulu seinällä, puu pihassa tai kivi kengässä.
Itse olisin voinut elää täyden meditatiivisen elämän Pahajoen
laaksossa, joenrannan ja metsänreunan välisellä kaistaleella kertalaakista tulleessa maailmassa. Pahanilkisten henkien
temmellyksessä sinkouduin kummallisen maailman valtateille ja syrjäpoluille. Mitään lisäarvoa ei vähäisistä
matkoistani ja vaelluksistani kertynyt. Täysin rinnoin voin
yhtyä Winckelmannin lausumaan konkluusioon: ”Kuulun
onnettomuudekseni niihin, joita kreikkalaiset nimittivät sanalla
opsimatheis, myöhään oppineet.” Myöhään jos
milloinkaan!
Winckelmannin
mukaan sen ajan taiteentuntijat tyytyivät pelkkään taideteosten luokitteluun: aihe, tekniikka ja koko. Siinä kaikki – taiteen
päälle he eivät ymmärtäneet. Winckelmann astui näkijäksi
näkijän paikalle ja avasi kirjoituksissaan kokonaan uuden
lähestymistavan taideteosten tulkintaan. ”Jalo yksinkertaisuus”
oli Winckelmannin suuri teema, jota seuraten hän tiivisti taiteen
standardeiksi ”ajatuksen, muodon kauneuden, sulouden ja
toteutuksen”.
Winckelmann määritteli kauneuden
”moninaisuudeksi yksinkertaisuudessa”. Kauneus on edelleenkin
kohtuullisen käypä termi taiteen sanastossa. Mutta kaiken
kehtaamisen tuolla puolella on sulo ja sulous. Tuskinpa
nykyään löytyy mistään maailman kolkasta niin karskia
asiantuntijaa, joka uskaltaisi sen taideteoksen äärellä ääneen
lausua. Kuulostaako sulous yhtä pöyristyttävältä saksaksi
(die Grazie), italiaksi (grazia) ja englanniksi (grace)
kuin suomeksi. Luultavasti kuulostaa. Ja miten se muka mahtuu
Winckelmannin edellyttämiin järjellisyyden rajoihin:
Sulous on sitä,
mikä on järjellisesti miellyttävää. Se on laaja-alainen käsite
koska se kattaa kaikki toiminnot. Sulo on taivaan lahja, muttei samaa
kuin kauneus.
Winckelmann ei ollut ensimmäinen joka
yritti määrittää (hyvän) taideteoksen ominaisuudet. Jo 200
vuotta aiemmin Giorgio Vasari oli hahmotellut omat parametrinsä:
”säännönmukaisuus, järjestys, sopusuhtaisuus, hahmotustaito ja
tyyli”. Ja jo 500 vuotta aikaisemmin oli Tuomas Akvinolainen
lukinnut kauneuden maksiimeiksi ”eheyden, sopusuhtaisuuden,
yhteensopivuuden ja kirkkauden”. Kummatkin ovat lähes samoilla
linjoilla – vaan ei hajuakaan suloudesta. Kaiken takana kummittelee
tietenkin Platonin hahmo, mutta kummitelkoon. Platon näki kauneuden
luovan kaikkein ”kirkkainta loistoa”, joka sai muodon erottumaan
muodottomasta aineen massasta. Ilman muodon kauneutta ei ole
mahdollisuutta saada edes vajavaista käsitystä korkeammasta
täydellisten ”ideoiden maailmasta”.
Mieluusti ostan nuo Tuomaan määreet
”eheys” (integritas) ja ”kirkkaus” (claritas)
niin modernin kuin nykyisenkin taiteen kriteereiksi. Eheys on
harmoniaa ja sopusointua, joka pitää koossa dynaamisten elementtien
ristiriitaisuudetkin. Kirkkaus on ikiaikaista (taide)havainnon kautta
tiedostuksessa ilmenevää loistoa ja hehkua. Hyvässä
taideteoksessa loistaa lajityyppinsä mukainen eheys ja sisäinen
hehku, kuten Tuomas kauneuden ihanteita Platonia mukaillen kuvasi.
Havainnon ja tiedotuksen välistä suhdetta pohti myös Winckelmann:
Kauniin
kokemisen työvälineenä on ulkoinen aisti, sen sijaintipaikkana on
sisäinen aisti. Ensinmainitun täytyy olla luotettava, jälkimmäisen
herkkä ja hieno.
Goethe vieraili 1780-luvulla Roomassa
ja joutui oitis Winckelmannin – tuon valloittavan näkijän –
pauloihin niin, että luonnon kauneuskaan ei tuntunut enää miltään.
Se oli sietämätöntä, mutta maailma on mitä on. Oivallisimpien
säihkyvinkään olemassaolo ei estä vähäpätöisempiä möyrimästä
joutavissa askareissaan, hän runoili päiväkirjaansa – tai
jotakin sinnepäin. Winckelmann oli lähtöisin vaatimattomista
oloista – suutarin poika Stendalin synkästä pikkukaupungista –
joten hänelle tuollainen elitistinen näkökulma ei ollut
mahdollinen. Sitä paitsi hän näki vain antiikin taiteen ylevyyden,
kauneuden ja sulouden. Nykytaide tuotti hänelle ongelmia – vaan
kenellepä ei 1700-luvun taide olisi tuottanut (ja tuottaisi)
ongelmia.
Winckelmann oli pystyttänyt ideaalinsa
antiikin kreikkalaisen kuivanveiston puhtaanvalkean muotokielen
varaan; hän oli jopa osasyyllinen siihen että kaikkialla museoissa
pestiin antiikin veistoksista värijäämiä pois. Winckelmann ei
saanut koskaan tietää, että kreikkalaiset maalasivat veistokset ja
temppelit räikeillä väreillä, mikä tukee Nietzschen väittämää
kreikkalaisten omituisesta väritajusta. He jopa varustivat
veistokset lasisilmien ja kammottavin peruukein. Heille veistosten
muodon kauneus ja plastisuus ei merkinnyt mitään – aivan kuin
humanoidit olisivat veistäneet nuo turhat pystit kunnon
kreikkalaisten kiusaksi. Platon jopa epäili, että inhimillisen
ymmärryksen ylittävät täydelliset taideteokset olivat ”jumalten
työtä”. Jos Platon oli liittänyt taiteellisen inspiraation
jumalalliseen hulluuteen, niin tuskinpa sitä Winckelmannkaan
kyseenalaisti.
Sulous pystyy
parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset
ovat uusia paremmat.
Winckelmann ihaili Italian taiteessakin
niitä taiteilijoita, jotka olivat ottaneet antiikin ihanteekseen.
Sitten Winckelmannin maailmaan astui
Lorenzo Bernini (1598–1680), ”hyvin lahjakas mies, joka ei
unissaankaan ollut nähnyt suloutta”. Syynä oli ajan
turmeltunut maku ja taiteilijan piittaamattomuus antiikin ihanteista.
Berninin kardinaalimunaus oli ottaa aiheikseen tavanomaiset
luontokappaleet – länkisääriset lyhyenlännät inhimilliset
oliot – sitä vastoin että olisi antiikin taiteilijoiden tavoin
kuvannut luonnon ylittäviä ideaaleja hahmoja. Ei ihmekään, että
”Sulotar jätti Berninin lopullisesti koska ei tullut toimeen hänen
aikeidensa kanssa”.
Winckelmann epäili myös Michelangelon
kadottaneen – ainakin osassa tuotantoaan – Sulottaren suosion
liiallisen älyperäisyytensä ja tulisen mielikuvituksensa takia.
Sen sijaan täydet pisteet Winckelmannilta sai Rafaello, joka oli
maalannut vaatetuksenkin niin kepeän suloiseksi, että näytti siltä
kuin figuurit täydellisine muotoineen olisivat olleet alasti
loisteliaan laskostuksen alla. Toisin oli laita myöhempien
tulokkaiden, kuten Berninin ja Pietro da Cortonan. Raskaina valuvien
vaatetusten allakin kaikki hahmot rupesivat ”Berninin ansiosta
vaikuttamaan vesipöhöisiltä”.
Ehkä Winckelmannia häiritsi Berninin
veistosten avoin eroottisuus, jota vielä lisäsi valtoimenaan
riehuva tekstiilien ylenpalttinen draperia. Monet ovat
kuitenkin sitä mieltä, että L'Estasi di Santa Teresa (Pyhän
Teresan hurmio) (1652) on lähestulkoon parasta mitä marmoriin
on milloinkaan nakuteltu – henkeäsalpaavaa kauneutta ja ekstaasin
viiltävää tuskaa. Mutta Winckelmann ei löytänyt siitä
kaipaamaansa esteettistä suloutta. Hän jopa epäili, että ne
henkilöt jotka etupäässä ihailevat naisvartalon löysähköä
kauneutta, ”kokevat kreikkalaisen kauneuden vaillinaisesti, sillä
sen kauneimmat hahmot ovat enemmän omaa sukupuoltamme kuin
vastakkaista”. Kamoon Winckelmann!
Se mikä meillä
on päivittäin silmiemme edessä, ei juuri herätä haluja.
Winckelmann esittää tutkielmassaan
Mitä on kauneus taiteessa ja miten opettaa kokemaan sitä
(1763) merkittävän väittämän: ”Jos joku ihailee kehnoa, ei
siitä silti aina pidä päätellä, että häneltä puuttuu kauniin
kokemisen kyky.” Tästä päädyin ihmettelemään ihmisiä, jotka
ovat valmiit vapaehtoisesti kantamaan käsivarsissaan, säärissään
ja olkapäissään kammottavia ja mauttomia kuvatuksia –
tatuointeja. Olen jopa eräässä lehtihaastattelussa ehdottanut,
että tatuointeja harkitsevat menisivät ennen lopullista päätöstä
taidekurssille, josta saisi edes alkeellisen tiedon ja tajun
visuaalisesta estetiikasta. Kuinka väärässä olen ollutkaan –
vaan nyt olen saanut uutta valaistusta hämäryyteeni.
Tatuoinnin ottajaa ei kiinnosta muiden
ihmisten kauneusihanteet. Tatuointien tulee ollakin kömpelöitä ja
suorastaan ”oksettavan rumia”, että ne kirvoittaisivat
kantajansa kahleet menneisyyden häpeällisistä
kulminaatiopisteistä. (”Kipupisteistä”, kuten eräs päästä
varpaisiin tatuoitu haastateltava televisiossa toteaa.) Tatuoinnit
mahdollistavat häpeän sublimaation, joka vapauttaa kokemaan
kauneutta niin (kipeässä) menneisyydessä kuin ehdottomana
aukeavassa nykyisyydessäkin. Tatuointien ”huonouden” tulee
heläyttää myötähäpeän puna katsojan – tuon alati
nimeämättömän toisen – poskille. Meidän tatuoitumattomien on
sen sijaan sorruttava muihin typeryyksiin, voidaksemme jälleen
jatkaa kirkasotsaista elämäämme.
En ole unohtanut joukkopsykoosin
voimaa, joka saa ihmisparan tekemään mitä hyvänsä ilman mitään
syytä. Nykyään tatuoimaton nainen on yhtä harvinainen ilmestys
kuin nainen ilman nenää. En takaa sitäkään, ettenkö millä
hetkellä hyvänsä syöksyisi tatuointiklinikalle – vai mitä ne
ovat – ja kaiverruttaisi pakaraani inhaa kuvaa. Ja kuka tietää
vaikka siellä jo olisi sellainen. Hei, tuokaa peili!
Sulous pystyy
parhaiten vakuuttamaan meidät siitä, että antiikin taideteokset
ovat uusia paremmat. Opetuksen on alettava suloudesta, kunnes voidaan
kohota korkean abstraktin kauneuden tasolle.
Johann Joachim Winckelmann: Jalosta
yksinkertaisuudesta, suomentanut ja esipuheella varustanut Vesa
Oittinen, Kuvataideakatemia 1992.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti