”Enough is not
enough.” Ezra Pound. Kuva SJT 2016.
Oi Jumala, oi Venus, oi Merkurius, varkaitten suojelija,
antakaa minulle tupakkakauppa
tai saattakaa minut mihin tahansa muuhun ammattiin
pois tästä kirotusta kirjoittamisesta,
jossa pitää käyttää aivojaan kaiken aikaa.
– Ezra Pound
Jälleen kerran
olen kierrätyskirjan kimpussa. Tällä kertaa se on Joseph Brodskyn
Veden peili (1994). Ei siis kovin vanhakaan laitos – ja nyt
jo hylättynä. Kirjoittaja on Venetsiassa ”Toisinajattelijoiden
biennaalissa” ja kirjoittaa niitä näitä vetisen kaupungin
toreilta ja kujilta. Itse en ole koskaan käynyt Venetsiassa, joten
en osaa suhtautua millään tavoin veden peilin levottomaan
välkkeeseen kaikissa mahdollisissa kaupungin pinnoissa. Luultavasti
olen hyvästä syystä pysytellyt sieltä pois. Kirjoittaja vertaa
kokemusta siihen, kun sormenpäät koskettavat ensi kertaa rakastetun
paljasta olkapäätä.
Tässä kohtaa
riennän ymmärtäjänä paikalle. Ylenpalttista herkkyyttä
poteneena en vieläkään kykene syömään lounastani loppuun, jos
samaan aikaan tv:ssä tohtori Kiminkinen ronklaa saarijärveläisiä.
Poikasena pyörryin kun näin naapurin tytön kehräsluun ja siitä
lankeavan kalvaan varjon. Kului vuosikymmeniä ennen kuin pääsin
ns. ”kolmospesälle” saakka tajuntaani menettämättä.
Eräänä
marraskuun iltapäivänä 1977, kuten kirjoittaja toteaa, Susan
Sontag soittaa kirjoittajalle ja kysyy: ”Mitä aiot tehdä
illalla?” Sontag on tavannut iltapäivän aurinkoisella piazzalla
Olga Rudgen – Ezra Poundin lesken – joka on kutsunut hänet
luokseen visiitille juuri tänäisenä iltana. ”Minua kauhistuttaa
mennä yksin”, sanoo Sontag ja pyytää kirjoittajaa mukaansa.
Kirjoittaja suostuu.
Lukija ei usko
hetkeäkään, että Sontagia olisi pelottanut vanhan rouvan
tapaaminen. Vanhat rouvat nyt eivät vain ole tämän maailman
pelottavimpia oliota, olivatpa he kenen hyvänsä leskiä.
Kirjoittaja toteaa olevansa omassa itsessään vielä enemmän
peloissaan. Tämän lukija saattaa uskoakin, sillä onhan ”Ezra
Pound iso kiho, käytännöllisesti katsoen teollisuuden ala”,
kuten kirjoittaja maalailee.
Kirjoittajaa risoo
myös se, että Pound teki runoudesta niin hankalaa ja
vaikeaselkoista – ikiaikaisen ”korjauspajan”. Sekään tieto,
että Poundia pidettiin toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaiseen
vankilamielisairaalaan suljettuna 12 vuotta, ei kirvoita
kirjoittajassa muuta kuin toteamuksen, että ”venäläisin silmin
katsottuna siinä ei ollut mitään, mistä olisi kannattanut
intoilla”.
Poundin runous on
jättänyt kirjoittajan kylmäksi. Cantos-sarjan runojen
suurimmaksi erehdykseksi hän näkee ”kauneuden tavoittelun”,
että ”niin pitkään Italiassa asunut ei ollut sitä tajunnut”.
Pound oli runouden uudistaja, ankara modernisti, joka rakasti
menneiden aikojen runouden kauneutta, kuten kirjoittaja aivan oikein
huomauttaa. Sen sijaan Brodskyn omat runot ovat kuin vettä vedessä,
niissä ei kauneutta ole sen enempää kuin käyttöesineissä. Ne
huomaa vasta sitten kun ne ovat nyrjähtäneet paikoiltaan tai
menneet rikki.
Muistan miten
nuorena kollina minua kiehtoi lukemani tieto, että Pound oli neljä
vuosikymmentä trimmannut huippuunsa runoa, jota kukaan ei tulisi
milloinkaan ymmärtämään. Se jos mikä oli koulupojan mielestä
todellista sankaruutta. Ihmisille tulee tarjota jotakin sellaista,
mitä he eivät ymmärrä. Se tulisi olemaan minunkin
elämäntehtäväni. Mutta politiikasta tulisin pysyttelemään
mahdollisimman kaukana, niin fasismista kuin kommunismistakin.
Politiikkaan ryhtynyt on aina fasismin ja kommunismin välimaastossa
– mielipiteiden kuilun partaalla. Jos hän tulee uskoon (kuten
sanonta kuuluu), hänen on hypättävä suin päin kuiluun, kuten
Kierkegaard on todistanut.
Kun huolellisesti mietin koirien kummallisia tapoja,
minun on pakko päätellä,
että ihminen on korkein eläin.
Kun mietin ihmisten kummallisia tapoja,
tunnustan, ystävä hyvä, että olen neuvoton.
– Ezra Pound
Matkallaan
sovittuun tapaamiseen Olga Rudgen taloon kirjoittaja antaa tuomionsa
Poundin hairahtumisesta fasismiin. Hänen mielestään olisi ollut
”miehekkäämpää tunnustaa möhlineensä elämänsä kuin
pysytellä itsepintaisesti vainotun neron roolissa, sojottaa
käsivarttaan fasistitervehdykseen Italiaan palatessaan, kieltää
sen jälkeen tuon eleen merkitys, antaa vastahakoisesti
haastatteluja, käyttää viittaa ja sauvaa viljelläkseen
tietäjäukon ulkomuotoa sillä seurauksella että muistuttaa Haile
Selassieta”. ”Ja nyt minun oli määrä tavata hänen
vaimovanhansa.”
Nämä katkerat
sanat mielessään kirjoittaja menee tapaamaan Olga-rouvaa taloon,
jossa vain muutama vuosi sitten Pound oli hionut ja viilannut
runojaan. Kirjoittajaa kouraisee pitkästyminen syvällä heikoksi
käyneessä sydämessään, kun hän näkee runoilijan ”rintakuvan
jököttävän” olohuoneen lattialla. Hätäisesti ehditään tee
tarjoilla, kun vanha rouva aloittaa sormi pystyssä, kuten
kirjoittaja terävöittää, sen aarian jota oli kuultu jo vuodesta
1945 lähtien: ”Että Ezra ei ollut fasisti, että he olivat
pelänneet amerikkalaisten panevan Ezran sähkötuoliin.”
”Pitäisihän se käsittää että Ezra ei ollut antisemiitti,
olihan hänen nimensäkin Ezra.”
Vanhan rouvan
puheensorina vaivuttaa kirjoittajan unen partaalle. Hän rekisteröi
hajanaisia lauseita sieltä täältä: ”Rapallossa ei silloin ollut
saksalaisia.” ”Ezra oli matkustanut vain kahdesti kuussa
Rapallosta Roomaan tekemään radiolähetystään.” Välillä
Olga-rouva pitää tauon ja kysyy: ”Capito?” Kirjoittaja vaipuu
syvemmälle nojatuoliin ja päättää olla vaiti: ”Ole kohtelias
äläkä keskeytä vanhaa rouvaa; tuo on pötyä, mutta hän uskoo
siihen.”
Talosta
poistuessaan kirjoittaja toteaa, ettei ole ”tainnut” koskaan
aikaisemmin tavata fasistia, mutta on ollut sen verran tekemisissä
kommunistien kanssa, että siinä soi tuttu kaiku. ”Kerrankin kävi
niin etten tuntenut surua, jota tavallisesti tunnemme jättäessämme
lesken talon, tai ylimalkaan jonkun yksin autioihin huoneisiin.”
Toisaalta, toteaa kirjoittaja, ”vanha rouva oli hyvässä kunnossa,
kohtalaisen hyvin toimeentuleva, ja kaiken lisäksi hänellä oli
vakaumustensa suoma lohtu”.
Pound lukeutui
siihen sankkaan ”kulttuurifasismiin” hurahtaneiden kirjailijoiden
joukkoon, jotka näkivät artisokkapellolla ilman paitaa kuokkivassa
Mussolinissa – pontisten soiden kuivaajassa ja futuristissa –
tulevaisuuden airuen. ”Hän (Pound) ei ole kaukana muun kirjallisen
fasismin ilmapiiristä”, kirjoittaa Tarmo Kunnas kirjassaan
Fasismin lumous (2013). Moraalisesta relativismista huolimatta
”velvollisuuden- ja vastuuntunto ovat hänen runoudessaan ihanteina
jo ennen hänen propagandistista tehtäväänsä Italian radiossa”.
Individualistina
Poundin ihanteena oli ”runouden kuningaskunta maan päällä”,
”jossa yhteiskunnalliset konfliktit on minimoitu ja jossa vallitsee
harmonia kuten Mussolinin Italiassa”. Fasistisessa komento- ja
kuriyhteiskunnassa runoilija tuskin olisi viihtynyt. Antisemitistisiä
lausuntojaan Pound katui myöhemmin. Kunnaksen mukaan ”Poundinkaan
antisemitismi ei ole Hitlerin biologista rasismia. Se on
antimaterialistista antisemitismiä, joka liittää juutalaiset
moderniin maailmaan, kapitalismiin ja keinotteluun”.
Tavatessaan
Mussolinin tammikuussa 1933 Pound halusi esitellä hänelle
talouspoliittisia ideoitaan, mutta Il Duce viittasi niille kintaalla.
Mussolini kommentoi runoilijan aiemmin lähettämää runoa (Canto
XXX) ”huvittavaksi” (”Ma questo è divertente, said the
boss”). Olgalle Pound totesi tohkeissaan ettei ollut koskaan
tavannut ketään, joka olisi niin nopeasti tavoittanut runon idean
kuin ”pomo”. Ilmassa oli suurta ironiaa – ”huvittava” on
ehkä epätodennäköisin sana, joka tuota kryptistä runoa lukiessa
saattaisi päähän pälkähtää.
Mussolinin Italian
sorruttua 1945 amerikkalaiset vangitsivat Poundin maanpetoksesta
syytettynä ja sulkivat hänet viikkokausiksi ulkohäkkiin kuin
eläimen. Ezran etsikkoaika imaginaarisessa valon valtakunnassa oli
ohi. Syystäkin kysyttiin, minkä maan hän oli pettänyt.
Amerikkalaiset eivät kuitenkaan panneet Ezraa sähkötuoliin, vaan
julistivat hänet hulluksi. Vapauduttuaan mielisairaalasta (St.
Elizabeths Hospital – ”The Hell Hole”) 1958 Pound palasi
takaisin Italiaan – Venetsiaan ja Rapalloon. Ezraa ei naisten seura
huimannut, sillä matkassa oli useampiakin naisia (Dorothy ja
erikoinen ”sihteeri” Marcella Spann), mutta vain Olga kesti koko
pitkän matkan helvettiin ja takaisin.
Lines for Olga
The gondolas dying
in their sewers
& grasshopper dead
on his stalk
& she, Olga, with serene
courage
bearing it all
finding beauty
where the last
vestige of it
still was
finding it in the least items
& in the great
in San Marco
& the piazza
by night.
– Ezra Pound (1962)
Canto XXX
Joseph Brodsky:
Veden peili, suom. Marja Alopaeus, Tammi 1994.
Tarmo Kunnas:
Fasismin lumous, Atena 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti