Naisen arvoitus on miehen
fantasia, minkä vuoksi ainoa todellinen feministien teko on sanoa,
että naisella, reaalisena, ei ole sitä salaperäistä X:ää, minkä
mies kuvittelee hänellä olevan – siis naista ei ole olemassa.
Slavoj Žižek
Ilta on tyyni, ei varjoakaan.
Ne tulevat pimeydestä, niillä on tutut kasvot
ja iho sileää kuin läpikuultavaksi hiottu marmori.
Kauniita naisia kaikki – ainoastaan parrakkaat
leukapielet epäilyttävät.
(SJT 1982)
Meidän
kaikkien päämääränä on tulla vahoiksi äijiksi – myös
naisten – vaikka jotkut ehkä muuta luulevat. Äijä tulee räkänokastakin vaan ei turhan naurajasta, sanottiin
ennen aikaan. Nykyään sekään ei enää pidä paikkaansa – niin
kuin ei mikään. Äijistä on moneksi eikä äijyys ole iästä
kiinni, jotkut jopa syntyvät vanhoina äijinä. Kun taas jotkut
ovat yhä äijinäkin polvihousuisia räkänokkia, jotka nauraa
hekottavat torinlaidalla vitivalkoisia implanttejaan väläytellen.
Vanhoista äijistä kaikkein äijin on tietenkin Sokrates. Jätimme
taannoin Sokrateen ja Faidroksen lorvailemaan plataanin varjoon. Mitä
sinne kuuluu?
Näkymä
yli 2000 vuoden taakse on kirkas. Siinä hän – Sokrates – istuu
suuren plataanin varjossa. Faidrosta ei näy, ehkä hän loikoo puun
takana. Sokrates on työntänyt törkyiset varpaansa syvälle
rehevään ruohikkoon. Taustalla auringon kilossa lipuu laiska joki,
Ilissos, jonka raikkaassa vedessä Sokrates vain tuokio sitten uitti
milloinkaan kenkää nähneitä jalkojaan – noita viisaudessaan
ylivertaisia. Päivä on puolessa.
Todellisesta
todellisuudesta me emme tiedä mitään, vaikka monet muuta luulevat.
Liian monet puheet perustuvat pelkkään luuloon ja silkoisiin
mielipiteisiin. Minkä tahansa mielipiteen uskotaan ryhtyvän oitis
todellisuudeksi, kunhan se vain saadaan ääneen sanotuksi. Ikään
kuin maailman todellisuus lehahtaisi välittömästi sen päälle
istumaan kuin vanha varis. Juuri tällaista on vanhojen äijien
viisaus – ”kaluttuja käytäntöjä” ja myötäsukaisia hyväksi
luuloteltuja oletuksia.
Hukkasin nauruni vuorelle.
Kevään tuulet eivät punaa poskiani.
En osaa nauttia viinipullostani,
enkä välitä vaikka kukat kuihtuvat.
Illan sumutkaan eivät enää tiedä
minne kokoontua.
(1995)
Sokrates
esittää kysymyksen: ”Eikö sen joka aikoo puhua hyvin ja
kauniisti, tule ymmärtää miten niiden asioiden laita
todellisuudessa on, joista hän aikoo puhua?” Mutta Faidros
on kuullut viisaitten äijien väittävän aivan muuta. Hyvän
puhujan ei ”ollenkaan tarvitse tietää mikä on todella oikein,
riittää kun tietää mitä päättävä enemmistö sellaisena
pitää; myöskään ei tarvitse tietää mikä todella on hyvää ja
kaunista, riittää kun tietää mitä sellaisena pidetään.”
Sokrates innostuu asiasta ja paasaa tapansa mukaan puuta heinää
pitkälle iltapäivään, kunnes yhtäkkiä kääntää kelkkansa.
”Todellista
puhetaitoa, johon ei liittyisi tietoa totuudesta, ei ole eikä tule
olemaan”, sanoo Sokrates tai paremminkin väittää jonkun ihme
”lakedaimonilaisen” niin sanoneen. Suurieleisesti Sokrates kutsuu
sfäärien ”jaloja olentoja” taivuttamaan Faidros – tuo kunnon
panomies – siihen uskoon, ”että jollei hän ahkerasti harrasta
filosofiaa, hän ei ikinä tule päteväksi sanomaan mistään
asiasta mitään”. ”Siinä se oli, Faidros. Sanaakaan et enää
kuule minun suustani.”
Nykyään pääni on tyhjä
kuin linnunpönttö talvella.
Jos jokin ajatus ilmestyisikin
paikalle – ajan mokoman
kottaraisen tiehensä.
(Zen, 2016)
Kaikki
mikä elämässä toistuu useammin kuin kerran on säännönmukaista.
Sokrateen tavoin en ryhdy tässä mitään itse sanomaan, vaan väitän
jonkun ihme Wittgensteinin sanoneen, että ei ole mahdollista sanoa
”säännön seuraamiseksi” sitä, minkä vain yksi ihminen on
tehnyt vain yhden kerran. Entä riittääkö kaksi kertaa? Siitä
Wittgenstein ei sano mitään, mutta huomauttaa, että kieli on
teiden labyrintti: tulet yhdeltä suunnalta ja tie on tuttu; tulet
toisaalta ja olet eksynyt.
Ikääntymisen
myötä näkö heikkenee, kuulo huononee, nivelet kuluvat ja hormonit
karkaavat villikissojen matkaan. Se on luonnollista, sinä olet
tullut vanhaksi, sanotaan. Ensimmäisen kerran kuulin sen
kolmikymppisenä, kun hiukseni olivat alkaneet uhkaavasti harventua.
Sukuvika, sanoi äitini, ensin syvät leskenlahjat ja lopulta koko
päälaki kaljuna. Kun tämä kaikki oli saatu sanottua, aloimme taas
”elää porskuttaa” (kuten sanonta kuuluu) sitä samaa
tavanomaista elämää – tosin raihnaisina ja korjauskelvottomina.
Vanhuus on sitä, että
illan juhlat ovat menneet hyvin,
vaikka ei olekaan saanut haistella
vastakkaisen sukupuolen perää.
(Koiruuksia, 2016)
Jos
vanhoille äijille ikääntymisen myötä kasvaisi siivet
selkään, olisi se mitä luonnollisin ja säännönmukaisin asia
maan päällä. Ensin siivet olisivat vain vähäiset tyngät, ja
niille naureskeltaisiin kuin nuorukaisten partahaivenille. Mutta
lopulta ne olisivat silkkaa todellisuutta. Ja eräänä iltana
arvaamattomana ikivanhat äijänkäppyrät (myös naiset, kuten
alussa todettiin) vain kahahtaisivat siivilleen ja katoaisivat
iltaruskon riepottelemalle taivaalle. Mikään ei olisi niin
luonnollista kuin se. Sen voin vaikka itse sanoa.
Tässä
siipiasiassa on palattava jälleen plataanin juurelle kesken
Sokrateen puheen, jossa hän juuri nyt pohtii sielun olemusta.
Kaikella on alkunsa, mutta alku ei ole mistään kotoisin. Kaikki
mikä liikkuu – kuten sielu – on kuolematonta. Se mikä on sielua
valvoo kaikkea sielutonta, ”se kiertää maailman kaikkeudessa ja
ottaa milloin minkäkin muodon”. Siivekkyys on sille luonnollinen
olotila, kuten ikivanhoille äijillekin. Mutta se voi myös menettää
siipensä ja vaipua alas ”kunnes tapaa jotakin kiinteätä; siihen
se sitten asettuu asumaan ja ottaa maallisen hahmon”.
Maallisen
hahmon päämääränä ja vaivana on tulla vanhaksi. Sokrateen
mukaan tuollainen vanha kääkkä on notkoselkäinen, jäykkäniskainen
ja pystyturpainen, sen karva on harmaata ja silmät verestävät, se
on uppiniskainen ja kovakorvainen, se ei tottele piiskaa eikä
keppiä. Mutta siivet kasvatettuaan nämä siivekkäät kaakit
lähtevät lentoon, ja kun ne pääsevät ”korkeimpaan kohtaan, ne
siirtyvät ulkopuolelle ja asettuvat taivaan selkään. ”Syy
siipien irtoamiseen sielusta lienee”, jatkaa Sokrates, mutta kuka
tätä enää jaksaa. (Vaan sieltähän se löytyy: Faidros
sivu 167.)
Mitä
tästä kaikesta pitäisi ajatella? Tällä hetkellä en osaa edes
kuvitella, mitä kaikkea tästä avautuu. Mitä kaikkea voisi sanoa,
jos olisi pään väkevyyttä. Muistiinpanoni käyvät sekaviksi ja
lopulta tykkänään loppuvat, joten jättäydyn muutaman
kirjoittamani arrogantin runon varaan.
Vanhemmiten karvat
siirtyvät entisiltä sijoiltaan
rehottamaan omituisiin paikkoihin.
Vähäisemmissäkin pöheiköissä
on nähty lintujen pesivän.
Oudon vaaleiksi tuuhenneet
sierainkarvat hehkuvat
pimeässä kuin autonlyhdyt.
Ne valaisevat tietäni, kun
harhailen pubista kohti
matalaa majaani.
(2016)
Platon:
Faidros, Teokset 3, suom. Pentti Saarikoski, Otava
1999.
Ludwig
Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia, suom. Heikki Nyman,
WSOY 1999.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti