TOIVIORETKI UUMAJAAN

Kulttuurikeskus Väven, oikealla Bildmuseet ja taidekampus muotoilu- arkkitehtuuri- ja taidekorkeakouluineen. 

Kello on 6:30. Kaupungintalon lipan alla seisoo sadetta pitämässä matkaajia valmiina lähtemään Seinäjoen Taidemuseoyhdistyksen matkalle kadonnutta kulttuuria etsimään. Nimenhuudon jälkeen huomataan, että Hese puuttuu ja Mustonen. Molemmat tulevat viime minuutilla. Bussi lähtee aikataulun mukaan 6:45.

Sateinen lakeusmaisema keikkuu ikkunassa juoksevien vesinorojen takana. Vaskiluodon satamassa tuuli iskee vastaan, sade tulee vaakasuorana. Aamiainen laivalla, moottorien tärinä tarttuu teemukiin. Sataa edelleen, vaahtopäät nousevat ja sammuvat lyijynharmaaseen mereen. Horisontti on kadonnut sumuun. Saariston antama tuulensuoja jatkuu pitkään ja pitää laivan menon stabiilina, vasta Valassaarten jälkeen tuntee olevansa meren armoilla.

Laivan kabinetit ovat tyhjillään. 1980-luvulla seilasimme useasti kumpaankin suuntaan Artebotnian asioilla – kokoustimme usein laivan kabinetissa koko matkan ajan. Artebotnia oli Västerbottenin ja Österbottenin (Etelä-Pohjanmaan) taiteilijoiden muodostama taiteilijaseura – tai paremminkin taiteilijaryhmä. Pidimme näyttelyitä rannikkokaupungeissa molemmin puolin Merenkurkkua. Minkäänlaisia muistiinpanoja ei noista ajoista ja toimista ole olemassa – aivan kuin outoa unta näkisi. Viimeinen Artebotnian näyttely pidettiin Västerbottenin museon tiloissa 1985 – taidemuseota ei Uumajassa vielä ollut. Työskentelin tuolloin Italiassa, joten arvoitukseksi on jäänyt miksi toiminta loppui kuin seinään. Rahoituksen hankkiminen ainakin oli vaikeaa kahden maan kansalaisista koostuvalle yhteisölle.

Nykyään kaikki on toisin, Uumajan uusi taidemuseo hallitsee taidekampusta, jossa sijaitsevat myös muotoilu- arkkitehtuuri- ja taidekorkeakoulut. Kokonaisuus hakee vertaistaan näillä ja millä tahansa leveyksillä. ”Täällä on tällaista ja meillä ei ole mitään”, sanookin joku matkalaisista synkeällä äänellä. Mistään tuollaisesta me lahden toisella puolen asuvat niin henkisesti kuin aineellisestikin takamatkalle jääneet ”itäpohjalaiset” emme uskalla edes uneksia.

Täällä Länsipohjassa kohtaavat pohjoisen ja etelän kulttuurit. Tästä maisemasta Torgny Lindgren löysi eksemplaarin maisemamaalarin Kirjo Lehden ja mystiset mittasuhteet saavassa tienoossa eksistoivat pylsynsyöjät ja akvaviitinjuojat. Länsipohjan maisema on juuri se ”oikea maisema”, sitä paitsi se on aivan samanlainen kuin Itäpohjankin maisema. Tämän ”pohjimmaisen maiseman” hallitseva piirre on avaruus, mittaamaton tyhjyys olevaisiksi koettujen elementtien väleissä – mikään määrä maalia ei riitä tuota tyhjää täyttämään. ”Ja onhan otettava huomioon kaikki se mitä en ole maalannut” kuten Kirjo Lehti alias Herman Andersson huomauttaa. http://seppo-zen-selallaan.blogspot.fi/2009/08/oikea-maisema.html

Aivan joen partaalla kohoava uusi taidemuseo – Bildmuseet – on huikea kokonaisuus. Itse asiassa koko joenranta kulttuurikeskus Vävenille – sekin uusi tulokas tässä maisemassa – saakka on muotoutumassa yhtenäiseksi kulttuuripuistoksi. Ulkoiselta olemukseltaan silmäänpistävä puurakenteinen taidemuseo osoittautuu sisätiloiltaan suurenmoiseksi museoksi. Valoisat näyttelysalit antavat mahdollisuuden monenlaisille näyttelykokonaisuuksille. Saleista ja käytäviltä joelle avautuvat suuret ikkunat tarjoavat hätkähdyttäviä näkymiä.

Päänäyttelynä on taidekorkeakoulun viidennen vuosikurssin oppilaiden loppunäyttely. Valoisaa ja positiivista taidetta, ehkäpä hieman enemmän tulevaisuuteen uskovaa kuin vastaavan ikäluokan taide lahden toisella puolella – eikä ihmekään. Toinen näyttely esittelee kuubalaista nykytaidetta The Spaces Between / Contemporary Art from Havana. Siitä myöhemmin.

Uumajan satamassa synkät pilvet ja puuskittainen tuuli ennustavat paluumatkalle myrskyä, jota ei sitten tulekaan. Kaikessa rauhassa voivat nälkäiset matkustajat käydä saaristolaispöydän kimppuun laivan keinuessa seesteisillä aalloilla.

Kuvat SJT 2015.