sunnuntai 31. toukokuuta 2015

POISSAOLEVAN ESTETIIKKA




Varhainen aamu on aurinkoinen, valonsäteet taittuvat suureen ikkunaan ja heittyvät kirkkaina läiskinä pitkin seiniä. Keitän teen ja katson uutiset televisiosta, kello on kahdeksan. Uusi hallitus kiihdyttää mieliä, oppositioon jääneiltä oikeamielisiltä kunnon poliitikoilta tippuu pelkästä kärsimyksestä hiukset päistä. Että maailma osaakin olla, mitään muuta se ei sitten osaakaan. Pilvet peittävät taivaan ja pimentävät huoneet. Jo ennen yhdeksää alkaa satamaan.

Juon teen, syön kaurarieskaa pitkän siivun, hapankurkun ja yhden tomaatin. Peseydyn ja tyhjennän suolen. Pesen hampaat. Huuhtelen teelasin. Oliko se Reinhardt joka sanoi, että vasta sitten, kun ei ole enää mitään syytä – ei edes tekosyytä – tehdä jotakin muuta, on aika mennä työhuoneelle ja ryhtyä tekemään taidetta – ryhtyä taiteilemaan. Menen työhuoneelle, mutta tänään en taiteile. Tänään ripustan näyttelyn Y-Galleriaan Kyrkösjärven rannalle.

Tulostan listan ja julisteen. Tarkistan maalaukset ja käärin ne solumuoviin. Kahdeksan maalausta, enempää ei tähän näyttelyyn tarvita. Työvälineiksi varaan ruuvitaltan ja pihdit. Matka on niin lyhyt, pari kilometriä, etten tarvitse eväitäkään. Teetermos on kuitenkin hyvä olla mukana – voin käydä järvenrannalla meditoimassa. Meditatiivisia ovat nämä uudet maalauksenikin – aukkoja ajan ja mielen virrassa, tyhjyyden estetiikkaa ja poissaolevan kauneutta.

Kello on vasta puoli kymmenen, galleriaan pääsee puolen päivän jälkeen. Radiossa soi musiikkia vanhasta Euroopasta, kuuntelen sitä. Ch'io mi scordi di te?, kysyy sopraano Soile Isokoski. Miten tähän on tultu, miten en saa sinua unohdetuksi? Sitä minäkin ihmettelen, olen ihmetellyt jo kauan. Ilma alkaa jälleen kirkastua, ei alakaan satamaan. Se on hyvä se.

Maisemallisen tilallisuuden tulkintaan on kaksi tietä: läntinen sääntökunta keskittyy perinteisesti tilan avaruudessa ja tienoossa eksistoivin (oleskelevien) olioiden (esineiden, pilvien, kasvien jne.) laskennalliseen esittämiseen. Taustalla lienee Aristoteleen havainto ja teoria maailmasta, jossa ei ole tyhjyyttä lainkaan – ei edes avaruudessa. Maailman partikkelit ovat niin tiiviisti kiinni toisissaan, että niiden väliin ei jää minkäänlaista väliavaruutta. Reikäkin on näin ollen konkreettinen esine – tavara. Tyhjyyttä ei voi edes ajatella. Maailmankaikkeus on näennäisesti erilaisista osasista koostuva kiinteä kompakti kappale.

Itäinen sääntökunta perustaa kaiken olevan tyhjän päälle, tyhjyys kannattelee kaikkea tilassa olevaa. Itse asiassa kaikki tilallisuus on pelkkää tyhjää. Ei ole olemassa mitään tienoota, horisonttiin saakka avautuvaa tiedostuksen aukioita, jossa maailma on paljastumisensa tilassa, kuten Heidegger kirjoittaa. Tienoo on mielikuvituksen tuotetta, halpa temppu rauhoittaa tuntemattomaan heitetyn orvon piruparan oloa. Itäisen taiteen päämääränä on tyhjyyden ja poissaolevan esittäminen – tai pikemminkin poissaolevan paljastumisen mahdollistaminen. Tyhjyys on kaiken olevan luonut ja tekee itseänsä tykö.

Voiko näistä kahdesta ääripään teoriasta sanoa, että ne ovat molemmat päteviä maailman hahmotuksia. Voidaan sanoa, ja voidaan jättää sanomattakin. Tällä Tiellä meidän on hylättävä kaikki oikeat mielipiteet – siis samantien kaikki mielipiteet. Itäisen ajattelun mukaan mielipiteet kiertävät kuin planeetat totuuden ympärillä. On aivan sama minkä mielipiteen valitsee, se on yhtä kaukana – tai lähellä – totuudesta kuin mikä tahansa muu mielipide.

Toki länsimainen taidekin on eksynyt vaihtelevalla menestyksellä tyhjyyden tielle jo renessanssin päivistä alkaen. Joten kaiken sortin välitilan ja välimaaston kulkijaa on kulkijoiden joukossa – luultavasti itsenikin sieltä löydän. Kohtuuden nimissä on todettava, että myös länsimainen filosofia on päätynyt tyhjyyden äärelle. Ontologinen – olemisen olemisena – tutkiminen on filosofian tärkeintä työsarkaa. Mutta mitä olevaisen moneuden – olioiden, kivi- ja kasvikunnan, maan ja taivaan – tuolta puolen on löytynyt. Ei yhtään mitään, pelkkää tyhjyyttä. Ainoa johtopäätös on, että ”olemista sinänsä” ei ole edes olemassa.

Kello on vasta puoli yksitoista. Jälleen taivas vetäytyy sankkaan pilveen, vaan satamaan se ei silti ryhdy. Radiosta raikaa Suvivirsi. Panen radion kiinni ja ryhdyn kuuntelemaan Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin häikäisevää yhteistyön tuotosta Happy End. Brother give yourself a shove. Sitä tässä nyt tarvitaankin, kunnon tönäisyä. Tämäkin on Heideggerin käsitteistöä: taide ikään kuin tönäisee tai sysää (Stoss) meidät todellisuuden kätkeytymättömyyden tapahtumaan. Emme tarvitse edes tuota Kierkegaardin kuulua hyppyä, tarvitsemme vain taideteoksen antaman sysäyksen, ja olemme kuin taikaiskusta olemisen paljaassa ytimessä. Se ei ole vain tuolla tai tälle puolen, edessä tai takana, se on kaikkialla!

Kuorin perunat. Ovatpahan valmiina, kun palaan ripustamasta. Tofun paistoin jo eilen illalla, kun se oli alennustuote ”30 % HUOM PÄIVÄYS”. En ole vuosiin ostanut tofua normaalihinnalla. No, sitä ei tarvitse tässä kertoa. Kipaisen pikaisesti talon takaa voikukanlehtiä ja horsmanversoja salaatiksi. Kylmä viima käy edelleen. Mistä sitä riittää, huomenna on jo kesäkuu. Naapuri kysyy, onko tänään avajaiset? Mitkä ihmeen avajaiset, minähän olen auki kaiken aikaa. Happy End on ehtinyt jo lapsuuteni suosikkilauluun Surabaya Johnny.


Kello on jo yksitoista. Pakkaan maalaukset ja muut tarvikkeet autoon. Kamera, aivan, kamera pitää ottaa. Panen kuvan ripustuksistani Facebookiin. Sitikka hyrähtää käyntiin kuin suuri kissa. Järveltä tuulee ankarasti, vain vaivoin saan taulupaketit sisälle Y-taloon. Vahtimestari näyttää paperia, siihen on pantava nimi alle. Ei hätää, minulla näitä nimiä riittää. Käytävä on pitkä kuin ikuisuus. Ikkunoista näen, miten järvi kiehuu puuskittaisessa tuulessa. Galleria on vähäinen, vain kolme seinää, neljäs pelkkää ikkunaa. Näyttely on äkkiä ripustettuna. Onko tämä näyttelyksikin liian vähäinen. Vaan kaikkein vähäisimmistä ilmiöistä alkaa näkemisen tapahtuminen – havainnon reflektio. Edelleenkin tärkeintä on se, mitä siinä ei ole.

Näkymättömän estetiikka – Beauty of Absence, Y-talon Galleria 1.6.–31.7.2015

2 kommenttia:

  1. Ja nyt en muista kuka esitti sen laulun Surabaya Johnny! Pahuksen laulu alkoi soida päässäni. Mulla ei ole kyllä sitä älppäriä, mutta se on ehdottomasti niitä 30-luvun schlagereita, joista Mellerin Arto teki joskus nuorena runokokoelma-seppeleen. Ehkä se oli Lotte Lenya? Oliko?

    Onnea näyttelylle! Kuulostaa hyvältä tuuliselta paikalta. Niitä riittää.

    VastaaPoista
  2. Lotte Lenya tietenkin. Tässä olen kuunnellut Spotifysta löytyvää englanninkielistä levytystä (2007), jossa laulaa Charlotte Cohn. "Cohn's 'Sailor's Tango' is gorgeous and haunting and her rendition of 'Surabaya Johnny' soars: dynamic and beautiful."

    VastaaPoista