MITEN MUSEOSTA TULI RUMA SANA

Kirjoittaja suosikkimuseonsa Louisianan veistostarhassa, Humlebæk 2003. Kuvat SJT 1989, 2003.

Ilman taidetta me taantuisimme nopeasti, ja alkaisimme (taas) syödä toisiamme.

Taide on yhtä elintärkeää kuin puhdas ilma, silti sitä ei tarvitse kaikkien ihailla. Riittää että edes jotkut ovat tietoisia asioiden oikeasta laidasta.

Jotta taiteenystävät voivat kokea taideteoksia, se vaatii tarpeellisen määrän toimivia taidemuseoita, joissa on esillä niin uutta kuin vanhaakin taidetta. Taidemuseon tehtävänä on taiteen muistin ylläpito, sillä taiteen perinnön tulee säilyä myös tuleville sukupolville, huolimatta siitä miten ahkerasti tai laiskasti nykypäivän yleisö käy taidenäyttelyissä. Tulosvastuun vaatimus on levinnyt myös taidemuseoiden piirin, ja tulosvastuuta mitataan karkeasti yleisömäärillä. Uusien yleisöjen etsiminen tuntuukin menevän usein museoiden toiminnassa varsinaisten museaalisten tehtävien ohi.

Nykyään sana museo on niin huonossa huudossa, että monet museot välttelevät sanan käyttöä ja jotkut ovat jopa vaihtaneet nimensä ”taide- ja kulttuurikeskuksiksi”. Viime vuonna kokonainen rypäs maamme ykkösmuseoita – Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma ja Sinebrychoffin taidemuseo – päätti Valtion taidemuseon säätiöimisen myötä korjata kiusallisen tilanteen. Lopputuloksena on uusi ja uljas Kansallisgalleria, jossa on kätevästi päästy eroon molemmista iljetyksistä: ”museo” ja ”taide”.

Suomen Museoliitokin riemuitsee tutkimuksessaan (2011), että ”museouudistusten yhteydessä tapahtuvien nimenmuutosten yhteydessä museo-sanan poisjättäminen museon markkinointi- ja viestintänimestä on nykyään tavallista, myös silloin kun uudistettu yksikkö keskittyy pelkästään museopalveluihin”.

Miten ja milloin museo-sanasta tuli kirosana. Johtavatko Joron jäljet yhä esteetikko Theodor W. Adornoon, jonka mielestä ”museo” viittaa ikävästi nykyajalle tarpeettomiin tavaroihin. ”Museota ja Mausoleumia yhdistää muukin kuin fonetiikka. Museot koostuvat perhehautojen tapaan taideteoksista.” (Adorno 1967). Yhtäläisellä kiivaudella Adorno vihasi myös ”lökäpöksyintellektuellin” harrastamaa jazzia ja ”tuhansien järvien syvänteistä” kumpuavaa Sibeliuksen musiikkia.

1970-luvulla museokielteisyys nousi huippuunsa. Aihetta käsittelee Douglas Crimp kirjoituskokoelmassaan Museon raunioilla (1990). Suomentaja intoutuu ylistämään Crimpia ”piikiksi taideinstituutioiden lihassa”. Myös Crimp lainaa Adornoa, jonka mukaan museon institutionaalinen kuolleisuus tarttuu myös siellä oleviin taideteoksiin. Nykyään museovastaisuutta lietsovat ”kansallistunteen” elähdyttämät nurkkakuntaisuuden apostolit. Ylikansallisen Guggenheim Helsinki -museohankkeen on nimenomaan pelätty uhkaavan ”kansallista virallista taidettamme”. Mitä ikinä se sitten onkaan!

Mutta kuten sanottu, me tarvitsemme taidetta. Ja taiteen kokemiseen me tarvitsemme taidemuseoita. Taidemuseot ovat kaupunkien sydämissä olevia elämän keitaita, joissa voi valaista niin itseään kuin maailmaakin. Sitä paitsi taidemuseoissa on bonuksena asialliset saniteettitilat.

Taide tavoittelee sitä, mikä on meissä ja tässä maailmassa tavoittamatonta mutta läsnä olevaa, asioita, jotka ovat olemassa mutta eivät tule havaittaviksi ilman kykyä katsoa tai kuunnella maailmaa toisin. Taiteen olemus piilee juuri tässä, tavoittamattoman etsimisessä. Tapa, jolla kirjoitamme ja puhumme taiteesta, on siksi merkittävä. Se, kuinka suhtaudumme taiteeseen, kertoo paljon siitä, millaisia itse olemme.

           Sini Mononen

Teksti on ilmestynyt ilman kuvaa ja sitaatteja kolumnina Ilkassa 20.5.2015.