HOKUSAI NOSTATTAA JÄLLEEN SUUREN AALLON

Hokusai: Auringonlasku Ryogokussa, ”36 näkymää Fujivuorelle”.

Sieluni vielä

aaveenakin toikkaroi

kesän niityillä

(Hokusai, suom. SJT)

Yksi kirjojen kierrätyksestä poimimani kirja käsittelee japanilaisen ukiyo-e-mestarin Hokusain (1760–1849) puukaiverrustaidetta (woodblock printing). Ulkoasultaan jo hieman kulahtanut kirjanen on kuulunut turkulaiselle taiteilijalle ja herrasmieskriitikolle Osmo Laineelle. Ties millaisen taipaleen kirja onkaan tehnyt Turusta Seinäjoen Torikeskuksen ”kirjanvaihtoviikonloppuun”.

Taiteilija, jonka me tunnemme nimellä Hokusai, ei syntynyt eikä kuollut tuon nimisenä. Kaikkiaan hän käytti uransa aikana noin kolmeakymmentä eri nimeä teostensa signeeraamiseen. Tuon ajan Japanissa ei ollut harvinaista käyttää muutamaa eri nimeä, mutta Hokusai meni tässäkin aivan tolkuttomiin. Olen itsekin käyttänyt paria kolmea eri nimeä ”virallisen nimeni” lisäksi, kuten Ensio Mäntyaho ja Oski Kalte. Muutimme 1950-luvulla Mäntyaho nimiselle kukkulalle, ja niin meistä tuli Mäntyahoja. Muuttaessani tähän nykyiseen talooni ovessa oli samettipohjainen nimilaatikko ja siellä irtokirjaimia – vaivoin sain niistä koostettua yhden tolkulliselta kuulostavan nimen Oski Kalte. Olen aina tiennyt, että en ole mikään Seppo Tanninen, vaikka minua sellaisella nimellä kutsutaan. Luultavasti olen Oski Kalte.

Hokusain elämä oli muutenkin tolkutonta, hän eli perin vanhaksi, muutti asuinpaikkaansa alvariinsa ja ehti elämänsä aikana maalata noin 30,000 kuvaa. Hän pujotteli taitavasti tyylilajista toiseen tarttumatta lopullisesti mihinkään. Kunnes hän tutustui eurooppalaiseen grafiikkaan, joka avasi hänelle tien keskusperspektiiviin, varjostusten käyttöön ja realistiseen ilmaisuun. Tässä on suurta sattuman ironiaa: Hokusai lainasi maalaustyylinsä parametrit eurooppalaisilta 1800-luvun alun realisteilta, kun taas eurooppalaiset taiteilijat – tutustuttuaan hieman myöhemmin Hokusaihin – löysivät itsestään tuon japanilaisen mestarin innoittamana häikäisevän impressionismin.

Mikään ei ole uutta auringon alla. Ei myöskään tämä nykyään niin muodikas ”sisällöntuottaminen”, joka on jo ilmeisesti ohittanut tuon niin monen näsäviisaan konsultin leivälle kaviaaria tuoneen ”tuotteistamisenkin”. Lehdistä saa lukea, että museoita jo lopetetaan – ”Lönnströmin taidemuseo luopuu seinistään” – sillä sisällöntuottaminen ei tarvitse seiniä. Ei todellakaan – se tarvitsee vain toimivan suolen.

Näin oli käynyt myös Hokusain aikaan, tuhatvuotinen maalaustaiteen perinne ei enää ”Edon kunnon kaupunkilaisille” avautunut. Taide ei enää riittänyt, tarvittiin jotakin muuta elähdyttämään sammunutta eetosta. Aivan kuten meille on tänäisessä maailmassa käynyt. Edon eliitin piireissä sisällöntuottajat olivat vallanneet taiteenkuluttajien mielet ja koko taidemaailman. ”Itseensä tyytyväinen Edon porvaristo ei tiennyt olevan mitään sen parempaa kuin heidän teatterinsa, heidän putiikkinsa, heidän painijansa, heidän katuelämänsä kirjavuus – tuo kaikki kaupunkiin rajoittuneena”, kirjoittaa kirjan kirjoittaja Ichitaro Kondo.

Tällaista itsekylläistä maailmaa vastaan Hokusai nostatti neroutensa. Pitkään tulokset olivat huonoja, mestari toimi kuvittajana ja katukaupustelijana. Vasta yli viisikymppisenä, kun mestari oli ottanut nimekseen Taito, alkoi menestyksen syrjää pukata. Hän oli kehittänyt taitonsa ja näkemyksensä huippuunsa – ja hänellä oli kaikkien aikojen suurenmoisin idea. Hokusai – Taito – lähti kärryineen jälleen liikkeelle ja maalasi mykistävän sarjan 36 näkymää Fujivuorelle, jossa hän veti eurooppalaisen ”tieteellisen perspektiivin” solmuun ja taas auki. Maalaukset avautuvat Fujille mitä uskomattomimmista näkökulmista. Ensimmäinen kuva on kaikkien tuntema Suuri aalto, mutta yllättäen todellinen aihe ei olekaan aalto, vaan sen murtuvasta katveesta löytyvä syvälle katsojan tietoisuuteen syöpynyt Fuji. Kuvasarjan maalari kiertää näkökulmia etsien provinssista toiseen, kuvaa arkipäivän tapahtumia ja erilaisia näkymiä niin maalta kuin mereltäkin – ja kaikkea tätä olemisen ”haikeutta” leimaa, tai suorastaan pyhittää, koko elinpiiriä mittaava Fuji. Näin Ichitaro Kondo: ”Hän antoi aikalaisilleen uuden mahdollisuuden kokea jokapäiväisen elämän ja tavallisten ihmisten arvokkuuden.”

Oma suosikkini tässä sarjassa on n:o 10, railakkaan tuulinen päivä Surugassa. Kuva on huikeaa impressiota, jossa Fujin majesteettinen olemus on loihdittu esiin yhdellä ohuella viivalla. Ehkä juuri tuo kuva sai Merleau-Pontyn ajattelemaan pakahduttavan kaunista visiota viivaan vangitusta vuoresta. Se näky ei hevin hellitä, vaikka siinä ei ole ”sisältöä” lainkaan.

Kauan ei Hokusai saanut maineestaan nauttia. Kohtuus ei kuulu maailman parhaimpiin ominaisuuksiin – usein tuntuu ettei se tunne sitä lainkaan. Uudet tähdet, kuten Hiroshige, nousivat taidemaailman taivaalle. Mutta Hokusai loihti suurenmoisia kuviaan päiviensä loppuun saakka, ja loppujen lopuksi hänestä tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmista taiteilijoista. Omaa työtään hän kuvasi vanhuksenakin vielä itsensä haastaen, ja signeerasi testamenttinsa jälleen uudella nimellä: ”Taidehullu vanha mies”:

Tulin tietoiseksi taiteesta kuuden vanhana. Piirtelin jokseenkin hyviä kuvia kunnes olin viisikymmentä, mutta millään mitä tein ennen seitsemääkymmentä ikävuotta ei ole mitään arvoa. Vasta sen jälkeen sain luonnon eri aspektit haltuuni: linnut, kalat, eläimet, hyönteiset, puut, ruohon – kaikki. Kun täytin kahdeksankymmentä aloin kehittyä huimaa vauhtia ja yhdeksänkymppisenä tulen olemaan todellinen taiteen mestari. Kun tavoitan sata vuotta tyylini löytää todellisen ylevyyden ja viimeinen päämääräni on satakymmenen, jolloin jokainen piirtämäni viiva ja piste sulautuu osaksi elävää elämää. 

(Hokusai, suom. SJT)

Ichitado Kondo: Hokusai, english text by Elise Grilli, Tokyo 1955.

http://en.wikipedia.org/wiki/Thirty-sixViewsofMountFuji

Hokusai: Suuri aalto, ”36 näkymää Fujivuorelle”.