PELURIN JUHLAT

"Meri kohahteli raskain lainevyöryin rannalle." Kuva SJT (1989)

”Nyt juuri paistoi aurinko yli pilvivuoristojen sinertävien harjanteiden, yli Suomenlahden vesikatosten, yli kanervamattojen ja vihreiden havukatosten.”

Unto Seppänen

Yleensä kirjankierrätyksestä tai kirjanvaihtotapahtumasta mukaan jääneet kirjat jäävät lukemattomina nurkkiin pyörimään. Aikansa ne häiritsevät, osuvat välillä silmään ja vaativat huomiota, kunnes jonkin toimeliaisuuden puuskassa vien ne takaisin vaihtoon. Tällä kertaa olen lukenut lähes kaikki talven mittaan mukaani ottamani kirjat. No, ei niitä ollut kuin muutama – ehkä jokunen piileksii vielä jossakin ja yllättää minut kevätsiivouksen yhteydessä. Yleensä tuollainen aikansa piileksinyt kirja näyttää niin oudolta, etten muista sitä milloinkaan nähneeni. Mutta samalla tavalla saattaa käydä maalaustenikin kohdalla – jos en ole niitä vuosikymmeniin nähnyt.

Yksi näistä kirjoista on Unto Seppäsen intohimoinen romaani Juhla meren rannalla (1928). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Karjalan kannakselle koristeellisten merenrantahuviloiden maisemaan. Maisema on ikään kuin ennestään tuttu, niin paljon noita kunnaita lapsuudessani ylistettiin – ja sinne oltiin palaamassa heti kun ”maailma tulee järkiinsä”. Isoisäni luki enemmänkin karjalaisia kirjailijoita, mutta isäni ja äitini eivät tainneet enää uskoa maailman järkiintymiseen. Pahajoki muodostui kohtaloksemme. Pahajoki on Macondoni – ja vain se mittaa satavuotista yksinäisyyttäni.

Luin kirjasta kokeeksi pari sivua ja niin vain nuo ylenpalttiset tapahtumat veivät mukaansa. Seppänen aloittaa teoksensa pitkällä kursiiviin kirjoitetulla sisäänajolla, ilta-auringon säteet heijastuvat rannan tuhansista ikkunalaseista ja koko maisema on ikään kuin soittoon, nauruun ja juhlaan helähtämäisillään. Ei sentään: huvilathan olivat tyhjiä, ja puistoissa riippuivat oksat vielä harmaina siimoina. Ainoastaan rantapuissa heloitti jo vihreitä, hentoja kuvioita alkaneen kesän muotoina, ja näiden latvatyrhyillä piirtelikin tuulen käsi päivisin suuntaa kesän tulolle.

Kannaksen kesä tulee räjähtäen, paikallinen rautatieasema ja kauppakartano heräävät eloon. Ja huomenna alkoi se, mitä oli odotettu – satapäiväinen juhla meren rannalla. Ihmisiä tulee ja menee, raviin piiskattujen hevosten vetämät vaunut kiitävät pölypilvissä pitkin rantatietä. ”Maantie ei makaa!” Tämä tie vei asemalta sadoin kuormin pietarilaisia kesävieraita merenrannan puistikkoihin ja huvilakyliin, ja sen metsäiset pielet olivat kaiuttaneet lukemattomasti onnellisia kesän ihasteluja, vallattomia huhuiluja ja lasten heleätä ääntelyä.

Samassa alkujaksossa esitellään myös päähenkilöt, tornilla varustetun huvilan omistava liikemies, huijari ja peluri Koslov, hänen romantiikan nälkään riutuva vaimonsa Tamara ja runoja rustaava nuorukainen Anton. Kolmiodraama on valmis, Anton ei saa silmiään irti nääntyvästä Tamarasta. Antonin haaveksivat silmät hakeutuvat alituiseen mystisen tornin sinisiin ikkunoihin ja niissä vilahtavaan kaipuun kohteeseen. Rannalla tapahtuva arka kohtaaminen lyö tunteiden laineet vereslihalle. Lyyrisyyteensä pakahtuva maisema – tienoo, kontu – on syntynyt vain todistaakseen tätä hetkeä.

Kauppojaan ja armottomia ryyppyjuhliaan järjestelevä Koslov ei saa vaimoonsa Tamaraan yhteyttä – vaimokin on tullut kylkiäisenä jonkin uhkapelin yhteydessä. Pelurin tuuriinsa luottaen Koslov oli ollut varma tämänkin kaupan onnistumisesta ja nauranut makeasti tuodessaan nuorikkonsa sinisellä lasitornilla varustettuun huvilaansa. Koslov oli tottunut panemaan juhlat käyntiin ja nyt oli alkamassa elämänmittaiset satavuotiset juhlat. Mutta jokin musta lohkare ilmentyi Koslovin sisälle ja kasvoi kasvamistaan. Koslov nousi ja tavoitteli vaimoansa. Tämä painautui tiukasti akkunankehystä vastaan, ja Koslov sai käsiinsä kylmän, elottomalta tuntuvan ruumiin, jonka hän työnsi takaisin ärähtäen.

Vaivoin hylkään tuon sydäntäkääntävän rakkaustarinan – huonostihan siinä käy, sehän on selvä. Koslov ei ole ainoastaan viinamäen miehiä, vaan myös kyltymätön uhkapeluri. Siinäkin hän muistuttaa isoisääni Aleksanderia. Seppänen osoittautuu loistavaksi pelihimon kuvaajaksi, etsimättä tulee mieleen Dostojevskin Pelurit (1866/2001):

Minut valtasi vimma: otin viimeiset minulle jääneet kaksituhatta floriinia ja asetin ne kahdelletoista ensimmäiselle luvulle – noin vain, umpimähkään, laskematta vähääkään! Silmänräpäyksen aikana minulla oli odottaessani ehkä sama tunne, jonka madame Blanchardt koki pudotessaan Pariisissa ilmapallosta maahan.

Dostojevski vertaa pelaajan angstista hurmiota aeronautti Sophie Blanchardtin putoamiseen palavasta vetypallosta 1819. Myös Seppänen tuo pelurin saman huimauksen partaalle. Kyse ei ole jokaviikkoisesta lottoajasta, joka toivoo edes pientä voittoa vaikkapa vain naapurin kiusaksi. Todellinen peluri ei kaipaa voittoa vaan karvasta kaikennielevää tappiota. Tällaista ”maailmantappiota” krapulainen Koslov on hakemassa kasinolta, jonne hän on juuri rantautunut.

Ja äkkiä hän tunsi, ettei hänen pelihimonsa ollutkaan vielä sammunut eikä saanut kaikkea tyydytystään. Hänhän oli voittanut koko päivän. Nyt se yllätti hänet viiltävänä, kivuntuntoisena tappionkaipuuna, sillä tappiossahan oli vasta oikea pelin antama väsymys.

Vain angstin synnyttämästä fantasiasta syntyy taide, vain se saa runon lentoon ja vain se sysää maalarin värit intensiiviseen hehkuun. Tappionsa hetkellä Koslov muistaa vaimonsa Tamaran ja tämän kylkiä vasten painautuneet kylmänluiset kädet. Koslovilla ei ole muuta tietä angstinsa ilmaisemiseen kuin väkivalta. Tamara saa korvata, mikä minun voitossani oli häviötä! Minä näytän Tamaralle, että olen pelannut hänet kerran! Ja mitä moukkaa hän oikein pitää seuralaisenaan, otetaanpa siitä ruoskalla selvä? Koslov kaataa pöydällä seisovat viinalasit naamaansa ja horjuu ajurin rattaille. – Aja kengät pois konisi jaloista! Aja kuin sutta karkuun!

Ja yhtäkkiä kesä on mennyt. Anton lukee rannalla kesäiset runonsa ja repii paperiliuskat yksi kerrallaan tuulen vietäväksi. Punaisenhulluna juoksevaa iltapilveä ei ole enää, nyt on harmaa syksy. Esiin nousee lohduton näkymä viimeisestä maailmanrannasta, jonka yli väreilee tuskin havaittava sukupolvien aalto. Se muistuttaa Foucaultin näkyä hiekalle piirretyistä kasvoista odottamassa viimeistä aaltoa. Mutta miksi odottaa, kun ensimmäinen aaltokin ajaa saman asian. Voisi kuvitella, että Seppänen on Foucaultinsa lukenut, mutta se on mahdotonta – 1920-luvun loppupuolella filosofi taapersi vielä polvihousuissa.

Raskas lainevyöry kaatoi hänet, mutta hän ponnisteli pystyyn ja kulki yhä syvemmälle. Hänen ylitsensä työnsi syksy monta raskaanmustaa vesipengertä, joiden harjoilla oli heleää, valkoista vaahtohiekkaa. Hauta oli valmis. Sileälle vedenjättöhiekalle oli jäänyt Antonin askelien painalluksia. Pian aaltojen terävät lapionkärjet ne siitä tasoittivat.

Unto Seppänen: Juhla meren rannalla, Otava (1928)

Fjodor Dostojevski: Pelurit, suom. Juhani Konkka, Tammi (1866 /2001)