”Maailma
kuuntelee kynäni rapsutusta.”
Jaakko
Hirvonen
Vuosisiivousta
tehdessäni tipahti jonkin kansion välistä lattialle Jaakko
Hirvosen teos Runoja, se
on vaatimattomin ja vähäpätöisin runolehdykäinen, mikä
konsanaan on kokoon kyhätty. Se
on vain kahdeksan sivuinen
kellastuneille paperinlapuille (60x80 mm) kirjoitettu ja kahdella
niitillä vihkoksi niitattu laitos. Sen poishylätty olemus henkii
kauttaaltaan zen-runouden teeskentelemättömyyttä ja
ulkokullattomuutta – sen olisi voinut saman tien heittää
ikkunasta ulos ilmojen ihmeteltäväksi. Nämä runot on kirjoitettu
tuuleen – sään ja sattuman armoille.
Kauneimmat
runoni
olen
kirjoittanut jo aikoja sitten
kevään
puhallellessa
talvihuurteita
poskiltani.
Tapasin Jaakko Hirvosen
ensimmäisen kerran syksyllä 1972 Haagan Iso-Iitassa, jonka
tungoksessa olimme sattumoisin joutuneet samaan pöytään. Olin
nähnyt Jassen joskus aikaisemminkin samassa paikassa istumassa
Pentti Saarikosken kanssa, joka oli noihin aikoihin Ture Aran ohella
tunnetuin haagalainen. Jasse oli hyvässä vauhdissa ja iloisella
tuulella. Hän oli juuri saanut opintolainan. Juttelimme ohimennen
niitä näitä, ihmisiä tuli ja meni – kaikki näyttivät tuntevan
Jassen. Jossakin vaiheessa Jasse kysyi, että ”mitä sinä puuhaat,
millaisen tehtävän maailma on sinulle antanut.” ”Maalaan
Poutuntien varrella ensimmäistä näyttelyäni”, sanoin, ”mutta
joudun luultavasti perumaan sen – en saanut apurahaa.” ”Perkele,
sehän on aivan naapurissa”, innostui Jasse, ”minä tulen
huomenna käymään.”
Seuraavana
päivänä Jasse ilmestyi autotallista värkätylle työhuoneelleni:
”Missä se sinun näyttely on?” ”Kluuvin Galleriassa”,
sanoin. ”Minä lainaan rahat gallerian vuokraan”, sanoi Jasse ja
lisäsi vielä: ”Minullahan on se opintolaina.” ”Ethän sinä
voi vieraalle ihmiselle lainata rahaa”, sanoin ja yritin ohjata
Jassen ovelle. ”Missä menee tutun ja vieraan raja, sano se”,
intti Jasse, ”sitä paitsi mehän tunnetaan tässä koko ajan lisää
– mitäs sanot!” Eihän siihen ollut mitään sanottavaa.
Näyttely pidettiin parin kuukauden perästä talvella 1973, ja
myöhempinä aikoina näyttelyitä pidettiin lisää.
Tällainen
minä olen
paljaana,
rikkirevittynä
pistävä
orapihlajan piikki
lumenvalkoisessa
ihossa
pehmeässä
kuin
vastalypsetty
maito.
Saman
vuoden heinäkuun helteillä lähdimme Jassen kanssa matkaan visusti
mielissämme maksiimi, jonka Vincentius Bellovalensis oli meille
antanut: ”Matkaan lähtenyt ihminen ei ole sama ihminen kuin
perille päässyt.” Matkustimme junalla Helsingistä Ähtäriin ja
sieltä eteenpäin linja-autolla pitkin kapeaa soratietä. Keikuimme
auton peräpenkillä ja yritimme kirjoittaa runoja. Ihmeelliset
maisemat vilisivät ikkunoissa ja järvenselkä kimmelsi auringossa.
Autossa oli vain muutamia matkustajia, kirkonkylällä käyneitä
ukkoja ja akkoja. Ukoilla oli maitopusseista virkatut lippalakit
päissään – akat olivat ne virkanneet. Elettiin yhä 1970-luvun
kitsaita aikoja – viimeistä vapauden epookkia ennen konsumerismin
lopullista kuristusotetta ”tavaraa” kuluttavasta ihmisestä.
Tuona suruttomana iltapäivänä ei voinut vielä kuvitellakaan
iloisesti näkymättömiä kahleitaan helskyttelevää
”supermarkettikansalaista”, vaikka sellainen oli jo potkinut
kapalot kintuistaan. Perille päästyämme äänitimme runoilun
ohessa kelanauhurille laiskasti aaltoilevaa järveä. Vedimme pitkän
nailonsiiman järvenpohjasta suoraan mikrofoniin – näin saimme
järven laulamaan
Juon
teetä yksin
katson
pois ikkunasta:
katu
harmaana.
Olen
kerran ennenkin
miettinyt
tätä samaa.
1975
perustimme Jassen kanssa Non Art Group -nimisen poikkitaiteellisen
ryhmän, joka järjesti erilaisia tapahtumia ja happeningeja –
lopulta ryhmä laajeni yhteipohjoismaiseksi taiteilijaseuraksi, joka
kiersi näyttelyineen ympäri Skandinaviaa. Ensimmäinen ryhmän akti
(1975) kohdistui Haagan puisiin katulamppupylväisiin, joihin
ihmisillä oli tapana kiinnittää pieniä ilmoituksia. Me sijoitimme
ilmoitusten lomaan omia anarkistisia lappusia, joissa tarjottiin
kesyä ylioppilasta alioksi, haettiin oselotille taluttajaa tai
etsittiin varpaankynsiin miniatyyreja maalaavalle taiteilijalle
isovarpaisia ihmisiä. Kaikissa ilmoituksissa oli valeosoite, joka
johti Haagan kallioille. Ainakin Haagalainen-lehti kyseli omituisten
ilmoitusten perään.
Lumi
narisee
talvikenkäni
alla
metsän
musiikki.
Myöhemmissä
näyttelyissä Jasse esittäytyi näyttelymusiikin tekijänä –
runous jäi taka-alalle. Toki hänellä riitti kiireitä myös
”oikeassa ammatissaan” asianajajana – antaumuksellisesti hän
ajoi myös taiteilijoiden moninaisia asioita. Jassen
”näyttelymusiikki” oli todella laaja-alaista, soitinvalikoima
kattoi kaiken mahdollisen aina tiibetiläisistä temppelikelloista
alumiinitikkaisiin. Ikimuistoisiksi muodostuivat sävelteokset
Pianomusiikkia raesateessa
ja Impromptu tampuriinille ja pesukoneelle.
Vielä kerran 1983 Jassen runoja ilmestyi pieni sarja Lakeuden
Kutsussa (1/1983). Kaikkiaan Jassen runoja löytyy ”tähän hätään”
tusinan verran, voisiko sitä kutsua tuotannoksi. Jos Jasse olisi
vielä keskuudessamme, hän varmaankin kysyisi, ”missä on raja,
sanopa se”.
Niin
surullinen
pikkulinnun
laulu
ja
yksin minäkin.
Runous
on osa ihmisen eksistentiaalista olemisen käytäntöä. Runouden
kautta meille tulee maailman mieli ja läsnäolo, tuo nostalginen
viive, joka koskaan ei ole aktuaalista. Se mikä on, on aina jo
ollut. Ehkäpä tuohon (läsnäolemisen) puutteeseen ainoa vastaus on
runous – ja kaikki taide muu. Taiteen myötä maailma avautuu
meille sellaisena, kuin se nyt sattuu avautumaan – paitsi jos se
juuri ”nyt” maailmoi onnensa ohi.
Te
olette suu
minä
maailman korva
hiljainen
syyte
Nyt
voin jo nähdä meren
pilkottavan
honkien
lomasta
Santaniemessä
lastataan tukkeja
Se
on kuin ukkonen
Tänään
niin ylpeinä kohoavat
sikiävät
sienet
betoniset
savupiiput horisontin ylitse
Mutta
aika on tuleva
jolloin
jalkapohjat huutavat takaisin
menneisyyden
sammaleista kalliota
lehtometsien
kosteaa vehreyttä
Illat
hänen kanssaan
ovat
olleet kuin heräämistä
pahasta
unesta
Mereltä
nousee tuoreen kaislan tuoksu
ja
suussani on uuden maku
Blogin
runot kokoelmasta Jaakko Hirvonen: Runoja
(1973) ja kulttuurilehdestä Lakeuden Kutsu 1/1983.
Poutuntien
ateljee, Helsinki 1972. Keskimmäisessä kuvassa myös kohua herättäneet
tikapuut, joita Jasse soitti avajaisissa, Seinäjoki 1984. Oikealla viimeistä kertaa yhteisellä työmatkalla, Guggenheim museo,
Bilbao 1999.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti