ONKO TÄMÄ SEINÄJOEN TAIDEMUSEO

Kalevan punatiilinen navetta nykyisessä kuosissaan, tilaa kolmessa kerroksessa n. 4000 neliömetriä.

Taideteos on erityislaite ajan ylittämiseen ja ei-minkään ylläpitoon, jos se tulee ymmärretyksi se lakkaa toimimasta ja muuttuu pelkäksi koriste-esineeksi.

– Kirjoittajan mietekokoelmasta

Torstai-iltana 9.8.2012 ajeerattiin punaista lankaa puolesta ja vastaan taidemuseon pystyttämiseksi Seinäjoen ”laaja-alaiseen kulttuurimaisemaan”. Pääosin myötäkarvaisena polveilevaa keskustelua käytiin Kalevan navetan vinttikerroksen sakraalisessa tilassa pyöreästä ruusuikkunasta lankeavan ilta-auringon suopeassa loisteessa.

Keskustelua alustanut Retretin toimitusjohtaja ja taidemuseoalan todellinen konkari Anne-Maj Salin selvitti taidemuseon ja taidekeskuksen eroavaisuuksia, ja varoitteli museon institutionaalisesta rakenteesta ja raskaasta byrokratiasta. Mehän tiedämme suomalaiset, jos jossain voidaan kivi kääntää vapaasti virtaavan luovan ajattelun esteeksi, niin se kyllä käännetään. Toisaalta taidekeskuksen status on lähes olematon – mieleen tulee pakostakin jokin suoritushakuinen askartelu- ja teeskentelykeskus. Taiteilijaseuran puheenjohtaja peräsikin alustajalta, että onko Suomessa yhtään toimivaa taidekeskusta (Retrettiä ei lasketa). No, ei ole. Alustaja viittasi Louisianan taidekeskustyyppiseen notkeaan toimitapaan. Louisianan status on kyllä virallista nimeä myöten modernin taiteen museo – toki sitä pyörittävät letkeät tanskalaiset.

Keskustelussa kompastuttiin myös paikallisiin taidekokoelmiin, joiden ohuuden ja vähäverisyyden varaan taidemuseon pystyttäminen herätti epäilystä. Sanottiin ääneen, että Etelä-Pohjanmaalla ei ole sellaisia taideaarteita (eikä tule koskaan olemaan), jotka tarvitsisivat museon seiniä ympärilleen. Tässä tuli hyvin esiin tämä vanha pukinsorkka, jonka mukaan omasta maakunnasta ei löydy mitään kunnollista, ellei se sitten liity suoritus- ja askartelukulttuurin piiriin. Tästä nousi seisoen todistamaan myös alansa asiantuntija, joka luetteli kaikki suoritus- ja esityspainotteiset taitolajit pukkihyppelystä harrastajateatteriin ja kansanmusiikkiin. Eteläpohjalaisten kannattaisi pysyä visusti laskelmoivan ajattelun turvallisella suoja-alueella eikä missään tapauksessa lähteä taiteen avaamalle meditatiiviselle ”valostumisen tielle”. Taiteen tie on mieron tie.

Mitään syytä ei ole epäillä, etteivätkö tulevan taidemuseon kokoelmat karttuisi myös lahjoitusten myötä. Jo olemassa olevien taidekokoelmien osalle ehdotettiin taidehistorian ammattilaisen suorittamaa ankaraa syväluotausta, että saataisiin yksittäiset teokset kartoitettua ja luokiteltua lopulliseen korpukseensa. Alkuperäinen kysymyshän kuului, että liittyvätkö nämä kokoelmien teokset jollakin tavoin pohjalaiseen taiteeseen tai kansalliseen taiteeseen tai kenties jopa kansainväliseen taiteeseen vai ovatko ne taidetta lainkaan. Aivan kuin taideteokset olisivat varastoissa lojuvia joutoesineitä, jotka saataisiin mukavasti järjestykseen lokeroimalla ja antamalla niille siistit nimilaput. Mutta tämäkään ei pohjalaisen taiteen kokoelman arvoa veisi, ei sen enempää kuin tämä ikiaikainen penseyskään (paikallista) taidetta kohtaan.

Taiteen avautuminen ja vastaanottaminen vaatii avointa mieltä ja jonkin sortin henkilökohtaista hyppyä tuntemattomaan. Mutta se vaatii myös tilat (laitoksen), jossa pysyviä taidekokoelmia voidaan pitää esillä. Taidemuseossa taideteokset ovat ikään kuin aktiivisesti esillä, eikä vain esillä vaan myös käsillä ympäri vuoden. Museossa voidaan valmistaa erilaisia näyttelykokonaisuuksia, joiden kokemista voidaan syventää esittelyillä ja luennoilla taiteesta ja taiteen filosofiasta. Taiteen ja filosofian yhdistäminen jonkin sorttisena triennaalina tai vastaavana toistuvana tapahtumana saattaisi olla jopa kansainvälisesti kuuma idea. Onhan nykyfilosofian nuorista edustajista ainakin kolme Seinäjoelta lähtöisin – siis seinäjokelaisia filosofeja, jotka ovat käsitelleet myös taidefilosofian erityiskysymyksiä – niin hullulta kuin se kuulostaakin. Itse asiassa nykyfilosofiaa ei voi edes tehdä ilman taiteen läpivalaisua.

Heideggeria (Taideteoksen alkuperä, 1935/1998) lukeneet tietävät, että filosofi suhtautuu karsaasti ns. taiteen laskelmoivaan ja luokittelevaan asiantuntemukseen, se jos mikä voi torpata taideteoksen avautumisen tykkänään. Siis taideteos voi myös sulkeutua, aivan samoin se voi taas jonakin päivänä avautua. Heideggerin mukaan olemassaolon kätkeytynyt salaisuus asettuu juuri taideteokseen ja on siinä ikään kuin latenttina avautumisen mahdollisuutena. Salaisuus ei tokikaan parhaiten avaudu jonkin vanhan mestariteoksen kautta, vaan tässä on avainasemassa paikallinen nykytaide, johon on jo tekovaiheessa sulautunut ajan ja paikan elementtejä. Tuskin voi liikaa korostaa miten suuri merkitys paikallisella taidemuseolla tässä prosessissa on. Eihän siitä mikään pakko ole byrokraattista konkeloa tehdä! Mitäpä jos taidemuseon johtajana toimisikin vaihteeksi filosofi?

Tilaisuus päättyi ymmyrkäiseen toteamukseen, että 2000-luvulle tultaessa taidemuseoita on perustettu enää kovin vähän. Mutta syykin on selvä – eihän Suomen kaupunginkokoisista kaupungeista puutu taidemuseota enää mistään muualta kuin Seinäjoelta.

Unelmien taidemuseo. Keskustelutilaisuus Kalevan navetan vintillä 9.8.2012.