TAIDEKRITIIKIN LOPUN AJAT

Riesana todellisuus – miten se onkin vajaata ja reikäistä näin jälkijättöisenä kesänä, vaikka sitä kuinka yrittäisi taiteella tilkitä. Entä sitten taidekritiikki, voiko sillä paikata todellisuutta, vai onko se pelkkää mielipidelöpinää.

”Kritiikki journalismina on ollut sekavuustilassa jo 200 vuotta. Kritiikistä kasvoi taidemuoto, kun modernin taiteilijan luovuus ja yleisön maku olivat tuomittuja eroamaan toisistaan. Vain teos, joka itsessään on jo kritiikkiä, on kritisoimisen arvoinen.”

Tuomas Nevanlinna

Kritiikin Uutisten kesänumero (2/2012) käsittelee tapansa mukaan kritiikin ongelmia ja erityisesti taidekritiikin ahdinkoa. Tuomas Nevanlinna kirjoittaa artikkelissaan Modernin taiteen ja taidekritiikin viimeiset hengenvedot syväluotaavasti ja kysyy tärkeän kysymyksen, miksi taidekritiikki on tullut tiensä päähän. Miksi kritiikki ei voi enää vedota tuohon universaaliin mittapuuhun, jonka mukaan luotettavia makuarvostelmia voitiin modernismin hyvinä aikoina vielä laatia. ”Kritiikki voi vain viedä loppuun sen mikä teokseen itseensä jo sisältyy. Tämä voidaan ilmaista yhtäältä siten, että teos sisältää kritiikkinsä itse, siitä tulee itsereflektiivinen, ja toisaalta siten että kritiikistä itsestään tulee taidemuoto. Kritiikki asettuu teoksen sisään tai jatkaa teoksen maailmaa.”

Nevanlinna näkee taidekritiikin mahdollisuuden edelleenkin ankarassa asiantuntemuksessa, ei median ja sitä kautta muka lukijoidenkin kaipaamassa mielipidekirjoittelussa – asiantuntijan mielipide ei ole sen kummempi kuin kenenkään muunkaan. ”Kyse on muusta: taiteenalan historian, luonteen ja kontekstien tuntemisesta, joka vain voi mahdollistaa radikaalin, kuuluisan 'juuriin menevän' kritiikin.”

Ei tuo mielipidekirjoittelu taiteilijoiden lomamatkoista ja mieliviineistä toki kaikkia ole tyydyttänyt, vaan yhä monet haikailevat kadonneen taidekritiikin perään. Kirjoitetaanhan musiikista, kirjallisuudesta ja ties mistä muusta kritiikkiä – minkä takia ei sitten kuvataiteesta. Ehkäpä vika on kuvataiteen. Kuvataide kävi lähes sata vuotta vaihtokauppaa todellisuuden kanssa ja kadotti siinä vaihdannassa modernille taideteokselle niin tärkeän teoksellisuutensa. Juuri tuohon taideteoksen teoksellisuuteen monet 1900-luvun filosofit (Heidegger, Merleau-Ponty, Dufrenne ym.) näkivät aistimaailman ilmiöiden laskoksissa piileskelevän taiteen ja olemisen totuuden asettuvan esille – kaiken paljastavassa alastomuudessaan. Mutta nykypäivän kuvataide on sortunut osaksi ympäröivää todellisuutta ja muuntunut sitä mukaa pelkiksi prosesseiksi ja tapahtumakuvauksiksi.

Tuon teoksellisuuden horisontin kadottua taideteoksesta ei kuvataiteessa enää ole ollut mitään kritisoitavaa – ei mitään mitä arvottaa. Taidekriitikoille ei ole jäänyt kuvataiteesta juuri muuta kirjoitettavaa kuin perinteisen modernin taiteen irvaileminen menneen vuosisadan suurena inhimillisyyden ja todellisuuden hukanneena erehdyksenä. Pari viikkoa sitten luin paikallisesta sanomalehdestä viimeisenkin ylevyyden rippeen modernilta taiteelta leikkaavan luonnehdinnan maalauksesta ”maalauksellisesti modernisoituna pintana”. Tuon jälkeen tyhjä alaston seinäkin alkaa tuntua ihanan projektiiviselta. Milloinkahan joku noista maalaustaidetta karsastavista taidemuseonjohtajista uskaltaa esitellä museonsa puhtaat ja siistit seinät. Siinäkään prosessissa ei toki enää kritiikkiä tarvita, mutta näppäräsormisille taidekriitikoille löytyy varmaankin hyödyllistä tekemistä kauppapuutarhojen kitkentäpuolelta.

Toisaalta on vaikea käsittää taidekriitikoiden halua ja kykyä vaatia taiteelta jotakin nykyajalle sopivaa olemuksellisuutta – siis tuosta olemattomasta ”nyt–hetkestä” käsin määriteltyjä ominaisuuksia. Taidekriitikot muodostavat ainoan ns. järjissään olevien inhimillisten olioiden katraan, jotka uskovat sinisilmäisesti suureen kehityskertomukseen ja johonkin mystiseen nykyhetkeen, jonka hermolla he itse oleskelevat ja johon he vaativat taidettakin tulevaksi. Ikään kuin minkäänlaista takaisinkytkentää ei tuossa ”suuressa kertomuksessa” tapahtuisi. Heideggerin mukaan nykyisyyttä ei milloinkaan tapahdu vaan se vain ”sattuu”, tulee kohdalle ja menee ohi. ”Tapahtumisessa juuri nykyisyys katoaa.” Sen kai me kaikki olemme saaneet tuta...

Tämä kärjistys osuu toki kriitikkona omaankin nilkkaani. Nuorempana kuvittelin suorastaan asuvani ajan hermolla – tarpeen vaatiessa venytin nykyhetkeä kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Vaikka fenomenologian kuvaama aikatietoisuus (nykyhetki) muodostuukin nimenomaan eräänlaisesta venytyksestä menneisyyden viiveen (retentio) ja tulevan kurkotuksen (protentio) välillä, niin mitään todellista todellisuuttahan tuohon rakoon ei jää, paitsi taidemaailman ahnaana sykkivä ”ajan hermo”.

Samassa lehdessä (Kritiikin Uutiset 2/2012) lainataan Helsingissä luennoinutta Fredric Jamesonia, jonka mukaan postmoderniteetin aikakausi on hylännyt taide-esineen. ”Se on tullut tapahtuman syrjäyttämäksi. Meillä ei ole enää suurta taidetta, sen sijaan meillä on suuria kuraattoreita.” Jamesonin mukaan käsitettä taide ei voi enää edes käyttää entisessä merkityksessään, ”postmoderniteetissa kuvaavampi termi voisi olla 'singulaarinen tapahtuma'”.

Jo Platon sätti taidetta sen todellisuutta kopioivan luonteen vuoksi, taide oli jo tuolloin kehno keino tuottaa lisää todellisuutta, jota jo muutenkin oli suorastaan liiaksi saakka. Helposti olisi voinut kuvitella, että musiikki – avantgarden kärjessä parametrejään ajan ja tilan yhteensopimattomaan harhaan kylväessään – olisi pirstonnut olemuksensa ja hukannut teoksellisuutensa. Mutta ei, musiikki pysyi koko modernismin kokeilujen läpi kiinteänä ja lähes käsinkosketeltavana ”tavarana” – teoksellisuutensa säilyttäen. Mikäpä siitä on kritiikkiä kirjoittaa. Kun taas esiintymislavalta alas pianoa työntävä La Monte Young, John Cagen graafiset notaatiot ja monet musiikkiteatterilliset performanssit olivatkin yhtä äkkiä 1960-luvulle tultaessa kuvataidetta – eivätkä suinkaan musiikkia. Kuinka siinä niin kävi. Sitä sopii ihmetellä.

Hyvä esimerkki teoksellisuuden lopullisesta häviämisestä on tältä kesältä. Nuori taiteilija esittelee näyttelyalueelle rakentamaansa laitosta, joka koostuu tekijästä itsestään, kuivakäymälästä, minipuutarhasta ja katsoja/kokijasta. Taiteilija käy ensin käymälässä ”kakkalla ja pissalla”, sitten hän täyttää huusissa syntyvällä kompostilla ruukut ja kasvattaa niissä vihanneksia. Sitten syödään. Mikä tässä on taidetta”, kysyy toimittaja. ”Tämä koko prosessi on taiteellinen”, vastaa taiteilija. Taiteilija ei väitäkään aikaansaannostaan taideteokseksi, vaan ”taiteelliseksi prosessiksi”. Ja kaikkihan me olemme tämän prosessin taitajia, kukin kykynsä mukaan. Lacan sanoi, että se on lyyrisin tapahtuma ihmisen elämässä, varsinkin jos se tapahtuu luonnon helmassa, ruohonkorsien kutitellessa puolta ja leppeän kesätuulen pyyhkiessä paljasta listoa. Aivan kuten Hölderlin kirjoittaa: ”ansioituneena, mutta runollisesti ihminen asuu tämän maan päällä”.

Jos taideteokseksi kelpaa mikä tahansa satunnainen tekijänsä mieltymyksen tai oikun mukaan valittu otos (tai prosessi) todellisuuden romuvarastosta, ei tuollaiseen ”taideaktiin” kriitikolla – eikä sen puoleen kenellekään muullakaan – ole mitään sanomista. Kritiikistä onkin muotoutunut oma taidemuotonsa, jolla on hyvin vähän tai ei mitään tekemistä kritikoimansa taiteen kanssa. Saman – aina yhtä pätevän tai pätemättömän – kritiikin voisi julkaista minkä tahansa nykypäivän taidenäyttelyn yhteydessä.

Modernin taiteen myötä – impressionismin alkuvärinöistä alkaen – taiteilijoiden etsiessä ilmaisukeinojensa ja luovuutensa rajoja ajautui taidemaailman ja ns. ”tavallisen yleisön” maku ja ymmärryskyky eri raiteille kauas toisistaan. Tästä välimaastosta löytyi taitavalle ja sanavalmiille kriitikolle mainiota työmaata. Kriitikot muovasivat yleisön taidemakua ja vaikuttivat myös taiteilijoihin synnyttäen uusia taidesuuntauksia – ja jopa uusia taiteilijoitakin. Kulloinkin vallitsevasta ismistä tuli – hetkeksi – se ainoa oikea taidesuuntaus, jonka ulkopuolella ei kunnian kukko kiekunut.

Juhannuspäivänä nousin Mallaskosken kesäterassin portaita tyhjä tuoppi kädessäni. Edelläni meni nainen, jonka pohkeisiin oli tatuoitu suuret kissan kuvat – kissojen hännät olivat terhakkaasti pystyssä ja muodostivat somat koukut polvitaipeissa. Aivan kuin edelläni olisi vilistänyt kaksi kissaa peräreiät vilkkuen. Tämä ei voi olla totta. Tämä ei saa olla totta. Olisi pitänyt ottaa kuva, mutta järkytykseltäni en kyennyt. Tällaisessa maailmassa kuvataiteella ei ole enää mitään tekoa... Mutta taidekritiikkiä täällä kaivataan suorastaan hengenhädässä.

”Kauneinta ihmisessä ovat vaatteet. Kuitenkin on varottava käyttämästä ylen kauniita ja koreita vaatteita. Ihmisen epäluomaisuuden vuoksi prameilevan kauniit ja koreat vaatteet tekevät ahdistavan vaikutelman. Sen vuoksi on Valaistu aina huolimattomasti pukeutunut.”

Willy Kyrklund: Mestari Ma (1962).