URHEILULLISISSA MERKEISSÄ

Kauhistuttavin tulevaisuuden näkymä, urheilijat ovat jättäneet kotoiset areenat ja muuttaneet rahan perässä ulkomaille urheilemaan. ”Mikään summa ei ole liian suuri maksettavaksi kansainvälisestä urheilumenestyksestä. Viis taiteilijoiden apurahoista ja eläkkeistä – kärsimyksen ja epätoivon paahteessahan se luovuus kirkastuu.”

”Citius, altius, fortius”

        Pierre de Coubertainin lanseeraama nykyaikaisten

        Olympialaisten motto, jonka paroni lainasi 

        dominikaanimunkki Henri Didonilta.

Kesän mittaan on TV:stä tullut runsaasti urheilua, joten pakostakin sitä on tullut nähdyksi. Monesti on joutunut suoranaisen ihmetyksen äärelle. Tuntuu kuin tunnelmien kysyminen henkitoreissaan puuskuttavalta urheilijalta suoraan heti suorituksen jälkeen olisi maailman tärkeimpiä asioita. Useimmiten toimittaja tiukkaa pieleen menneen suorituksen syytä itkunsekaisella äänellä. Urheilijan kuulumisia tivataan myös ennen suoritusta, kun ilmassa väreilee vielä menestystä lupailevaa huumaa. Ikään kuin siinä olisi vaakalaudalla koko kansakunnan tulevaisuus ja yksityisen kansalaisen onni ja (mielen)terveys. Mitaleita on tultava, hintaan mihin hyvänsä, muuten meidät kaikki hukka perii.

Juhlapuheissa ja muutenkin tärkeiltäessä sanotaan, että kulttuuri (eli taide) on kansakunnan psykofyysinen selkäranka ja yksityisten ihmisten hyvinvoinnin tae. Siitä huolimatta taiteilijoiden kuulumisia ei kysellä koskaan – ketään ei kiinnosta pätkääkään millaisessa suorituskunnossa luovan työn sankari on. Hällä väliä, onko edes hengissä. Luovan suorituskyvyn ylläpitohakemusten torjumiseksi on laadittu jäätävänviileä virallinen vastaus: Valitettavasti määrärahojen niukkuuden vuoksi ei Teidän anomukseenne tällä kertaa ole voitu suostua. Edellä mainitun lain 1 a §:n mukaan tähän päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.

Koeponnistuksena kuvittelemme tilanteen, jossa totinen isänmaan ja kansalaisten asialla oleva toimittaja ilmestyy tuulisena päivänä hämmästyneen taiteilijan työhuoneen ovelle ja työntää karvaisen mikrofonin suoraan naamalle.

– Miltä nyt tuntuu? Voidaanko odottaa huipputulosta tai ainakin oman normitason ylitystä?

– Kyllä voidaan. Tankkaus meni eilen illalla nappiin, tosin aamulla koukkasi krapulan puolelle, mutta nyt on energiat kohdallaan... fiilekset on hyvät... satakymmenen prosenttisesti (150 %) painetaan.

Keihäänheittäjät ovat ainakin muihin yleisurheilijoihin verrattuna erään sortin taiteilijoita, ellei peräti intellektuelleja. Muistan erään tapauksen vuosikymmenten takaa. Olin tekemässä erääseen sanomalehteen artikkelia kuvataiteesta. Se ei kiinnostanut ketään pennin vertaa, mutta sellaistakin piti lehdessä olla, kuten päätoimittaja totesi. Juttujani pidettiin vaikeaselkoisina, mutta silläkään ei ollut väliä – eihän niitä kukaan lukenut. Ainoastaan latomon tyttöjä ne risoivat; he olivat päätyneet omaehtoiseen ratkaisuun: minun oli tarjottava paikallisessa pubissa oluet aina sille onnettomalle, joka oli joutunut latomaan juttuni.

Jotkut suuret kansainväliset yleisurheilun kesäkisat olivat juuri päättyneet. Paras keihäsmiehemme, jolta odotettiin kultamitalia – suuri miehenroikale – oli epäonnistunut suorituksessaan surkeasti. Televisiossa esitettiin useaan kertaan kohtausta, jossa toimittajien sopulilauma viipotti keihäsjätin perässä tivaten syytä luokattomalle tulokselle. Näytti jo pahasti siltä, että mitään selitystä ei jurolta urheilijalta saada. Mutta yhtäkkiä keihästitaani huikkasi olkansa yli: ”Suksikaa v.....n!”

Tämä aiheutti suurta järkytystä asianomaisissa piireissä, että kansakunnan parasta ainesta oleva sankari, urheilevan nuorison esikuva ja roolimalli käytti tällaista kieltä. Yksi noista keihäsidolin perässä juosseista sopuleista oli jo mainitsemani lehden vanhempi toimittaja – herrasmies viimeistä piirtoa myöten – nyt jo eläkkeelle siirtymässä ja viimeisiä suuria kisojaan näissä surullisissa merkeissä selostanut. Kaiken kokenut vanha konkari oli todella suivaantunut: ”Se saatanan lihaskonkelo sanoi minulle, neljännen valtiomahdin edustajalle, että suksi v.....n!”

Tämä ehkä selittää senkin, miksi taiteilijoilta ei kannata kuulumisia kysellä. Urheilijat vastaavat lähes sadan prosentin varmuudella odotusten mukaan, kun taas taiteilijoiden suista saattaisi tulla ties miten järisyttäviä vuodatuksia – kulttuuritoimituksissa tarvittaisiin kriisiapua vähän väliä.

O Sport, pleasure of the Gods,

essence of life, you appeared suddenly

in the midst of the grey clearing

which writhes with the drudgery of

modern existence, like the radiant

messenger of a past age, when

mankind still smiled. And the glimmer

of dawn lit up the mountain tops

and flecks of light dotted

the ground in the gloomy forests.

          Katkelma Pierre de Coubertinin liian pitkästä 

          runosta Ode to Sport, jolla hän voitti Tukholman 

          Olympialaisissa 1912 kultamitalin. Tosin

          salanimillä Georges Hohrod ja Martin Eschbach.