keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

MAAILMA VASTAAN TAIDEMAAILMA


Non Art Group: ”Light-Form-Sound, Environmental Happening”, Lakeuden Ristin aukio 1981. Kuva SJT.


Maalaaminen liittyy sekä taiteeseen että elämään... pyrin työskentelemään niiden välisessä kuilussa.
Robert Rauschenberg

Tietenkin voimme koska tahansa erottaa todellisen objektin sen taiteellisesta representaatiosta, mutta tämä ei tee representaatiosta epätodellista tai olemukseltaan petollista.
Richard Shusterman


Platon sijoitti ilkeämielisesti, kuten Richard Shusterman kirjassaan Taide, elämä ja estetiikka (1997) kirjoittaa, todellisuuden ja taiteen väliin ”kuilun” mimeettisellä teoriallaan – taide ”todellisuuden jäljittelynä” ei kuulu maailmaan vaan alempiarvoiseen ”taidemaailmaan”. Taiteen arvostus väheni entisestään Aristoteleen luokitellessa taiteen ”esineitä” tuottavaksi tekemiseksi (poiesis) erotuksena suorasta toiminnasta (praxis), jonka piirissä ”oikeaa” todellisuutta puitiin filosofian, etiikan ja politiikan keinoin. Platon pelkäsi taiteen turmelevan ihmissielun epätodellisella lumovoimallaan ja estävän siten ”arvokkaamman työn ja toiminnan” harjoittamisen. ”Taiteen luomista ja arvostamista pidettiin irrationalismin muotoina, jossa taiteilija ja yleisö kytkeytyvät Muusasta alkunsa saavaan jumalallisen hullaantumisen ketjuun.” (Shusterman)

Nykyään ihmisten todellisuususko on niin vahvaa, että tuskin kukaan enää pelkää taiteen sekoittuvan todellisuuteen ja turmelevan ihmissielua. Kuitenkin nämä ”antiikkiset” ajatusmallit jylläävät yhä vieläkin ”sieluissamme” ja mielipiteissämme pitäen yllä vihamielistä asennetta kaikkiin taidemuotoihin. Olipa kyse taiteen merkityksestä elämän tärkeänä sisältönä, taiteilijoiden toimeentulosta tai taiteen asemasta kouluopetuksessa, niin nuo väärät ajatusmallit pomppaavat esiin suoraan ikiaikaisista ajattelutottumuksistamme. Vaikka juhlapuheissa niin usein toista todistetaan.

Shustermanin mukaan kuiluntakaisen epätodellisuuden pelko ei pelkästään leimaa taidetta tietoteoreettisesti arvottomaksi vaan eristää sen harjoittajat ”käytännön elämästä ja sosiaalis-poliittisesta toiminnasta tuomitsemalla taiteen fiktiivisyytensä takia oleellisen epäkäytännölliseksi”. Vaikka antiikin kreikkalaiset myönsivät praksiksen tärkeyden – politiikan ja muiden yhteisöllisten välttämättömyyksien hoidon – niin lopullinen elämänkatsomuksellinen päämäärä se ei kuitenkaan ollut. Kun välttämättömyydet oli hoidettu tavoiteltavaksi päämääräksi nousi kontemplatiivinen elämä – nouseva meditatiivinen sielunvire.

Me nykyajan ihmiset olemme juuttuneet yhä praksikseen – politiikan, talouden ja tavaran kanssa vehtaamiseen. Olemme ajautuneet sellaiseen harhaluuloon, että tositodellisuutta on vain laskemalla laskettu ja mitalla mitattu. Heidegger nimitti tuollaista häikäilemättömään eduntavoitteluun perustuvaa elämänkäytäntöä ”laskevaksi ajatteluksi”. Suomen kielen laskea ei tarkoita vain laskemista vaan myös laskeutumista jollekin alemmalle tasolle. Laskeva ajattelu unohti – ja unohtaa – meditatiivisen ja kontemplatiivisen ajattelun syvän voiman. Siinä ohessa unohtuvat myös taide esteettisenä haihatteluna ja taiteilijat ”todellisesta yhteiskunnallisesta olemassaolosta” vieraantuneina uneksijoina.

”Mutta ilmiselvästi koko kuilun ajatus on on väärä”, kirjoittaa Shusterman. ”Taide on kiistattoman todellista: se kuuluu konkreettisesti ja elävästi maailmaamme ja todellisuuteemme, monille se on hyvän elämän arvokas ja korvaamaton osa.” Shustermanin ratkaisu ongelmaan on taiteen ymmärtäminen kokemuksena. ”Taiteen ymmärtäminen kokemukseksi vastaa näihin kaikkiin ongelmiin, jotka seuraavat taiteen ja todellisuuden välisestä oletetusta kuilusta.” Shustermanin mukaan juuri kokonaisvaltaisena kokemuksena – ei vain hajuttomana ja mauttomana kantilaisena estetiikkana – taide kuuluu elävään elämäämme. Shusterman lainaa pragmatisti John Deweya: ”Esteettinen kokemus aina enemmän kuin esteettinen.” Mutta joutuu myöntämään, että ongelmiakin on taide-elämyksen maailmallistamisessa.

Toisaalta juuri taiteen toiseudessa, selittämättömyydessä ja eräänlaisessa maailmattomuudessa on se voima, joka saa taideteoksen paljastamaan ”hukatun” todellisuuden ja avaamaan kokonaan uusia maailmoita. Hegel nosti taiteen aineettomuudessaan luonnonkauneuden ohi inhimillisen älyn suurimmaksi vapaudeksi ja Schopenhauer listasi taiteet arvojärjestykseen sen mukaan mitä vähemmän niissä oli maailmallista ainesta. Adornon mukaan taiteen täytyykin olla ”epäsuosittua” ja ”antipopulaaria”, jotta se voisi toimia ”vapautuksen voimana”. Kun taas Shustermanin ja pragmatistien linjaus ”taide kokemuksena” tuo taiteen piiriin (hiukan kärjistäen) kaiken, mikä kokemuksena taiteelta tuntuu. Kuten vaikkapa ”hiphopin”, josta Shusterman on epätoivoisen ottaantunut nykyajan ”taiteena”. Se ei ehkä ole taiteen tappio, mutta ”hiphopin” tappio se on.

Kokonaan ylittämätön ei kuilu todellisen maailman ja taidemaailman välillä ole, joten Platonin pelko ei ollut aivan turhaa. Aikansa todellisuuden kanssa flirttailtuaan taide(teos) saattaa sortua todellisuuteen ja lakata olemasta taidetta. Tämä Arthur C. Danton lanseeraus on tuttu: "Taide epäonnistuu, jos sitä ei voi erottaa todellisuudesta." Mutta myös taidekritiikki – taiteen teoria – voi sortua todellisuuteen vai pitäisikö sanoa, että sen käytäntönä on olla todellisuuteen sortumaisillaan. Mutta ilman teoriaa – taidepuhetta – taidemaailma ei pysy pystyssä, kuten Danto toteaa: ”Taiteen teorioiden rooli, niin tänään kuin aina ennenkin, on aikaansaada taidemaailma ja taide mahdolliseksi.” Mutta todellisuuteen sortunut teoria on yhtä voimatonta ja näkymätöntä kuin todellisuuteen sortunut taidekin. ”Jos teoriaa ei siis voida erottaa käytännöstä”, kirjoittaa Shusterman, ”se yksinkertaisesti romahtaa käytännöksi eikä voi toimia käytäntöä uudistavana voimana.” Siis, maailma ja taidemaailma tarvitsevat toisiaan – ilman toista ei ole toistakaan.

Taiteen asiantuntijan rooli – ”mahdoton projekti” – näkyy tästä kulmasta aivan uudessa valossa. Viralliset taiteen asiantuntijat ja konsultit ovat yhtä lailla satunnaisen taide-elämyksen asialla kuin kaikki muutkin taidemaailmaan osallistuvat ”tahot”. Jotkut 1900-luvun taiteen teoreetikot – mm. Alloway, Greenberg – loivat kokonaan uusia ”ismejä” taidemaailman ja -kaupan tarpeisiin. Monet muutkin kriitikot tarttuivat samaan rooliin – ja ehkäpä jotkut vielä tänäänkin – vaan ne ajat ovat jo menneet. Aikaisemmin kyky ylläpitää ”taidepuhetta” riitti takaamaan asiantuntijan arvovallan, mutta nykyään uskottava ”taidepuhe” sujuu niin taiteilijoilta kuin vääriltä – epävirallisilta – profeetoiltakin. Taiteen asiantuntijuus perustuu (ankarasti kärjistäen) pragmatistiseen teesiin: Luulo johon mahdollisimman monet uskovat alkaa vaikuttaa totuudelta.

Hannah Arendtin mukaan ihmiskunnan tärkein keksintö on julkinen ”näyttäytymistila”, jossa käytäntöjä ja välttämättömyyksiä voidaan harjoittaa ja jossa olennot näyttäytyvät – ovat olemassa. Arendt kirjoittaa: ”Ihmisille maailman todellisuuden takaa muiden läsnäolo, näyttäytyminen kaikille, sillä sitä, mikä tapahtuu kaikille ne kutsumme olemassaoloksi.” Tuon näyttämön – maailman spektaakkelin – ylläpitämiseen taidemaailmasta tarvitaan vain muutama ”virallinen taiteilija”, joille voidaan jakaa palkinnot ja kunnianosoitukset.

Taiteilijakunta onkin ”julkisen sektorin” toimesta jaettu kätevästi kahtia, toisaalla ovat virallisesti hyväksytyt ja palkitut taiteilijat, ja vielä enemmän toisaalla ovat – taidemaailman sinnikkäät uurastajat – kaikilla mahdollisilla palkinnoilla ja kunnianosoituksilla huomioimattomat ”taiteilijamitättömyydet”. Julkisen näyttämön spektaakkeli kestää sen – se suorastaan vaatii sitä. Taiteista leikkaaminen milloin minkin laman nimissä on virkavallan mielipuuhaa, vaikka tutkimusten mukaan siinä ei ole mitään järkeä. 1990-luvun alussa leikattiin laman kunniaksi rajusti valtion taiteilija-apurahoja ja taiteilijaeläkkeitä. Ne luvattiin palauttaa parempien aikojen koittaessa – vaan ei sellaisia aikoja ole koittanut. Varsinkin taiteilijaeläkkeitä tarvittaisiin nyt lisää, kun taiteilijoita eläköityy ennätysmäärin. Kohtuus ja tasapuolisuus eivät näistä arpajaisista ole jalansijaa löytäneet.
  

Mutta, kuten niin monet suuret ajattelijat ovat osoittaneet, taiteilijat eivät edelleenkään ole tämän ”maailman asukkaita” eivätkä he tee ”oikeata työtä”, joten piittaamattomuus heidän toimeentulostaan ei tunnu väärältä – päinvastoin, se on kuin vierasta sikaa löisi. Danton näkymättömiltä ominaisuuksiltaan erottumattomien objektien argumenttia ei käytetä vain taideteosten erottamiseen maailman muista objekteista, vaan myös taiteilijoiden erottamiseen muista ihmisistä – ja lopulta myös taiteilijoiden erottamiseen toisista taiteilijoista.

Taiteesta kokemuksena pitää myös paikkansa, että luonnon oleminen ei ole subjektiivista eikä objektiivistakaan. Se ei ole yksilöllinen eikä liioin universaali, ei aistillinen eikä järjellinen. Taide kokemuksena onkin merkityksellisyydeltään jotain ylivertaista filosofisen ajattelun seikkailua varten.
John Dewey



Richard Shusterman: Taide, elämä ja estetiikka, suom. Vesa Mujunen, Gaudeamus 1997.
John Dewey: Taide kokemuksena, suom. Antti Immonen & Jarkko S. Tuusvuori, niin & näin 2010.

1 kommentti:

  1. Juuri näin Seppo! Taiteen vähättely on läsnäolon metafysiikkaa, jumalan kaipuuta, kiittämätöntä pettymystä satunnaiseen (ja juuri siksi täydelliseen) olemassaoloomme. "Ei meitä maailmaan heitetty. Tänne livahdettiin."

    VastaaPoista