LORVAILUA PUUTARHASSA

Lorvailua helteisessä puutarhassa. Kuva SJT 2014.

Siksi ihminen ei elä metsän petojen tavoin pelkkien aineellisten olioiden maailmassa vaan merkkien ja symbolien keskellä. Kivi ei ole vain kova kappale, johon törmätään: se on edesmenneen sukulaisen muistomerkki. Liekki ei pelkästään lämmitä tai polta, vaan symboloi ihmiskodin jatkuvuutta: elämän ilon, ravinnon ja suojan lähdettä, johon voi palata satunnaisilta vaelluksilta.

John Dewey

Päivän kolmikymmenasteinen paahde taantuu iltapäivän varjoihin. Suuret puut seisovat hievahtamatta vartioimassa puutarhaa, vain haavanlehdissä saattaa havaita iankaikkisen havinan. Helteestä huolimatta tee on jäähtynyt laseissa juomakelvottomaksi. Punaviini sitä vastoin on aina kelpoa juomaa, pöydällä seisominenkaan ei sitä huononna – miten lie sitten pienet kärpäset, jotka ovat nyt ryhtyneet uimaan siinä. Taustalla Anne Sofie von Otter huokailee ranskalaisen kaihon syövereissä. Dis! quand reviendras-tu?

Ei pilven hattaraa haaleansinisellä taivaalla. Yksinäinen räkättirastas pomppii nurmikolla kupu pystyssä. Se on taatusti juuri se yksilö, joka on syönyt saskatoonien marjat jo raakoina. Heittäisin sitä kivellä, vaan yhtään sopivankokoista kiveä ei ole lähimailla. Lyön käsiä yhteen mutta siitäkös se mitä piittaa. Pitäisi olla ritsa! Kas vain, yksi ainoa sinervä marja vasten vajanseinää on jäänyt syömättä – peltiseinään sen pirulaisen kynnet eivät sentään ole tarranneet. Pistän marjan makoisaan poskeeni – räkätti käkättää harmiaan nokka soirollaan.

Pieni vapaamuotoinen poutapilvi ilmestyy taivaalle männynlatvusten takaa. Aurinko saavuttaa kierrollaan sen kohdan, josta se pääsee puiden välistä paistamaan tunnin verran suoraan pihaan. Nyt olisi auringonoton aika. Lapsuudessani auringonotto oli kesäisin suosittua puuhaa. Kun sairastuin sikotautiin, asetti äitini olemukseni alasti haarat levällään pöydälle ikkunan ääreen ja avasi lasit sepposen selälleen, jota aurinko pääsi paistamaan täydellä terällään. Oli kevättalvi ja lumikinokset ylsivät ikkunan tasalle – hyvin olisin yltänyt työntämään varpaani kinokseen. Se oli kuulemma tohtorin määräys – minkähän alan tohtori sekin tohtori oli. Sen koommin en ole auringonkylpyjä harrastanut.

Siirryn syvemmälle varjoon. Maailma on vain varjojen unta, kuten Nietzsche sanoisi, jos olisi paikalla. Vaihdan Anne Sofie von Otterin Sarah Vaughaniin, ja 'Round Midnight alkaa raivata tilaa tietoisuuteeni. Hieman varttuneempana kuuntelin Helsingin messuhallissa, miten tuon pyramidin kaltaisen ilmentymän säveltäjä Thelonious Monk tulkitsi pianolla teostaan. Monk istui soittimensa ääressä selin yleisöön musta karvahattu päässään – ”piisin” loputtua vanha mestari oli unohtanut jo tyystin yleisönsä. Sellaisia me taiteilijat olemme...

Monkia kuuntelemalla löysin pianomusiikin käytännöllisyyden. Sienien perkaamiseen tarvitaan Glenn Gouldin tulkitsemat Beethovenin pianosonaatit: Pathétique, Moonlight ja Appassionata. Yhden CD:n aikana ehtii perata korillisen sieniä. György Ligetin etydit ovat mainiota tiskausmusiikkia. No, tiskausmusiikiksi käy melkein mikä tahansa pianomusiikki. Autolla ajamiseen aivan ehdotonta on Bill Evansin sykkivän meditatiivinen jazz. Se pitää hereillä, mutta ei aiheuta riskitilanteita, kuten esimerkiksi McCoy Tynerin pianovirtuositeetti. 1970-luvun lopulla maalasin kolmiosaisen maalaussarjan Raingardens, jonka visiot perustuvat Debussyn pianoteokseen Puutarhoja sateessa, Jardins sous la pluie (1903). Paljon on hyvää pianomusiikkia, vaikka nuoruudessani luulin ettei sellaista ole ollenkaan, paitsi Dave Brubeck. Jo pelkästään Ligetin pianoteokset ovat suunnaton – päätä suurempi – kuunteluhanke.

Tähän aikaan kesästä pihanurmikolla kukkii valtoimenaan valkoapilaa – aivan kuin olisi lunta satanut. Likaisenvalkoisina apilankukat tuntuvat suorastaan ylpeilevän rumuudellaan ja harottavalla keskeneräisyydellään. Niitä ei voi edes verrata piharatamon harmonisiin ryppäisiin tai voikukan (dandelion, dente di leone) petoeläinmäiseen olemukseen. Monet kerrat olen leikannut nurmikon raksuttimellani lähes maata myöten. Luulisi apilan jo antavan myöten, vaan ei, se kukkii entistäkin lukuisampana vaikkakin matalampana. Nyt se kukkii jo aivan maanrajassa – raksuttimen terätkään eivät siihen enää yllä. Hallilan rusakotkaan eivät niitä syö, salaattia pitää olla ja lehtikaalia, mutta mehiläiset näyttävät niissä viihtyvän.

Kello lähestyy jo puolta yötä, ja vieläkin on lämmintä lähes kaksikymmentä astetta. Varjot mustuvat, mutta yhä näkee kirjoittaa yötaivaan kajossa. Kaupungilta kantautuu kaupungin ääniä, muuten on hiirenhiljaista. Vaanin samalla, kuka Koiruus käy paskattamassa koiraansa talomme porraspieleen. Yhtenäkin aamuna – mennessäni ulos toteamaan, onko jo uusi päivä vai yhä se sama eilinen – astuin suoraan höyryävään koiranpaskaan. Se saattaa Koiruuden mielessä olla pieni ja sopiva kiusa taiteilijalle, mutta se on raakaa leikkiä – koskaan ei tiedä mitä ”kuttuuntunut” taiteilija voi saada päähänsä.

Usein joudun kuuntelemaan selostuksia koirien älyllisistä ominaisuuksista. En tiedä miksi. Olen toki paheksunut koirien julkista kusettamista ja paskattamista, ikään kuin se olisi jokin itseilmaisun muoto. Ja vaatinut jopa koiraveroa takaisin – turhaan. Kerrankin istuin koko illan paikallisessa Pubissa kahden koiranomistajan syytäessä koiramaisia tarinoitaan. Lupasin kirjoittaa kummankin koirasta runon, jos voitaisiin keskustella jostakin muusta – vaikkapa taiteesta. Tässä on se toinen runo, nimet on muutettu ja kaikki mahdolliset yhtäläisyydet todellisuuteen ovat satunnaisia mutta mahdollisia – sikäli kuin ovat – kaikissa mahdollisissa maailmoissa.

Pakoviivoja

Pekka ei ollut lukumies vaan

paremminkin käsistään kätevä.

Pekan fokus ei kirjansivulla

pysynyt vaan karkasi ulkoilmaan.

Mutta Musti oli kova lukemaan,

se luki Rin Tin Tiniä, Lassieta,

Lurppaa ja Metsästäjä–lehteä.

Vähitellen se siirtyi filosofiaan:

Deleuz, Derrida, Wittgenstein.

Jouluksi sille hankittiin silmälasit.

Se ei enää haukkunut eikä purrut,

se vain luimisteli ja roikotti sivujen

kääntelyssä kuivunutta kieltään.

Jo aikaisin aamusta sen saattoi

havaita kulunut reppu selässään

vartomassa kirjaston avautumista.

Tammikuussa sille ojennettiin

Vuoden lainaaja -kunniakirja.

Toivottavasti se ei syö sitä,

harmitteli kirjastotoimenjohtaja.

Musti ei kokkapuheista piitannut,

vaan paineli lukunurkkaukseensa

häntä innostuksesta heiluen.

      SJT, Aalborg 2000

Bronda Galleria 1980. Oikealla kolmiosainen maalaussarja Raingardens – Jardins sous la pluie... Kuva SJT 1980.