PETRARCA NOUSI JOUPPILANVUORELLE

Jouppilanvuori – monte ventoso. Minkäänlaista maankohoumaa tai nyppylää ei ole tuulen raivoa pysäyttämässä sitten Skandivuoriston ja Kebnekaisen. Kuva SJT 2010.

Kiipesin tänään koko seudun korkeimmalle vuorelle, jota hyvästä syystä kutsutaan tuuliseksi vuoreksi, mons ventosum. Nousin sinne pelkkää uteliaisuuttani...

Francesco Petrarca

Yli puolen vuosituhannen takaa tiedetään tarkalleen se päivä, kun Petrarca nousi Mont Ventouxin 1909 metriä korkealle huipulle. Se tapahtui 26. päivänä huhtikuuta 1336. Tapausta ei huomioitu saavutuksena vaan silkkana hulluutena – mitään järkevää syytä ei ollut kenelläkään nousta huvikseen jollekin vuorelle. Kaiken lisäksi hän oli aikansa tunnetuin runoilija ja arvostettu filosofi – kaikenpuolinen järkimies, joka tempauksellaan uhmasi antiikin perushyveistä ainakin kahta, kohtuutta ja viisautta. Alkumatkasta vastaan tullut vanha paimen kehottikin matkalaisia luopumaan moisesta hankkeesta ”selittäen, että hän oli samanlaisen nuoruuden innon ajamana kiivennyt vuoren huipulle viisikymmentä vuotta aikaisemmin, mutta ei ollut saanut vaivansa palkaksi muuta kuin katumusta ja uupumusta”.

Syystäkin Petrarcaa pidetään vuorikiipeilyn isänä ja ehkä hieman arveluttavin perustein ”maiseman” keksijänä. Vuorelle kiipeäminen oli ollut runoilijan mielessä jo lapsuudesta alkaen, koska kaikista ilmansuunnista näkyvä vuori oli ”sen tähden aina silmien edessä”. Kiipeilytoverina Petrarcalla on veljensä Gherardo, jossa ei ollut ainakaan haitaksi saakka noita runoilijan niin monissa ystävissään havaitsemia puutteita: liian vetelä tai liian virkeä, liian hidas tai vikkelä, liian surumielinen tai ylettömän hilpeä, liian puhelias tai tuppisuu. Veljekset lähtevät nousemaan vuorelle mukanaan vain yksi ”palvelija kummallakin”. ”Päivä oli pitkä, ilma mitä lempein ja intomme, ruumiinvoimamme ja muut olosuhteet suosivat matkalaisia.”

Yksi syy vuorelle nousuun oli Petrarcan kaipaus kotimaahansa – ja vuorenhuipun korkeuksista saattaisi ”sielunsa silmin” nähdä Italian taivaan. No, ehkä ei sentään, vaan näkyi sieltä ainakin ”Lyonin seudun kukkulat ja Marseillen ja Aigues Mortesin rantoja huuhtova meri, ja Rhone näytti virtaavan aivan silmiemme edessä”. Mutta edes Pyreneitten vuoriston huippuja ei näkynyt, ”ei luullakseni sen vuoksi, että tiellä olisi korkeampia vuoria, vaan koska ihmisen näkö on heikko eikä kanna niin kauas”. Satunnaisesta lähteestä paljastuu, että runoilijalla oli heikko näky. Palattuaan maanpaosta rakkaaseen Italiaansa hän hankki Firenzestä paikallisen uuden keksinnön, oculariumin, jonka jälkeen hän näki jälleen lukea ja kirjoittaa.

Toinen syy vuorelle nousuun saattoi olla ikävystyminen Vauclusen alppilaakson tapahtumaköyhiin tunnelmiin. Eräässä runossaan kokoelmassa Sonetteja Lauralle hän kirjoittaa, miten laakson rinteisiin hukkuu ”huokausten tähteet”, vain kivet, lähteet, / ja kaikkialla, katsahdinpa minne, / tuon päivän näky väikkyy silmissäni. Runon kirjoitusajankohta ei ole tiedossa, mutta tuo maailmanmullistuksen päivä, johon runoilija viittaa, oli 10. huhtikuuta 1327. Runoilijaa vaivasi myös riuduttava kaipaus, kuten runoilijoita aina vaivaa. Petrarca keitti samaista kaipuunsiirappia kaikkiaan 366 runon verran. Oppineena miehenä hän kirjoitti pääosin latinaksi, mutta tämän kaihoisan uutteen hän valutti kansankielellä italiaksi.

Runoilijalla oli vuorella mukaan Augustinuksen Tunnustukset, hän avasi kirjan satunnaisesta kohdasta ja luki: Ihmiset kulkevat ihailemassa korkeita vuoria, meren mahtavia aaltoja, vuolaita virtoja, avaria ulapoita. He tutkivat tähtien ratoja, mutta he jättävät itsensä tutkimatta ja ihmettelemättä. Tämä lukuelämys pilasi runoilijan päivän ja vuorelta laskeutuminen sujui masentavan hiljaisuuden vallitessa. Vuorikin näytti juureltaan katsoen melko olemattomalta ”verrattuna siihen, kuinka korkealle ihmissielu voisi kohota, ellei maalliset houkutukset vetäisi sitä törkyyn”. Myllertävät tunteet piinasivat runoilijaa. Täysikuu loi sentään vaeltajille valoaan heidän palatessaan majapaikkaansa, josta he olivat lähteneet ennen aamunkoittoa. 

Täysikuu loi sentään vaeltajille valoaan heidän palatessaan majapaikkaansa, josta he olivat lähteneet ennen aamunkoittoa. Kuva SJT 2010.

Kuvasin Jouppilanvuoren näkymiä kesällä 2010, mutta ensimmäisen nousun ”siinä mielessä” tein vuorelle – kuten kuvien metatiedoista voi nähdä – lokakuun 15. päivänä. Ei siis keväällä, kuten sopivaa olisi ollut. Jouppilanvuorta voi myös hyvällä syyllä kutsua tuuliseksi vuoreksi – monte ventoso – sillä minkäänlaista maankohoumaa tai nyppylää ei ole tuulen raivoa pysäyttämässä sitten Skandivuoriston ja Kebnekaisen. Mont Ventouxin korkeus on 1909 metriä kun taas Jouppilanvuori jää vaatimattomaan 120 metriin. Mutta minäpä nousin vuorelleni syksystä 2010 kevääseen 2011 peräti 36 kertaa, mikä tekee yhteensä 4320 metriä. Yhden ylimääräisen nousun nousin vielä saman vuoden kesäkuussa Firenzen Belvedere kukkulalle – ikään kuin Petrarcaa lähemmäs päästäkseni.

Joka kerta vuorelle noustessani kirjoitin runon ja otin muutamia valokuvia. Siitä alkoi kuin itsestään muotoutua runokuvateos 36 nousua vuorelle, teoksen nimi viittaa tietenkin Hokusain kuuluisaan puupiirrossarjaan 36 näkymää Fujivuorelle. ”Kun ei tässä päästä Fujivuorelle, niin päästään ainakin Jouppilanvuorelle.” Kehitin järjettömälle touhulleni vielä tekaistun syynkin eli maksiimin: ”Onko vuorella muutakin annettavaa kuin korkeutensa.”

Mukana vuorelle nousuissani oli Augustinuksen Tunnustukset (1947) ja tietenkin myös Petrarcan selonteko Nousu Ventouxin vuorelle (2008). Satunnaisesti suuressa palttoontaskussani saattoi olla myös Nietzschen Iloinen tiede (2009) tai Marcus Aureliuksen Itsetutkisteluja (1950), josta luin erään kerran vuorella – satunnaisesti sormella tökäten – äärimmäisen lohduttavan kohdan, jossa kirjoittaja kehottaa lukijaa tutkistelemaan viimeistä hetkeään. Vaikka eläisit kuinka monta kertaa hyvänsä tai miten pitkään tahansa, et voi menettää kuin sen elämän, jota elät, ja siitäkin vain vihon viimeisen hetken.

Runoilija oli hankkinut paikallisen keksinnön, oculariumin,

ja hän näki jälleen lukea ja kirjoittaa. Mutta hän oli jo 
vetäytynyt Padovaan eikä vaeltanut enää näillä kukkuloilla. 
Tämä on minun kaupunkini valon valtakunnassa – tänään 
valo ei soimaa, se siunaa. Oikaisen kuivalle ruohikolle,
sypressien siluetit vaappuvat pääni yllä, taivas on 
taivaansininen, cielo azzurro. Yksi ainoa pilvenhattara 
kiertää Santa Maria della Fioren lanterniinin piikkiä. 
Pohjoisen taivaalla mustat linnut eivät osaa 
päättää minne lentäisivät.

                  SJT: 36 nousua vuorelle (2011)

       Äidilleni Rauni Fanny Maria Tanniselle 2.3.1926–12.6.2014

Francesco Petrarca: Salaisuuteni ja Nousu Ventoux'n vuorelle, suom. Laura Lahdensuu, Basam Books 2008.

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle, suom. Elina Vaara, WSOY 1966.

Marcus Aurelius: Itsetutkisteluja, suom. Yrjö Raivio, WSOY 1950.

Yhden ylimääräisen nousun nousin vielä saman vuoden kesäkuussa Firenzen Belvedere kukkulalle... Kuva SJT 2010.