Neuvostoliitto harjoitti erityisesti Suomen kanssa järeää kulttuurinvaihto-ohjelmaa. Kaikki oheisen blogin kuvat ovat kirjoittajan ”taiteilijanvaihtomatkalta” Moskovaan ja Tbilisiin 1986. Kuvat SJT.
Ihminen ilman kotimaataan on kuin satakieli vailla puistoaan.
Meidän satumme kertovat onnenpotkusta, onnistumisen hetkestä. Niissä odotetaan että ihme tuo avun, että varpuset lentävät suoraan suuhun. Että uunilla maaten saisi kaiken. Että uuni itse paistaisi lettuja ja kultainen kala täyttäisi kaikki toiveet.
– Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu
Lainasin Svetlana Aleksijevitšin teoksen Neuvostoihmisen loppu (2013) kirjastosta syyskuun puolivälin paikkeilla. Hurja teksti vei mukanaan, mutta kirjan paksuus (700 sivua) pani epäilemään kykyäni lukea sitä laina-ajan puitteissa. Toisaalta olisi ollut suorastaan katastrofi joutua luopumaan kirjasta kesken matkan. Onneksi kirja löytyi Antikasta sopuhintaan (10 €); pidin sitä varsin hyvänä ostoksena.
Jumala varjelkoon elämästä muutosten aikana, sanovat kiinalaiset. Kukaan meistä ei ole säilynyt entisellään. Kunnon ihmiset ovat kadonneet jonnekin. Joka puolella on vain kyynärpäitä ja hampaita… (…) Joku ei kestänyt sitä vaan tuli hulluksi, mielisairaalat olivat tupaten täynnä. Kävin siellä katsomassa erästä ystävääni. Yksi huusi: Minä olen Stalin! (s.45)
Syksyn lehdet leijuvat puista alas ja ajelehtivat tuulen myötä pitkin pihaa. Nekin vaativat osansa, ainakin portailta ja etupihalta on lehtiä haravoitava. On muitakin töitä, maalaamista, kirjoittamista, valokuvausta. Yksi maalaus on toimitettava näyttelyyn. Nykyään yksikin maalaus on monille liikaa. Maalaustaidetta ei enää kukaan viitsi ymmärtää; reaalisen ja imaginaarisen ero on hälvennyt, tiedollinen ja esteettinen (taiteellinen) ovat sulautuneet hämäräksi tiedostukseksi, jonka mikä tahansa mielipide oikeuttaa. Näin olemme kadottaneet mahdollisuuden maailman välittömään suoraan kokemiseen.
Länsimaiden ihmiset vaikuttavat meistä naiiveilta, koska he eivät kärsi niin kuin me, vaan heillä on lääke joka näppylään. Me sen sijaan olemme kyhjöttäneet leireissä, sodassa me peitimme maan ruumiilla, Tšernobylissa me kauhoimme ydinpolttoainetta paljain käsin. Ja nyt me kyhjötämme sosialismin säpäleiden päällä. Niin kuin sodan jälkeen. (s.56)
Lunta alkaa tulla jo marraskuussa – ja runsaasti. Eritystä harmia aiheuttaa talon päädyssä olevat kellarinraput, jotka onnistuvat keräämään jokaisesta pyrystä raskaan lumikuorman. Mieluusti livahtaisin keittiön ovesta teekannun ääreen, mutta tunto selkäytimessä ei anna perään. Myös Aleksijevitšin kirjan neuvostoihmiset viihtyvät keittiöissä; he suorastaan elävät mahorkankatkuisissa keittiöissä, juovat votkaa ja tupakoivat. Toisinaan ”kloorin ja kissan kusen hajuisesta” rappukäytävästä kantautuu saappaiden kopina, kun joku naapureista viedään Siperiaan leireilemään.
Kommunisti on se joka on lukenut Marxia, ja antikommunisti se joka on ymmärtänyt, mitä hän sanoo. Me kasvoimme keittiöissä, ja meidän lapsemme myös, he kuuntelivat meidän kanssamme Galitsia ja Okudzavaa. Pantiin Vysotski pyörimään. (…) Näytettiin keskisormea taskussa… (s. 29)
Talot ovat kristallia ja alumiinia… Kristallipalatseja! Keskellä kaupunkeja on sitruuna- ja appelsiinitarhoja. (…) Kaiken tekevät koneet, ihmiset vain ajelevat ympäriinsä ja ohjaavat koneita… Koneet niittävät, kutovat… Laihot ovat sankkoja ja runsaita. Kukat ovat kuin puita. Kaikki ovat onnellisia. Iloisia. Heillä on kauniit vaatteet, sekä miehillä että naisilla. He viettävät työn ja nautinnon vapaata elämää. Kaikilla on paljon tilaa, riittävästi työtä. Olemmeko siinä tosiaan me? Onko tämä tosiaan meidän maamme? Ja saavatko kaikki elää niin? (273)
Mutta miten elettiin… Meidän perheessä oli viidelle lapselle yhdet kengät. Syötiin perunaa leivän kanssa, ja talvella ilman leipää. Pelkkää perunaa… Ja te kysytte: mistä ne kommunistit ilmaantuivat? (274)
On maaliskuu, olen lukenut kirjaa jo kohta puoli vuotta. Olen tässä välissä lukenut toki muutakin ja kirjoittanut kolumneja ja blogeja. Aleksijevitšin kirjaa lukiessa tajuan, miten vieras neuvostokulttuuri minulle on, vaikka kävin siellä ”virallisessa” taiteilijavaihdossakin ja tunsin (ja tunnen) venäläisiä ihmisiä. Yhtäkkiä mikään ei ole totta; onko koskaan ollutkaan. Vielä viime vuoden puolella viestittelin venäläisen kirjallisuuden tutkijan kanssa, joka oli kääntämässä jotakin runoani venäjäksi. Nyt roikun tässä piinallisessa läsnäolossa, jossa kaikki muuttuu valheeksi.
Aseettomat ihmiset seisoivat tankkien edessä valmiina kuolemaan. Minä istuin niillä barrikadeilla ja näin ne ihmiset, heitä oli tullut joka puolelta maata. Jotkut moskovalaismummelit, Herran haituvapäät, olivat tuoneet kotletteja ja lämpimiä perunoitapyyhkeeseen käärittynä. He ruokkivat kaikkia… Myös panssarimiehiä: ”Syökää, pojat. Mutta älkää ampuko. Ettehän vain ammu?” (110)
Kaduille lähtivät ihmiset, jotka eivät olleet ennen käyneet missään, olivat vain istuneet keittiössä ja kiukutelleet. Mutta nyt he lähtivät… Me otettiin ystävättären kanssa sateenvarjot mukaan, sekä sateen varalta että tappelun. (157)
En ole mikään yhteisötaiteen kannattaja, mitä lie se sitten onkaan. En tiedä onko tämäkään kirja sitä, kuten takaliepeessä niin annetaan ymmärtää. Vaikka kirjassa tuntuu olevan puoli Venäjää äänessä, kuuluu siinä myös vahvana kirjailijan eetos. Matka kommunismin paratiisin jäi pahasti kesken (eivät sinne kaikki halunneetkaan), ja se näkyy ilmiselvänä myös nykyisten Venäjän johtajien murjotuksessa. Se mitä tapahtuu nyt, oli sekin jo ajat sitten ilmiselvää. Turha sanoa, etteikö se ollut päivänselvää. Hetkessä tuhlasimme sen orastavan pääoman, jolla maailman kärsimystä olisi voinut lievittää.
Öljyllä ja kaasulla ei demokratiaa osteta, eikä sitä voi tuoda maahan niin kuin banaaneja ja sveitsiläistä suklaata. Sitä ei voi julistaa presidentinukaasilla… Tarvitaan vapaita ihmisiä, mutta heitä ei ollut. Eikä ole nytkään. (571)
On sellainen tunne, että elämä ei ikään kuin enää ole meitä varten, ei sellaisia varten kuin me, se on jossain muualla. Jossain… Jotakin tapahtuu, mutta ei meille… (529)
Venäläisten elämän kuuluu olla kovaa ja surkeaa,silloin sielu kohoaa maasta, se käsittää, ettei kuulu tähän maailmaan… Mitä likaisempaa ja verisempää on, sitä enemmän sillä on tilaa… (490)
Miksi me lähdemme kaduille? Minä seison ja odotan, milloin me käymme Kremlin kimppuun. Tämä ei ole enää mitään leikkiä. Kreml olisi jo pitänyt vallata eikä vain marssia ja karjua. Antakaa käsky tarttua talikkoon ja rautakankeen! Minä odotan. (442)
Saatana on jälleen maan päällä (ei vain Moskovassa) ja voi hyvin. Se kerää ympärilleen tuhon ja kaaoksen voimat. Eikä se epäröi käyttää niitä ja syöstä maailmaa pimeään barbariaan. ”Ei koskaan enää sotaa Eurooppaan”, me ajattelimme – ja sanoimme sen ääneen. Vaan nyt jälleen varustaudutaan kilvan tappamaan ja teurastamaan lajitovereitamme. Mikään muu ei tunnu miltään – ”ainoana lohtuna maailmanloppu”. Tai kuten eräs kirjan lukuisista henkilöistä toteaa, me tarvitsemme uuden Stalinin, me revimme sen vaikka suoraan helvetistä.
Ukrainalaiset saivat kuolla sen vuoksi etteivät halunneet liittyä kolhooseihin. Heidät tapettiin nälkään. Siellä maa on sellaista, että kun siihen pistää seipään, siitä kasvaa puu. Mutta he kuolivat… oikaisivat koipensa kuin karja. Heiltä vietiin kaikki, viimeistä myöten. Sotajoukot piirittivät heidät, niin kuin keskitysleirissä. Nyt minä sen tiedän… Minulla on työtoverina eräs ukrainalaisnainen, hän oli kuullut mummoltaan… Miten heidän kylässään äiti itse tappoi kirveellä yhden lapsensa keittääkseen hänestä ruokaa toisille. (145)
Minun ei ole kenenkään muun kanssa niin hyvä olla kuin omassa seurassani, minusta on kiva puhua itsekseni… etupäässä itsestäni… Mainiota seuraa! Mitä minä ajattelen… Miten näin jonkin asian eilen ja miten tänään? Joskus minä pidin sinisestä, mutta nyt lilasta… Meissä jokaisessa tapahtuu niin paljon kaikenlaista. (…) Siellä sisällä on kokonainen maailmankaikkeus. (509)
On jo huhtikuun puoliväli ja kirja vetää viimeisiään. Yhä vielä sen julma kauneus yllättää. Tällaisiako me ihmiset olemme. ”Juuri tällaisia”, vastaa eräs kirjan henkilöistä. Kuin etiäisenä näin viime yönä karmean painajaisen ja vielä aamulla herättyäni olin vakuuttunut, että kaikki oli päin helvettiä. Päätin siirtää Aleksijevitšin järkälemäisen teoksen yöpöydältä talon toiseen päähän – ja lopulta vein sen vintille. Ehkäpä kirjan ainoa valonpilkahdus on, ettei se edes yritä tarjota sellaista. Ei mitään muuta neuvoa kuin lukea se!
Venäläiset kommunistit eivät enää pitkään aikaan ole olleet kommunisteja. Yksityinen omistus, jonka he ovat tunnustaneet, ja kommunistinen aate ovat yhteensovittamattomia. Voin sanoa heistä samoin kuin Marx sanoi seuraajistaan: ”Tiedän vain yhden asian: että minä en ole marxisti.” Heine sanoi vielä paremmin: ”Kylvin lohikäärmeitä mutta niitin kirppuja.” (437)
Me olemme Harkovasta… Sieltä katsoen Amerikka näytti meistä paratiisilta. Onnenmaalta. Kun tulimme tänne, ensivaikutelma oli: me rakensimme kommunismia, mutta amerikkalaiset ovat toteuttaneet sen…. Hamonen maksaa kolme dollaria, farkut viisi… Naurettavan halpaa! Pizza tuoksuu… hyvä kahvi… Illalla me avattiin miehen kanssa Martini-pullo ja pantiin Marlborot palamaan. Toiveiden täyttymys! (573)
”...Olen kieltänyt itseäni lukemasta venäläisiä kirjoja ja katsomasta venäläistä internetiä. Haluan karsia itsestäni pois kaiken venäläisen. Lakata olemasta venäläinen…”
”...Venäjä, minun Venäjäni… Rakas Pietari! Miten minä haluankaan takaisin! Alan kohta itkeä… Eläköön kommunismi, tahdon kotiin!”
”...Haluaisitteko te, että alushousut olisivat vielä kortilla?”
”…Venäjän koivut… ne koivut vielä …” (574)
Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu. Kun nykyhetkestä tuli second handia, suom. Vappu Orlow, Tammi 2013.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti