ELÄVÄN LESKEN TAPAUS

Uuden vuosisadan alkuvuosikymmeninä sisäistä valoa ja fyysistä voimaa etsittiin vuoristojen mittaamattomista näkymistä ja vilvaista tuulista. J. F. Willumsen: A Mountain Climber (1912). Kuva SJT.

Tänään sunnuntaina, kun kaikki ovat kotona, on kuin olisi täysi helvetti irti.

Walter Benjamin

Fyysiseen rakkauteen tähtäävä elämä vaatii suuria uhrauksia. Se alkaa jostakin kulmakarvan nyppimisestä ja huulen punaamisesta. Mutta aikaa myöten mikään ei riitä – on pantava muutoksen loputtomaan peliin kaikki mahdollinen. Silti jos jaksamme muistaa, orastava rakkaus aikojen alussa ei kysynyt täydellisyyttä – ei likipitäenkään. Jokin poikkeama saattoi herättää jopa suurempaa rakkautta. Sellainen puolisokea elämä saattoi olla jopa onnellista.

Mutta kuin salaa sellaiseen elämään hiipii käärme. Kuin huomaamatta tulee kohtuullisestikin mitoitettuun normaaliin poikkeamia, joita on yhä vaikeampi rakastaa. Pikimusta karva kasvaa nännin viereen kuin outo puu. Veteliä ryppyjä ilmestyy pitkin kaulaa. Kellanruskeat varpaankynnet kasvavat käyriksi kuin kotkalla. Vähitellen materian tympeys kertyy sellaisiin mittasuhteisiin, että yhä vaikeampaa on kääntää päänsä kohti maailmoivan maailman yksityiskohtia.

Kaikki se kauneus jonka olin kuvitellut oli tipotiessään. Silti tiesin koko olemukseni mitalta, että muuta tietä ei ollut kuin hypätä suin päin tähän minulle annettuun maailmaan. Juuri tämän maailman kaikki materiaalinen tympeys – sairauksineen ja mielikuvituksen rajoja hipovine inhottavuuksineen – on se portti, jonka läpi on käytävä. Olen vetäytynyt miettimään asioiden saamaa käännettä. Ehkä matka on liian pitkä. En tiedä. En näe niin kauas.

Tuollaiset oudot näyt putkahtivat esiin lukiessani J. W. von Goethen Vaaliheimolaisia (1809/1932), outoa romaania joka sisältää oudon novellin. Teksti on melko raskasta luettavaa – ja vaivaannuttavaa. Ennen aamunkoittoa on pakko todeta, että Goethe oli ylenpalttisissa tunneryöpyissään melkoinen höyrypää. Tunnettua on, että hän kävi alituiseen kuumana ja rakastui tuon tuostakin myös naisiin, jotka eivät olleet ”vapailla markkinoilla”. Muistamme, että hän pakeni suin päin yönselässä Italiaan liian kiihkeäksi käynyttä rakastajatarta – elävän leskeä Charlotte von Steinia.

Charlotte oli Weimarin herttuakunnan tallimestarin puoliso, seitsemän lapsen äiti ja seitsemän vuotta Goethea vanhempi. Goethe oli nähnyt jo ennen Weimariin muuttoaan Charlotten siluettimuotokuvan; siluetit olivat suurta huutoa tuon ajan valokuvattomissa seurapiireissä. Kun siluetin oheen liittyi vielä sanallinen kuvaus: ”hento ja herkkä, hienostunut, suuret mustat silmät, punaiset posket, italiattaren iho ja heikot hermot”, sai se runoilijan huudahtamaan: ”Mikä ihana näytelmä; jospa saisi seurata miten maailma tähän sieluun kuvastuu.”

https://seppo-zen-selallaan.blogspot.com/2011/10/goethe-matkustaa-roomaan.html

Lopulta vasta 57-vuotiaana Goethe meni naimisiin Christiane Vulpiuksen kanssa. Liitosta syntyi viisi lasta, joista vain yksi eli aikuiseen ikään. Vyöryttäessään Vaaliheimolaisten suurta melodraama Goethe tiesi, mistä kirjoitti. Hän oli itse sukeltanut jokaiseen syöveriin.

Hän hyppää veneeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. (…) Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat kiinni, se on lakannut hengittämästä.

Nyt täytyy palata taaksepäin ja selvittää miten tähän on jouduttu. Nykylukijalle vaaliheimolaisuus ei sano yhtään mitään. Takakannen tekstissä Rafael Koskimies selventää asiaa: »Teoksen nimi viittaa silloiseen ”luonnonfilosofiaan”, kemiaan ja magnetismiin: niin kuin eräät aineet vastustamattomasti vetävät toisiaan puoleensa ja pyrkivät yhtymään, niin rakkaudessakin vaikuttaa yhteiskunnallisten ja siveellisten lakien ulkopuolella havaittavia sympatian voimia.” Siis on voimia, jotka rakkauden keinoin tekevät ventovieraista ihmisistä ”vaaliheimolaisia”, jotka ylittävät kaikki luonnon rajat ja ryhtyvät sukulaisiksi. Goethe uskoi tuohon ja hitto soikoon, eikö me muka kaikki usko.

Emme todellakaan. Walter Benjamin, jolle maailman syöverit olivat myös läpikotaisin tuttuja, ei tuota siirappia kyennyt nielemään. Benjaminin mukaan Goethen teksti paljastaa jo tuolloisissa romantiikan sumuissa modernin porvarillisen elämänmuodon täydellisen epäonnistumisen. Vain todella täysivaltaisten ihmisten tulisi mennä naimisiin. Mutta jo Kantista alkaen oli käynyt selville, että tässä maailmassa ei sellaisia ihmisiä ollut.

Valtavassa peruskokemuksessa myyttisistä voimista, joiden kanssa ei voi päästä sovintoon kuin jatkuvalla uhrauksella, Goethe kävi niitä vastaan. (…) Se, mistä runoilija sata kertaa vaikenee, voidaan nähdä yksinkertaisesti asioiden kulusta kokonaisuutena: moraalisten lakien mukaan intohimo menettää kaiken oikeutensa ja onnensa, jos se pyrkii sopimukseen porvarillisen, yltäkylläisen, turvallisen elämän kanssa.

Benjamin oli itsekin ajautunut syvälle elävän lesken ongelmaan. Hän yritti kaiken keinoin myydä tekstejään ja hankkia rahoitusta epämääräiseksi karanneeseen työhönsä. Mutta ”todellinen syy, miksi Benjamin hiipii vuonna 1921 pitkiä aikoja säännöllisesti Heidelbergin vanhankaupungin kaduilla, oli kuitenkin kuvanveistäjä Jula Cohn”, kuten Wolfram Eilenberger kirjoittaa suurenmoisessa teoksessaan Taikurien aika (2019).

Benjamin oli kritisoimansa Goethen tavoin langennut sokean voiman pauloihin ja rakastunut kohtalokkaasti Julaan. Samaan aikaan Benjaminin vaimo Dora seurusteli hänen ystävänsä Erich Schönin kanssa. ”Tämä on melkein liian banaalia ollakseen totta tai edes kiinnostavaa”, kirjoittaa Eilenberger. ”Kuten kuka tahansa lapsikin olisi tuon ajan Saksassa tiennyt, tämän vaikean nelinurkkaisen kuvion klassinen roolimalli on Goethen syvästi monimutkainen ihmissuhderomaani Vaaliheimolaiset.”

Pohtiessaan Amorin nuolen haavoitetuksi tulemista Benjamin tulee siihen lopputulokseen, että niskalaukausta ei voi tilata itse. Jos jossakin diktatuurisessa valtiossa kaikki asukkaat tilaisivat niskalaukauksen, ajauduttaisiin tuota pikaa tunnettuun Russellin paradoksiin. Niin tai näin, mitään mahdollisuutta loikata vapauteen – onnelliseen avioliittoon – ei näytä olevan olemassa. Tai ehkä sittenkin, Goethen romaanin ”synkän Haadeksen” keskelle sijoitettu novelli Merkilliset naapurinlapset tuntuisi viittaavan sellaiseen mahdollisuuteen. Mutta kaikkineen se on kuin todellisuudesta irti repäisty – utuinen päiväuni, jonka ”rakastavaiset ovat sekä vapauden että kohtalon tuolla puolen”, kuten Benjamin huomauttaa.

Entä nyt kun 100 vuotta on kulunut Benjaminin hortoilusta  Heidelbergin kujilla. Onko kehityksen vuo heittänyt meidät uudelle vapauden ja onnellisuuden rannalle. Ei sinne päinkään. Tuhannet ja tuhannet sateenkaaren väreihin sonnustautuneet parit vaativat ei sentään niskalaukausta vaan mahdollisuutta vihkiytyä ”vaaliheimolaisten” mielikuvituksettomaan laumaan – ”sopimukseen porvarillisen, yltäkylläisen, turvallisen elämän kanssa”. Kuin poispyyhkäistyjä ovat Benjaminin ja hänen aikalaistensa ideaalit – kaipuu vapauteen ja lopullinen hyppy minne tahansa. Goethe uskalsi kuitenkin sanoa sen ääneen.

Mehr Licht – Lisää valoa!

J. W. von Goethe

Johann Wolfgang von Goethe: Vaaliheimolaiset, suom. J. Hollo, Otava 1967.

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika, Filosofian suuri vuosikymmen I9I9-I929, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2019.