Seinäjoen taidemuseota kaavailtiin 1970-luvulla Mallaskosken
tehtaiden upeaan ympäristöön. Kunnes koko kiinteistö pantiin maan
tasalle. Kuva Raimo Joensuu.
Taide ei muuta ainoastaan näkemistä, vaan se muuttaa myös sen,
mitä näemme.
Alva Noë
Seinäjoen
taidehallin menestyksekkäiden vuosikymmenten jälkeen näytti
luontevalta, että kaupungin kuvataide-elämä siirtyy taidemuseoon.
Viime vuosina kaupungin päättäjät olivat kuitenkin ryhtyneet
kuvataiteen alasajoon. Taidehallin näyttelyjen taso heikkeni
kulttuurilautakunnan lopetettua näyttelyistä vastaavan
näyttelytyöryhmän. Samaan syssyyn oli lopetettu myös kaupungin
vuosikymmeniä toiminut taidehankintatyöryhmä. Varsin kirjavan
loppukauden jälkeen oli selvää, että Seinäjoki ja sen
näkökyvyltään vajavaiset päättäjät eivät tule taidemuseon
asiaa ajamaan.
Vasta nyt näin
kulttuurilautakunnan kirjaamat syyt, jotka johtivat taidehallin
osalta ”uuteen kulttuuriajatteluun” – ”uuteen konseptiin”.
Lautakunnan mukaan syynä oli ”toiminnan kankeus ja suuri
byrokratia”, mutta myös asiantuntemus oli työryhmiltä kadonnut
kuin yhdessä yössä. Aiemmin se oli kyllä riittänyt
menestykselliseen toimintaan, mutta nyt se oli tipotiessään. Sen
kuviteltiin paranevan poistamalla asiantuntijat. Se oli suorastaan
nerokasta. Tosin viimeinen taidehallin vanhalla mallilla 2012
toteutettu Carolus Enckellin maalausten näyttely oli huipputasoa
kaikin puolin.
Lautakunnan
paperista saa sellaisen kuvan, että 2013 perustettu ”taiteen
edistämisen työryhmä” olisi päätynyt esittämään ko.
toimenpiteitä. Erikoista on sekin, että olisin itse työryhmän
jäsenenä ollut toteamassa tuolloin työryhmissä toimineiden
taiteilijoiden Tanninen ja Mäki-Tuuri asiantuntijuuden romahtamisen.
Vain pari kertaa kokoontunut ”työryhmä” ei käsitellyt
taidehallin asioita juuri lainkaan. Jos kysyttiin jotakin, niin
vastausta siihen ei saatu. Viimeisessä kokouksessa puheenjohtaja
Kivisaari sanoi, että epävarman huhun mukaan Kalevan navettaan
saattaa tulla ”jotakin”.
Uusi konsepti ajoi
myös lähes ilmaista kulttuurityötä kaupungissa vuodesta 1960
lähtien tehneen Seinäjoen Taiteilijaseuran mierolle. Ensimmäisen
kerran yli 40 vuoteen seuralla ei ole minkäänlaista paikkaa, missä
näyttelyitä voisi toteuttaa. Kaupungin kuvataidevihamielisyyttä
osoitti kulttuuritoimen tyly vastaus: ”Jos seura haluaa kaupungissa
toimia, se voi toki vuokrata itselleen tilat, tämä on vapaa maa.”
Mutta varsin
lähellä taidemuseon toteutuminen oli monta kertaa. Ehkäpä
kaikkein lähimpänä taidemuseon toteutumista oltiin 2014, kun
kaupungin kulttuuri- ja taideväki yhdessä tuumissa innostui
hankkeesta muuntaa talouskoulu ja sen kellarissa oleva taidehalli
taidemuseoksi. Seppo Kari laati jo museon luonnospiirustuksetkin.
Vanha taidehalli olisi jäänyt vaihtuvien näyttelyiden tilaksi ja
kokoelmat siirretty yläkertaan. Ylistettiin mahdollisen toteutuksen
kätevyyttä ja kohtuuhintaisuutta.
Mutta taidemuseo
ei kuulunut kaupungin kulttuuristrategiaan silloinkaan eikä tule
näillä näkymin koskaan kuulumaankaan. Taide lisää hyvinvointia
ja viihtyisyyttä, kuten tutkitusti tiedetään. Ilman paikallista
kuvataidetta keräävää ja vaalivaa taidemuseota Etelä-Pohjanmaa
on Suomen ainoa maakunta, joka on evännyt oman alueensa taiteen
kokemisen elähdyttävän voiman niin nykyisiltä kuin tuleviltakin
sukupolvilta.
Katse täytyisi
siirtää muualle, vaikka pakkohan se on myöntää, että Seinäjoki
on alueen ainoa vähänkin kaupungilta näyttävä kasautuma. Mutta
kuten sanottu, kaupunki ei ole kaupunki, ellei siellä ole
taidemuseota.
Teksti on
ilmestynyt kolumnina julkaisussa Seinäjoen varrelta 5 (2019).
Kaarakan talo. Kuvakaappaus nettisivulta.
Kolumniin ei
paljon asiaa mahdu – joten hieman lisää.
Oiva Polari
puuhasi Seinäjoelle taidemuseota jo 1960-luvulta alkaen. Asiaansa
vauhdittaakseen hän ripusti taiteilijaystäviltään keräämäänsä
taidekokoelmaa kaupungintalolle, teatteriin, kirjastoon ja milloin
mihinkin. Muutin Seinäjoelle 1970-luvun lopulla – sitä
aikaisemmin olin vain käynyt kaupungissa kerran tai pari. Noihin
aikoihin taidemuseoasia taas putkahti esiin. Kohteena oli häikäisevän
komea Mallaskosken tehtaiden päärakennus, jonka idyllinen paikka
kosken rannalla oli vertaansa vailla.
Seinäjoki-seuran
järjestämässä kokouksessa puhuttiin myötämielisesti hankkeesta,
ja jotkut olivat jopa valmiita tekemään talkootyötä asian
edesauttamiseksi. Mutta sitten astuivat esiin virkamiehet – nuo
miehet ja naiset jotka eivät tarvitse muuta kuin virkansa. He olivat
jo purkaneet lähes kaiken vanhan kaupungista, ja tämä rotanpesä
olisi seuraava. Lausunnot olivat murhaavia.
Aikaa kului ja nuo
mainiot virkamiehet murskasivat kaiken, mikä liittyi kuvataiteen
aseman parantamiseen kaupungissa. Yllättäen taidehalli saatiin
kaupunkiin 1980, kuin vahingossa – ilmeisesti virkamiehet olivat
juuttuneet ylipitkälle kahvitunnille. Ainoa mikä heidät voi
pysäyttää onkin kahvi. Taidemuseohanke nousi jälleen kuin
tuhkasta esiin ja asiaa jamaan perustettiin Taidemuseoyhdistys 1994.
Perustavassa kokouksessa oli innokas satapäinen yleisö.
Yhdistys alkoi
kartoittaa sopivia kiinteistöjä, kuten Tiklaksen kiinteistö,
vanhat veturitallit, Kalevan navetta, Helluntaiseurakunnan temppeli
ja monia muita epämääräisiä paikkoja.
Vakavin yritys oli
Kaarakan talo, johon arkkitehti Riia Hakola oli ehtinyt jo tehdä
alustavat piirustuksetkin. Talo oli ja on jo olemukseltaankin kuin
museo. Siellä oli jo valmiiksi kuvanveistäjä Pauli Aaltosen
maalaamat freskot ja muutama veistos. Talon oli alkujaan rakentanut
1932 rakennusmestari Viktor Kontusaari asuin- ja toimistotilakseen.
Talon nimi vaihtui kun asukkaaksi tuli 1950-luvulla maineikas
silmälääkäri Olavi Kaarakka. Ehkä taloon olisi pitänyt tarttua
totisimmin ottein, vaikka paikoitusalueen puute hiersi.
Taidetta taloon
tuli lisää, kun perheen poika Esko Kaarakka (1929-1996) alkoi
työskennellä siellä. Hän oli opiskellut Suomen Taideakatemian
koulussa 1952-56. Hän suoritti myös opintoja ulkomailla, kuten
Hopeapeili-lehti tiesi kertoa tekemässään artikkelissa 1968.
Tuolloin graafikko Kaarakka yhä asui Seinäjoella. Valitettavasti
hänen teoksensa ovat hävinneet Seinäjoelta ja seinäjokelaisilta.
Juuri 1968 olin
muuttanut Helsinkiin opiskelemaan Taideakatemian koulussa, joten
olisin aivan hyvin voinut tietää ja tunteakin Esko Kaarakan, kuten
tunsin Seinäjoen taiteilijat Oiva Polarin, Alpo Keturin ja Seppo
Karin. Mutta en ollut kuullut hänestä mitään, kunnes vasta nyt.
Kohtalon outoa peliä oli, että jouduin siviilipalvelukseen 1978
Seinäjoen Keskussairaalaan. Aivan ensimmäisiä tehtäviäni oli
ryhtyä toimittamaan sairaalan tenavakodin lehteä. Ja missä tuo
Tenavakoti toimi, no tietenkin tuossa Kaarakan talossa.
Jälkeen päin
voin vain todeta, että sen parempaa toimituskuntaa kuin nuo ihanat
hoitajat ja villit kakarat ei päätoimittajalla olisi voinut olla.
Materiaalia – juttuja ja piirustuksia – suorastaan sinkosi joka
suunnasta. Siis paras homma mitä eteeni on tullut.
Seinäjoen
Taidemuseoyhdistys on toiminut nämä vuosikymmenet ikään kuin
imaginaarisena taidemuseona, kun oikeaa museota se ei ole saatu
aikaiseksi. Virkamiehet ovat vieneet pelin 6-0. Mutta kaikkea muuta
yhdistys on tehnyt, järjestänyt näyttelyitä, seminaareja ja
luentotilaisuuksia sekä julkaissut kirjat Oiva Polarista ja Alpo
Keturista. Yksi tärkeimmistä yhdistyksen toimista on ollut
järjestää taidematkoja ulkomaita myöten jäsenilleen ja muillekin
sellaisiin kaupunkeihin, joissa on taidemuseo.
En tiedä, onko tällä hetkellä mitään suunnitelmia taidemuseon osalta. Luultavasti ei, tosin Kaarakan talo on taas tyhjillään.
Esko Kaarakan etsaukset Kukko (1954) ja Ravurit (1955). Kuvaaja
tuntematon.
Täällä läntisessä osassa pärjätään vielä jotenkuten.
VastaaPoistaMeneeköhän se jotenkin niin, että kun siinä lähellä on ne isot viljasiilot niin se riittää kulttuuriksi?
Mitähän pitäisi tehdä, kysyä sivistyksen perään? Ajat ovat semmoiselle vissiin vähän hankalat.