SILLEEN JÄTTÄMINEN LUOVUUDEN METODINA

Frank Gehryn dekonstruktivistista arkkitehtuuria, Guggenheim-museo, Bilbao, Kuva SJT.

Moottoritie ei voi olla kesannolla.

– Martin Heidegger

Silleen jättämisen käsite on tuttu niin taolaisesta, buddhalaisesta kuin myös keskiajan kristillisen mystikon Mestari Eckhartin (1260-1327) ajattelusta. Eckhartin mukaan "Gelassenheit" (silleen jättäminen tai irti päästäminen tai vaikkapa silleen oleminen) on keino vapauttaa sisäinen näkijäkokija minän kahleista, luonnollisesta asenteesta ja ennakkoluuloista. Martin Heidegger korosti käsitteellä mietiskelevän – meditatiivisen – elämänasenteen ja hyötyajatteluun perustuvan laskennallisen käytännön eroja. Me monin tavoin kätevät ihmiset ja puuhastelijat käymme olemista suin päin sarvista kiinni ja yritämme tehdä siitä oman halumme mukaisen. Tuollainen hyötyajatteluun perustuva toimeliaisuus johtaa usein epäonnistumiseen ja jopa suoranaiseen katastrofiin.

Sen sijaan voisimme antaa olemisen näyttäytyä silleen jätettynä sellaisena kuin se on. Ja vasta maailman avauduttua – ja paljastettua salaisuutensa – ryhtyisimme tarvittaviin ja viisaisiin toimenpiteisiin. Emme kuitenkaan kääntäisi selkäämme sen enempää maailman ilmiöille kuin ihmisen luomalle teknologiallekaan, vaan toimisimme ikään kuin myötäsukaan olemisen tapahtumisien kanssa. Ehkä sillä tavoin moni turha ja maailmaa pilaava hanke jäisi tekemättä.

Mietiskelevä ajattelu johtaa meidät usein vaikeaan ja jopa mahdottomalta näyttävään tilanteeseen, kuten Heidegger linjasi 1955 pitämässä puheessaan Silleen jättäminen. Mutta siitä huolimatta valittu meditatiivinen tie on parempi kuin ajattelemattomuuden tie. ”Ajattelemattomuus on kammottava vieras, joka nykymaailmassa pääsee ja mahtuu kaikkialle. Sillä nykyään valitaan kaikkialla ja aina nopein ja halvin tie tietoon, ja samassa silmänräpäyksessä ollaan se jo unohdettu. Siten myös puuhaaminen hoputtaa toista puuhaamista.”

Olioiden silleen jättäminen ja avoimuus salaisuudelle kuuluvat yhteen. Ne suovat meille mahdollisuuden toisenlaiseen tapaan viipyä maailmassa. Ne lupaavat meille uuden perustan ja maaperän, joiden avulla voimme vaarattomasti seisoa ja olla olemassa teknisen maailman sisällä.

– Heidegger

Silleen jättämisen ideaali on tarjonnut työkalun niin taiteissa kuin käytännön elämässäkin aina vieroitushoitoja myöten. Jokapäiväisessä elämässä toisen ja toiseuden kunnioittaminen voidaan määrittää ”tilan ja rauhan antamisen hyveeksi”, kuten Johannes Ojansuu kirjoittaa kirjassaan Pyhyys - rajalla oleva ihminen (WSOY 2004). ”Suhtauduimmepa miten tahansa silleen jättämiseen meidän on joka tapauksessa hyväksyttävä tosiasia, että emme voi lopullisesti selittää emmekä käsittää toista, vaan meidän on ns. annettava toisen olla.” Ojansuu viittaa Murdochiin ja Weiliin, että oikeanlainen havainnointi on mahdollista vasta sitten, kun ihminen oppii silleen jättämään itsensä eli ”väistymään itsensä edestä”.

Touhun ihmisen on vaikea käsittää silleen jättämisen ajatusta, lähes yhtä vaikeaa kuin Laozin kuvausta Taosta: ”Mitään se ei tee, mutta silti mikään ei jää tekemättä.” Silleen jättämisessä ei ole kyse käsien pystyyn nostamisesta tai lossiksi heittämisestä. Filosofi oikaisi myöhemmin mahdollista väärinkäsitystä. ”Voimme ottaa tekniset objektit käyttöön niin kuin ne on otettava. Mutta voimme samalla jättää nämä objektit sikseen sellaisina, mikä ei sisimmässä ja olennaisessa koske meitä. Voimme sanoa kyllä teknisten objektien välttämättömälle käytölle ja voimme sanoa samalla ei siinä määrin kun estämme sen, että ne yksinomaan asettavat meille vaatimuksia ja siten vääristävät, hämmentävät ja viimein hävittävät olemuksemme.”

Ne hetket jolloin kokee omien tekemisiensä turhuuden, ovat kaikkein vaikeimmin silleen jätettävissä, vaikka juuri silloin se on kaikkein arvokkainta. Silloin saattaa huomata senkin kadonneen tosiasian, että tärkeintä ei ole ahkera puuhastelu vaan viisas oleminen. Ja lopulta sieltä silleen hylätystä mielen maisemasta löytyy aina – takuuvarmasti – jotakin, jonka varaan voi nousta pää pystyssä seisomaan.

Nykyisessä asuntopulassa helpottaa ja ilahduttaa varmasti jo tämä; asuinrakennukset tarjoavat kyllä katon pään, asunnot voidaan nykyisin jopa jäsentää hyvin, ne ovat helppohoitoisia, sopivan hintaisia, ne voivat olla ilmavia, valoisia ja aurinkoisia, mutta: takaako jo asunto asumisen?

– Heidegger

Perinteisesti rakentaminen on tapahtunut lähinnä varastoimisen logiikalla, jossa huoli on kohdistunut vain taloudellisesti tuottoisien sisätilojen neliömetreihin. Se ei ole ottanut huomioon olemisen tapahtumista ihmisen keskeisenä merkitystekijänä. Rakennetaan suorakaiteinen talo, johon on kätevä sijoittaa – varastoida – ihmiset ja muut tavarat. Sekin tiedetään laskennallisesti, montako neliömetriä yksi asuja tarvitsee. Lisäksi myyntipuheessa voidaan mainita huonetilojen käytännöllisyys, valoisuus ja tilavuus.

Mutta todellista merkitystä tilallisuudelle, valaistukselle ja värillisyydelle ei anneta. Viihtyvyyden ratkaisevat lopulta tavarat, keittiön kalusteet ja pinnoitteet, olohuoneen huonekalut ja viihdekeskus. Jos kyseessä on rivi- tai omakotitalo, ratkaistaan pakolliset ulkotilat vähäisellä läntillä sileää nurmikkoa ja autokatoksella – lisäksi varataan koirankopin paikka ja takapihalle äijänköriläälle grillimesta. Muuta ei tarvita. Muuta ei edes kaivata. Sellaisessa täyteydessä ei enää edes taideteoksia tarvita. Ne korvataan kätevillä sisustusteoksilla – eli taidekkeilla.

Rekkakuski on moottoritiellä kuin kotonaan, mutta hänen majapaikkansa ei ole siellä.

– Heidegger

”Vain jos kykenemme asumaan, voimme rakentaa”, muistuttaa filosofi. Se edellyttää eksistentiaalista muutosta. Ihminen joka osaa olla maailmassa varsinaisena olijana voi myös rakentaa ja ryhtyä asumaan. Tällaista poeettisesti asuvaa ihmistä voidaan jo kutsua todelliseksi ”asujaksi”. ”Emme asu, koska olemme rakentaneet, vaan me rakennamme ja olemme rakentaneet, siinä määrin kuin asumme, eli olemme asujina.”

”Uuden poetiikan mukainen rakentaminen on vastaamista neliyhteyden puhuttelulle”, kirjoittaa Pekka Passinmäki tutkimuksessaan Arkkitehtuurin uusi poetiikka (2011). Tällainen rakentaminen etsii rakentamisen ja asumisen mieltä ohi ilmaisullisten ja taloudellisten hyötynäkökohtien. ”Rakennustaide ja insinöörien työ, rakennetekniikka, kuuluvat tietenkin erottamattomasti arkkitehtuuriin, mutta poeettinen arkkitehtuuri on mahdollista vain, mikäli suunnittelutyö on perustettu näitä osatekijöitä alkuperäisemmälle perustalle.”

Passinmäki esittelee myös monien muiden (Derrida, Deleuze jne.) filosofien ja arkkitehtien ajatuksia luovuudesta uudenlaisessa muotojen maailmassa. Hans Scharounin (1893-1972) mielestä arkkitehdin eetosta kohti ”funktionaalista ja orgaanista” muotoa ohjaava laki voidaan käsittää vain metafyysisesti. ”Suuri mysteeri luovassa työssä on epäilemättä muoto, muoto orgaanisessa ja moninaisessa mielessä.” Sanomattakin on selvää, että tällainen lähestymistapa on poeettinen.

Deleuze menee vieläkin pitemmälle ”objektiilin” ideassaan, jossa näkyvät muodot ovat sarja alituisesti muuttuvia objekteja. Objektin status ei ole enää riippuvainen tilallisesta muodosta, vaan se on muuntautunut jatkuvaan varioitumiseen ja kehittymiseen. ”Objekti on tässä manieristinen, ei olemuksellistava: se muuttuu tapahtumaksi.” Tällaisen muotokielen ilmitulomuotoja saattaisivat olla mm. kaaos, kompleksisuus, emergenssi, morfogeneesi, taitteisuus, epälineaarisuus ja fraktaalisuus.

Tästä päädytään selvään johtopäätökseen, että tulevaisuudessa atomi tulee korvaamaan ihmisen kaiken mittana. Lopultakin voimme sanoa hyvästit tai ainakin etsiä vaihtoehtoa antiikista alkaen luovaa ajattelua rajoittaneelle mitan käsitykselle. ”Kosmoksesta tulee standardi sekä ihmiselle että kaikelle muulle luonnolle.” Mutta mitä kaikkea siitä seuraa on yhä kuvittelun tuolla puolen. Muiden teoreetikkojen linjauksista voisi todeta, että ainakin Derridan dekonstruktion voisi kuvitella toimivan paremmin purku- kuin rakennustyömaalla.

Passinmäki kirjoittaa, että ”dekonstruktivismi jäi postmodernismiakin lyhytaikaisemmaksi ja marginaalisemmaksi ilmiöksi. Suuntaus sai paljon kritiikkiä osakseen. Dekonstruktivistista arkkitehtuuria pidettiin intellektuaalisena vain itseensä viittaavana formalistisena pelinä, joka avautui ainoastaan pienelle asiaan omistautuneelle sisäpiirille.” Tunnettuja dekonstruktivisteja ovat ainakin Peter Eisenman ja Frank Gehry, jonka Bilbaon Guggenheim-museo on lajityyppinsä uljaimpia edustajia.

Silleen jättämisen metodi toimii eräänlaisena takaisinkytkentänä, jossa myös työskentelyn alla oleva teos antaa palautetta ja ohjaa tapahtumisien suuntaa oikealle tielle. Meditatiivisessa silleen jättämisen prosessissa – tai mietiskelevässä elämässä ylipäänsä – avautuu alati jotakin odottamatonta ja yllättävää. Luova työskentely ei olisi muutoin mahdollistakaan – on jätettävä silleen, nukuttava yön yli tai ryhdyttävä johonkin aivan muuhun – vaikkapa täydelliseen tekemättömyyteen.

Todellisuus on kiinteä kudos, joka ei odota meidän arvostelmiamme liittääkseen toisiinsa

mitä yllättävimmät ilmiöt eikä hylätäkseen kaikkein totuudenkaltaisimmatkin kuvitelmamme. Havaitseminen ei ole tiedettä maailmasta, se ei ole edes teko, harkittu kannanotto, vaan perusta, jolta kaikki teot lähtevät ja jonka ne edellyttävät. Maailma ei ole objekti, jonka rakentumisen säännön löytäisin itsestäni, se on luonnollinen ympäristö ja kaikkien ajatusteni ja eksplisiittisten havaintojeni kenttä.

– Maurice Merleau-Ponty

Peter Eisenmanin haastattelu: "I Am Not Convinced That I Have a Style."

https://www.archdaily.com/785334/interview-with-peter-eisenman-i-am-not-convinced-that-i-have-a-style

Pekka Passinmäki: Arkkitehtuurin uusi poetiikka, Fenomenologinen tutkimus teknologian ylittämisen mahdollisuudesta nykyarkkitehtuurissa, Tampere, 2011.

Martin Heidegger: Esitelmiä ja kirjoituksia osa II, Suom. Vesa Jaaksi, Reijo Kupiainen, Miika Luoto ja Tere Vaden, niin & näin -kirjat, 2006.

Greg Lynn: Embryologic Houses (1997-2002). Gilles Deleuzen filosofian innoittamaa kustomoitua muotokieltä pientalojen tuotannossa. Kuvitusta teoksesta Arkkitehtuurin uusi poetiikka (2011).