Pilvet
kerääntyvät Västerbottenin ylle. Kuva SJT 2015.
Me
olemme pohjanperäläisiä – me tiedämme kyllin hyvin, kuinka
erillämme me elämme. Et maata, et vettä myöten ole löytävä
tietäsi pohjanperäläisten luo. Tuolla puolen Pohjolaa, jäätä,
kuolemaa – meidän elämämme, meidän onnemme.
Friedrich
Nietzsche
Vielä
taannoin 1980-luvulla Etelä-Pohjanmaan taiteilijat tekivät
Artebotnia -projektin merkeissä aktiivisesti yhteistyötä
Västerbottenin taiteilijoiden kanssa. Näyttelyitä pidettiin puolin
ja toisin. Länsipohja ja Itäpohja olivat kuin yhtä ja samaa
maakuntaa. Nykyään tuntuu, että maan nousu Merenkurkussa on
kääntynyt laskuun, ja Länsipohja on Amerikkaakin kauempana.
Ehkä
näistäkin syistä eräs suosikkikirjailijani on pitkään ollut
viime vuonna edesmennyt Pohjanlahden läntisen puolen maiseman ja
elämänmenon huikea kuvaaja Torgny Lindgren. Hän ehti kirjoittaa
”muistamattoman miehen” muistelmansakin Muistissa (2012),
mutta sen jälkeen on ilmestynyt ainakin novelleja ja
taiteilijaromaani Klingsor (2014), joka saatiin suomeksi viime
vuonna.
Ensimmäistä
kertaa ei Lindgren ole taiteilijaa kyydissä, sillä romaanissaan
Oikea maisema (2001) hän teki hämmästyttävän matkan
maisemamaalari Kirjo Lehden norsjöläiseen mielenmaisemaan.
Pittoreskissa miljöössä poikkeaa myös prinssi Eugen, joka on
oikea historiallinen henkilö ja suurenmoinen maalari. Kirjo Lehti
oli alkujaan Herman Andersson, mutta eihän sellaisella nimellä
saanut Ruotsissa tauluja kaupaksi.
Taiteilija
Klingsor on näitä tyypillisiä vinttikamaripoikia, joita löytyy
maakunnista kaukana suurkaupunkien melskeestä. Jokin ihmeellinen
voima vetää osan noista hormonien armoilla kytevistä ihmisolioista
taiteen piiriin. Klingsor äkkäsi nuoruudessaan paikallislehdestä
kirjeopiston mainoksen ja ryhtyi kirjeopiskelemaan maalaustaidetta.
Taiteen tie vie hänet lopulta aina Pariisiin saakka, kuten se
yleensäkin vie.
Pakko
myöntää, että itsekin aloitin urani Pahajoella Mäntyahon
vinttikamarin ikkunasta alakuloista maisemaa aprikoiden. Kävin jopa
kirjeopiston piirustuskurssin Kaisa-tädin yllyttämänä. Ehkä
siinä on jotakin syvää ironiaa. Etenkin jos olisin saanut vielä
nimekseni isoisä Aleksanderin ehdottaman Ensio Mäntyaho. Olisikohan
sillä nimellä taulut menneet vieläkin paremmin kaupaksi.
Lindgren
kirjoittaa Nietzscheä mukaillen: ”Kukaan ei uskonut että hänestä
tulisi mitään erityistä. Ja halusiko kukaan sisimmässään tulla
joksikin erityiseksi? Oikeastaan koskaan ei esiintynyt ajatuksia
erityisyydestä, kuka pystyi mainitsemaan ainuttakaan ihmistä josta
olisi tullut jotakin, mitä hän ei ollut alusta lähtien ollut?”
Kysymys
kuuluukin, miten tulla siksi mitä on? Se ei olekaan niin helppoa
kuin luulisi, ei Klingsorille eikä meille muillekaan maalareille.
Mutta taiteen avulla voi matkan varrella laajentaa merkittävästi
näkemisen avaruutta ja keventää olemisen ankaruutta.
Ilmestynyt
kolumnina Ilkassa ja Pohjalaisessa 25.4.2018
LISÄHUOMIOITA
Toki
Etelä-Pohjanmaaltakin olisi löytynyt värikkäitä
taiteilijakohtaloita kirjoissa kuvattaviksi, mutta jostakin kumman
syystä niin ei ole käynyt. Suurin osa pohjalaisesta taiteestakin on
varastoihin piilotettuna, joten sitä ei näe juuri missään. Paitsi
nelimarkkaa Nelimarkka-museossa, joka on muuten mainio museo kaikin
puolin. Jos se olisi Ruotsin tai Tanskan maaseudulla, siellä
virtaisi väkeä solkenaan.
Lindgren
antaa Västerbottenin maisemasta tarkan kuvauksen: ”Jokainen joka
on joskus tutkaillut Västerbottenin karttoja tietää että ne
esittävät suurin piirtein pelkkiä kuusimetsiä. Soita ja
yksittäisiä vaaroja, ja yleisiä teitä ja tukkiteitä. Siinä
maisemassa kukaan ei voi eksyä.” Kun Klingsor lopulta palaa
takaisin kotimaakuntaansa ”vadelmat Storvikstjärnin suon laidalla
kukkivat kerta kaikkiaan ylenpalttisesti”.
Eräänä
yöpuhteena Klingsorin tuvassa valmistuu se lopullinen maalaus, joka
ei esitä mitään muuta kuin itseään. Me olimme ainoat, jotka sen
todella näimme. ”Kaikki muut näkivät jotain muuta tai eivät
mitään.”
”Ja
niinpä taulu oli nyt Klingsorin keittiössä. Ja hän selitti meille
että se oli tavallaan antanut uuden suunnan myös hänen elämälleen,
tyhjyyden ja autiuden ja turhuuden.” ”Ja Klingsor sanoi tyynesti
ja hiljaa: Minä en maalaa enää koskaan.”
Nusquam
est qui ubique est.
(Joka
on kaikkialla ei ole missään.)
Seneca
Torgny
Lindgren: Taiteilija Klingsor, suom. Liisa Ryömä,
Tammi 2017.
Mäntyaho
talvella 2018. Kuva SJT.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti