Pahajoella nuoriso varttui vielä 1960-luvulla
ihmisiksi puissa. Kuvassa kirjoittaja puussa ennen kuin hän (se)
lähti Helsinkiin hukkaamaan nuoruutensa. Toinen sälli puussa on
naapurin poika Jarmo. Pahajoki 1964.
Ennen kuin voimme kesyttää
tiikerin, se on löydettävä.
– Akong Tulku Rinpoche
Inhimillisen
tiedostuksen kompastuskivi on nykyhetken oikullisuus tai täydellinen
mahdottomuus. Havainnossa emme koskaan ehdi nyt-hetkeen, vaan kaikki
koettu on jo mennyttä. Me elämme menneisyydessä ja toivomme, että
se opettaisi meille jotakin tulevasta, jota ei koskaan tule.
Postmoderni digitaalinen spektaakkeli on loihtinut silmiemme eteen
ikuisesti läsnäolevan tulevaisuuden.
Median
ja mainosmaailman tukemana elämme ”nykyisyyden harhassa”
kuviteltua täyttä elämää yhä vain vieraammaksi käyvässä
tavarataivaassa. Suuri nostalginen katumus suuntautuukin
menneisyyteen – ja hukattuun nuoruuteen. Vanhat haalistuneet
muistot vaativat tilille, emme ehkä sittenkään eläneet
kuvitellussa maailmassamme tarpeeksi syvästi, vaan ohitimme
menneisyydessä häilyvät tapahtumat liian kepeästi.
”Katumus
täyttää sielun ja tulvii ylitsemme. Miksi onneen kyllääntyi niin
nopeasti? Miksi ohikiitävien hetkien ei annettu kestää kauemmin?
Todellisuudesta puuttui jotain mikä olisi ollut enemmän kuin
todellisuutta.” Näin kirjoittaa Gaston Bachelard elämisen ja
asumisen poetiikkaa pohtivassa kirjassaan Tilan poetiikka
(1957/2003).
Bachelard
johdattaa kysymään, voisiko tuon vihlovan menneisyyden katumuksen
paikata taiteen keinoin. Rainer Maria Rilken runous laulaa usein
juuri tuosta nostalgisesta kadonneesta ajasta. Runosarjassaan Vergers
(1925) Rilke elää uudelleen muistissaan kaihertavan ajan ja paikan
muiston: ”Vaan sen jos kaukaa annan, mitä kerran en, / se ehkä
silloin täyden hahmon saa.” (suom. Liisa Enwald).
1960-luvulla
muutin Helsinkiin opiskelemaan taidetta. Päivät maalasin ja setvin
taiteenfilosofiaa, illat vietin konserteissa, avajaisissa ja joskus
teatterissa. Jos sanoisin, että seurasin aikaani, liioittelisin.
Taiteessa ei ole aikaa, ei mennyttä eikä tulevaa. Jälkeenpäin
olen saanut tietää, että silloin elettiin kiivasta
politisoitumisen ja ”kaiken vapautumisen” aikaa. Huomasin kyllä,
että kaduilla mellastettiin ja poltettiin autojakin. Luulin, että
se oli normaalia pääkaupungin meininkiä.
Erään
kerran kaunis nainen istahti ravintolassa pöytääni ja esitti
visaisen kysymyksen: ”Jos metsässä vastaasi tulisi salaperäinen
lampi, menisitkö uimaan vai jatkaisitko matkaasi?” Vastasin
jatkavani matkaani. Nainen siirtyi toiseen pöytään ja vei mukanaan
juuri tarjoamansa oluenkin.
Vasta
myöhemmin luettuani Freudia tajusin, mistä siinä oli kysymys. En
hukannut vain nuoruuttani, vaan hukkasin myös tuon maineikkaan
1960-luvun. Taide vei kaiken, mutta se antoi myös elämän –
taiteilijaelämän. Vain harvat uskaltavat sellaista edes kuvitella.
Ilmestynyt
kolumnina Ilkassa 22.2.2017.
Pari lisähuomiota:
Tässäkin jutussa ”minä” on – kuten lukija jo sen oitis
huomasi – runoilijan fiktiivinen minä, siis tuollainen
heideggerilainen maailmanrannan ”jokakuka”. Siitä huolimatta sen
menneisyyden (tai paremminkin ”olleisuuden”) historia saattaa
olla hyvinkin todennäköinen.
Ehkä tuo väite taiteilijaelämästä – jollaisen vain harvat
uskaltavat kuvitella – vaikuttaa pröystäilevän
provokatiiviselta. Kuitenkin meitä sopimusyhteiskunnan ulkopuolella
eläviä taiteilijoita ja kaiken sortin freelancereita on jo aika
paljon. Täältä marginaalista katsoen kivikovien ”tahojen”
säätämä sopimusyhteiskunta näyttää suorastaan kammottavalta
”paikalta”. Paikkahan se ei ole sen enempää kuin taivas tai
helvetti on paikka, mutta mikä se sitten on?
Erilaiset sopimukset säätävät kuin sakraalina välttämättömyytenä
niin työn kuin siihen lomittuvat tauotkin – vapaa-ajan ja lopulta
koko elämän. Tällaiseen maailmaan syntyvä syntyy ikään kuin
suoraan toiseen – sopimusyhteiskunnan – kohtuun, jonne vapauden
päivänvalo ei milloinkaan tule paistamaan. Ainoaksi
elämäntehtäväksi jää raaka taistelu elintilasta ahtaaksi
rajatussa maailmassa, jossa yksikään ideologia ei ole vankilaa
kummempi.
Monet haluaisivat, että myös taide alistettaisiin koristamaan tätä
kuppaista ideologioiden höyryissä piehtaroivaa maailman kuvajaista.
Mutta kuten eräässä jo ajat sitten kirjoittamassa runossani
kirjoitin, taide ei ole kenenkään eikä minkään asialla:
Tämyys
Jos taideteos olisi ollut
tahtomme mukaan, se olisi
esittänyt jotakin josta olisi voinut sanoa,
että siinä se on juuri niin kuin se on.
Mutta ei, taideteos ei ole kenenkään asialla
– se on aina omalla asiallaan.
Vaikka taideteos on läsnä samassa
todellisuudessa muiden todellisten objektien
kanssa, sillä ei teoksellisuudessaan ole
esineellistä olomuotoa – se on tyhjästä tullut.
Tästä piinallisesta asiantilasta pyritään
eroon asettamalla teos jonkin todellisen mutta
tilapäisesti poissaolevan kuvaksi – puutteen
korvaajaksi – tai ainakin potentiaaliseksi
olevaisen mahdollisuudeksi.
(SJT 1991)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti