KAUNEUDEN TÄHDEN

Ympäristön estetiikkaa, ”rumankaunista”. Via Giulia, Rooma. Kuva SJT 1983.

”Kauneus ei ole olioiden itsensä ominaisuus. Se on olemassa vain olioita tarkastelevassa mielessä.”

– David Hume

Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin ilmestyi 2009 ja tänä vuonna ilmestyi jatko-osa Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin. Tekijöinä ja toimittajina molemmissa laitoksissa ovat olleet Ilona Reiners, Anita Seppä ja Jyri Vuorinen. Kyseessä on ilman epäilystä kulttuuriteko. Teoksiin on koottu länsimaisen taidefilosofian edustajien kautta aikain merkittävimpiä tekstejä, joista suurin osa ilmestyy ensimmäistä kertaa suomeksi. Tekstit on jaettu selkeisiin jaksoihin, joita valaisevat erinomaiset johdannot.

Estetiikkaa on ollut niin kauan kuin on ollut erilaisten elämysten ja taideteosten tulkintaakin. Myös filosofiassa estetiikka on ollut keskeisessä roolissa ainakin Platonista saakka. Erityiseksi tieteenhaaraksi estetiikaksi nimesi A. G. Baumgarten teoksessaan Aesthetica (n. 1750), jossa hän väitti estetiikan olevan ”alemman sielunelämän” (mielikuvitus, tunne) ominaisuus. Siis vastine tieteelliselle ja käsitteelliselle tietämiselle. Monille estetiikka on varsin harmaata aluetta, se rinnastetaan epämääräisesti kauneuteen – ja sillä siisti.

Näinhän kouluelämässäkin on ajateltu – ja ajatellaan. Fysiikka ja matematiikka tulevat ensin: tutkitaan asioiden ja esineiden konkreettiset ominaisuudet ja lasketaan paljonko niitä kuuluu oman tietämisen ja omistamisen piiriin. Sitten vasta – jos sittenkään – tarkastellaan esteettisiä arvoja. Siitä huolimatta pyrkimys kauneuteen ja harmoniaan on ainutlaatuinen inhimillinen kyky. Modernin ajan myötä estetiikan merkitys on vain kasvanut todellisuuden hahmottamisessa ja ymmärtämisessä. Sittemmin ”kauneuden tutkimus” on laajentunut myös ympäristön ja maiseman estetiikaksi.

Suomalainen estetiikan uranuurtajan Yrjö Hirnin mukaan (Esteettinen elämä, 1913) esteettiset elämykset perustuvat muuttumisen ihmeeseen, joka mahdollistaa puhtaan mielihyvän kokemuksen. ”Kauneus herättää meissä niin puhtaan ja täyteläisen mielihyväntunteen, että se unohtaa tietoisuuden vastakohdastaan.” Tosin kaikki sekin mikä paljastuu ”vastakohdassa” – banaali mitäänsanomattomuus, rumuus ja kaaos – ovat nekin osa estetiikkaa. Sitä taustaa, jolle esteettiseksi arvioidut parametrit – ylevyys, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus, loisto – voivat rakentua.

Hans-Georg Gadamer kirjoittaa myös muutoksesta, jossa esteettinen elämys (taideteos) koskettaa oudolla tuttuudellaan, mutta samalla se haastaa vaatimuksellaan todellisen olotilani: ”Sinun on muutettava elämäsi!” Havainnossa on yhtäkkiä paljastunut jotakin uutta ja ennen kokematonta, jota ei olisi tapahtunut, jos olisin pitänyt silmiäni ja korviani iän kaiken samassa päässä.

Estetiikan klassikot I ja II on niin laaja tietopaketti, että siitä riittää yhä uudelleen ammennettavaa ja yhä uudelleen se johdattaa niihin ihmeellisiin maailmoihin, joita estetiikka ja taidefilosofia meille avaa. Esteettinen kokemus ei ole vain ulkopuolisen objektin – taideteoksen – tarkastelua viihdyttävän elämyksen toivossa. Kokijana olen havainnossani osa tuota kokemusta. Ja yhä uudelleen se esittää vaatimuksen: Sinun on muututtava!

Ilmestynyt Ilkassa kolumnina 12.10.2016.

Pari lisähuomiota:

Kaikki kauneus on totuutta.

– Lordi Shaftesbury

Jo antiikin Kreikassa ajateltiin, että kaunis on myös hyvää ja hyödyllistä. Sittemmin estetiikka on siirtynyt elämyskokemusten tulkinnasta taidefilosofiaan ja taiteellisen ilmaisun arviointiin. Taideteosten arvioinnin vakioimiseksi on haettu universaalisia esteettisiä parametreja, kuten mittasuhteet, sopusuhtaisuus, henkevyys, kirkkaus ja loisto, jotka ilmenevät muodon, värin ja sommittelun harmoniasta. Wittgenstein ei uskonut, että maailmassa voisi olla absoluuttista hyvää, joten ei kai sitten absoluuttista kauneuttakaan. “Hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella.” Mutta esteettinen kokemus saattoi parhaimmillan yltää ”ylevään” ja ”mahtavaan”.

Sekin väite, että esteettisyys on vain ihmiselle ominainen tapa tarkastella maailmaa, taitaa olla jo katkolla. Vai mitä pitäisi ajatella lavastajalinnuista. Millaisen motivaation varassa ne toimivat? Nehän eivät vain kasaa – vastakkaista sukupuolta houkutellakseen – ”kauniita” asioita ja esineitä pesänsä koristukseksi, vaan myös poistavat sommitteluun sopimattomat partikkelit. Ikään kuin ne noudattaisivat jo Platonilta tuttua määritelmää täydellisestä (taide)teoksesta, johon ei voi mitään lisätä eikä ottaa mitään pois.

Kuitenkin, kuten Ernst Cassirer toteaa artikkelissaan (Taide symbolisena muotona, 1944), että ihminen on symboleja käyttävä eläin. Pelkästään tieteen ja tekniikan näkökulma ei riitä todellisuuden havainnointiin, tarvitaan myös myytin ja taiteen näkökulma. Usein taiteen merkitys koetaan eräänlaiseksi kaunistelun ja koristelun lisäarvoksi. ”Tällöin sen todellinen merkitys ja asema inhimillisessä kulttuurissa arvioidaan turhan vähäiseksi”, jatkaa Cassirer. ”Vain jos taide käsitetään ajatusten, mielikuvituksen ja tunteiden erityiseksi suunnaksi, uudeksi suuntautumiseksi, voidaan ymmärtää sen todellinen merkitys ja tehtävä.”

Georg Simmel huomauttaa, että nykyihmisen loppuun ajetut ja herkät hermot saavat vain taiteen kautta havaintomaailmansa täyden kokemuksen. Mutta helposti sorrutaan käsitykseen, että esteettinen kokemus on vain elämyksellisyyttä. Että taidetapahtumien ja -näyttelyiden kävijät ovat jonkinlaisia elämyksien metsästäjiä, jotka sydänalat pakahtumisen tunteesta sykkien kaipaavat yhä järeämpiä ”elämyksiä”. Heidegger varoitti jo ajat sitten vetämästä taideteoksia elämyksellisyyden piiriin pelkiksi elämyksen herättäjiksi. Niin elämyksellisyys kuin asiantuntijuuskin tuhoavat ja esineellistävät taideteoksen teoksellisuuden.

Näihin teemoihin täytyy palata. Lukea ja sulatella. Kysymyksiä nousee koko ajan lisää. Pitää muistaa kysyä sitäkin, miten on nykypäivän taiteen ja elämyksien metsästyksen laita. Kun modernismin viileä ylevyys ja henkevyys näyttää olevan lopullisesti takanapäin.

Näyttäisi siltä, että tieteelliset abstraktiot tavoittavat todellisuuden ja lisäksi käsittelevät sen tyhjentävästi. Kuitenkin heti, kun lähestymme taiteen aluetta, tämä osoittautuu harhaksi.

– Ernst Cassirer

Estetiikan klassikot I: Platonista Toistoihin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2009.

Estetiikan klassikot II: Modernista postmoderniin, toim. Ilona Reiners, Anita Seppä, Jyri Vuorinen, Gaudeamus 2016.