KOHTI PÄÄPÄÄMÄÄRÄÄ

Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää. Kuvat SJT 2016.

Jos tie hämärä on

valveillakin, syytä on 

epäillä ymmärryksen jääneen

unessa nähdylle tielle.

  

Wittgensteinin mukaan ”hyvä on tosiseikkojen avaruuden ulkopuolella”, ja niin kauan kuin ”Jumala ei ilmesty maailmassa” mitään objektiivista ja hyvää päämäärää ei voi olla olemassa, vaikka tie olisi kullalla silattu. Foucault on hieman armeliaampi ja nostaa eräässä haastattelussa esille mahdollisen ”hyvän päämäärän jumalan”. Tällä hän antaa ymmärtää, että poliittinen käytäntö on liturgiassaan asettanut itse päämäärän jumalaksi – varsinaiseksi pääpäämääräksi ja yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi – jolla on tuo Wittgensteinin kaipaama ”ehdottoman tuomarin pakottava voima”.

Aamu on varhainen, kuljen kohti valittua päämäärää, sinne minne pää määrää. Suomen kieli on joskus niin oikukas, että se saa nokkelimmankin tiellä kulkevan epäilemään järkensä puolesta. Jo alkumatkasta syntyy epäilys, että minä en omistakaan maailmaa – edes hippusta omaa maailmaani – vaan maailma omistaa minut karvoineen päivineen. Se tarjoaa muka auliisti mahdollisuuksiaan, mutta ottaa ne jo seuraavana hetkenä pois.

Tänään päämääräni on suo. Olen sitä vuosikymmenet vältellyt, mutta nyt se avautuu edessäni. Monet ovat minulle ylistäneet suon hidasta kauneutta, suurta hiljaisuutta ja mainioita pitkospuita. Epäilemättä olen kauneuden ja hiljaisuuden tarpeessa. Kukapa ei olisi. Suo alkaa heti kaupungin laidalta – kaikki kuiva maa täällä on suosta kuivattua. 1800-luvulla tämäkin suo yritettiin useaan otteeseen kuivata, mutta se osoittautui mahdottomaksi, sillä tämä alue on juuri sitä pohjimmaista pohjaa. Turhaan sen nimi ei ole Paukaneva.

Paikoitusalueella on runsaasti autoja siihen nähden, että tästä ei pääse minnekään muualle kuin suolle. Monet yön kulkijat ovat koristelleet kuin lavastajalinnut paikan kotoisaksi tyhjäämällä autojen tuhkakupit ja kaikki muutkin roskat suoraan asvaltille. Myötätuntoiset ajatukseni seuraavat heidän toiviotietään. Roskikset seisovat alueen laidalla tyhjinä ja kannet auki retkottaen.

Suolle johtavan polun alkupäässä on hirsinen informaatiopiste, joka kertoo että olen nyt tässä. Mahtavaa! Hirsiseinän takaa ilmestyy mies menneisyydestä, parrakas nevojen asukas. Hän ei ole näitä nykyajan alisuoriutujia, vaan on kerännyt suolta jo aamuvarhain ämpärillisen karpaloita. ”Pilasivat hyvän suon rumilla pitkospuilla”, hän sanoo ja viittaa kädellään epämääräiseen suuntaan. ”Olisivat hankkineet vaikka vuokrattavia kumisaappaita.” Mies kiinnittää marjaämpärinsä polkupyörän taakkatelineelle ja lähtee verkkaisesti polkemaan kohti Ylistaroa.

Aurinko paistaa ja lämmittääkin, vaikka lokakuu on jo puolivälissä. Alkumatka suolle taittuu liikuntaesteisille tehtyä lankkusiltaa myöten. Pikkupoikia tulee vastaan polkupyörillään; he ajavat kuin riivatut. Lankkusilta päätyy korotetulle tasanteelle, josta voi ottaa ensimmäiset kuvat aapana leviävästä suosta. Tasanteen kupeesta lähtevät kierrätysmuovista valmistetut pitkospuut. Ne notkahtavat miellyttävästi jalan alla. Myös niiden pikimusta väritys miellyttää silmää – kontrasti suon monenkirjavaan taustapintaan on selkeä.

Olen kävellyt jo ties kilometrin tai kaksi, ja yhä mielessäni pyörivät menneiden tapahtumien kuvajaiset. Vähäisestäkin ruohonkorren heilahduksesta ne saavat lisää vettä myllyynsä. Hidastan hieman vauhtia, kaivan kameran taskustani ja otan muutaman kuvan. Vaikkakaan kirjoittamiseen ei niistä ole apua. Mielikuvat ovat paljon värikkäämpiä ja rikkaampia kuin valokuvat. Tosin ne voivat olla ”vääriä”, mutta heti kun sitä epäilee, huomaa epäilevänsä jotakin, jota ei voi epäillä.

Kokonaan minua "tänne heitettyä" ei kuitenkaan noin vain voida tempaista pois. Lohdullista on ajatella Heideggerin tavoin, että olevan kehkeytymisessä – alituisessa esiin nousemisen tapahtumisessa – ihmisellä on tietty luova osuus. Kun ihminen on asetettu alttiiksi olevan taltuttamisessa, ”tällöin hänen etenemistään olevaa vastaan kannattelee ja johdattaa olevaa koskeva tietäminen”. Kysymys on tien tietämisestä, kuten suomen kieli niin vakuuttavasti asian ilmaisee. Ja kuinka ollakaan, taide on ensiarvoisen tärkeässä asemassa olevan esiin avaavassa tietämisessä. Juuri taiteilija sallii teostensa kautta fysiksen esiinmurtautumisen. Kiitos tästä selvennyksestä, filosofi.

Sitä en olisi arvannut, että suolla on näin paljon ihmisiä liikkeellä. Kohtaamiset pitkospuilla ovat intiimejä, vaikka noin sadan metrin välein on pantu levennykseksi pätkä ylimääräistä pitkosta. Näin läheltä kohdaten toista ihmistä ei voi ohittaa tervehtimättä, ja pakoon ei pääse, vetisenä hyllyvä suo pitää siitä huolen. Kun vastaan tulee kokonainen perhe partikkeli partikkelilta, on vain toistettava sinnikkäästi: moi, moi, moi, moi ja vielä kerran koirallekin moi.

Nyt jo tajuan, että suo ei ole minun maastoani. Täällä on ahdistavaa, minkäänlaista näkymää ei avaudu minnekään. Loputtomiin samaa ahtautta, vaikka miten pitkälle kulkee. Rämeinen suon pinta männynkäkkyröineen nousee kaikkiin suuntiin, ja lopulta se törmää taivaaseen. Olen kuin suuren kulhon pohjalla – pohjimmaisella pohjalla. Tällaisessa maastossa vähäisempikin mäki näyttää vuorelta. Ei ole epäselvää, mistä Pohjanmaa on saanut nimensä.

Suon kulkijalla ei ole maisemaa, vaan pelkkä kirjava pinta. Yksityiskohdat ovat liian vähäisiä, että niistä voisi koostaa mieleensä kuvan. Mutta pursun ja sammalen tuoksut ovat väkevät. Yhtään lintua tai muutakaan eläintä ei näy, ehkä niitä ei tähän aikaan vuodesta suolla olekaan. Hiljaisuus ei ole täydellistä, vaikka mitään erityisiä ääniä ei kuulukaan. Lopulta olen tien vierustan männikössä, siinä mistä olin lähtenytkin. Tarkistan vielä informaatiolaavun seinästä: Olet nyt tässä. Mahtavaa! Autot kiitävät maantielle molempiin suuntiin. On kiire, jostakin voi saada ilmaiseksi kupillisen kahvia ja jostakin muoviämpärin. On tämä vaan elämää, viis päämäärästä.

Ennen tiehen

ryhtymistä, se on

löydettävä.