Grater Divide, 2002, Kuva SJT 2004.
Oheinen teksti on kirjoitettu keväällä 2004
lorvaillessani näyttelyn ripustuksen lomassa Hampurin puistoissa,
museoissa ja puolalaissisarusten pubissa. Hamburger Kunsthalle
esitteli mittavaa Mona Hatoum retrospektiota, Over My Dead Body.
Teksti on aikaisemmin ollut kotisuvullani, mutta julkaisen nyt sen ja
samaan aikaan kirjoitetun runon tarkistettuna versiona. Ilman
sen kummempaa syytä, paitsi että Mona Hatoum -näyttely menee
parhaillaan Kiasmassa. Runon tapahtumapaikaksi on valikoitunut
jostakin tuntemattomasta syystä aivan toinen näyttelyhalli,
Deichtorhallen.
Lämpötila
on keksieurooppalainen keskiverto, tasan 20 astetta, ja aurinko
paistaa. Purjeveneet lipuvat Außenalsterilla
tuulettomassa säässä löysin
purjein. Musta lintu nousee järvestä ja astelee verkkaan
leivänmurulta toiselle. Se raahaa jalkojaan kuin Mona Hatoum
tunnetussa Brixtonissa 1985 kuvatussa videossaan, jossa hän hitaasti
paljain jaloin laahaa perässään nauhoista nilkkoihin sidottuja
mustia saappaita.
Noin
kuukausi sitten katsoin näyttelyn jo kertaalleen, mutta vielä
toisellakaan kertaa en tiedä, mitä mieltä siitä olen vai olenko
mitään mieltä. Ikään kuin sillä olisi mitään merkitystä, sen
puoleen. En ole kirjoittamassa kritiikkiä, teen vain muistiinpanoja
vanhasta tottumuksesta.
Mona
Hatoum on syntynyt Beirutissa 1952 ja asunut Lontoossa vuodesta 1975
lähtien. Hänen taiteestaan huokuu äärimmäinen todellisuus ja
viileä huumori, jota on paikoin vaikea edes huumoriksi tunnistaa.
Bisarrina vitsinä menee kiikkerä pinnatuoli, jonka lakatulle
vanerille on tarttunut ilmiselvästi naispuolisen istujan karvatupsu.
Otan siitä valokuvan ja hymyilen kainosti rouvalle, joka valvoo
salia harmaassa univormussaan. Rouvaa ei hymyilytä.
Karmaisevan
lihallisesti Hatoum hyödyntää omaa kehollista korpustaan
videoteoksessa, jossa hän on niellyt kameran suolistoonsa ja kuvaa
pöydälle asetettujen lautasten läpi sisikuntansa verevänpunaisina
sykkiviä näkymiä kuin ulkopuolta ikään. Siinä on jotakin samaa
kuin Susanne Langerin ajatuksessa ihmisestä täydellisen
ulkopuolisena fyysisenä oliona, jolla ei ole sen enempää
sisäpuolta kuin sieluakaan. Jos sielua olisi jostakin etsittävä,
niin sitä olisi etsittävä mystikkojen tavoin ihmisten (olioiden)
välisistä väliöistä – takaperoisista maastoista. Tosin Langer
ei usko, että sitä sieltäkään löytyisi, eikä usko ehkä
Hatoumkaan.
Cage-à-deux, 2002, Kuva SJT 2004.
Oman
osastonsa Hatoumin tuotannossa muodostaa suoranainen terrori
kaikenlaista asumisen ja kokkaamisen välineistöä kohtaan. Hän on
suurentanut raastinraudat ynnä muut viattomat työkalut sellaisiin
hirviömäisiin mittasuhteisiin, että on täysin mahdotonta
kuvitella siihen yhteyteen aina iloista perheenäitiä raastamaan
porkkanaa tai vatkaamaan puuroa. Pikemminkin ne tuovat mieleen
terrorin ja kidutuksen välineet.
Osaan
esineistä Hatoum on johtanut uhkaavasti kipinöivää ja rätisevää
sähköä. Valokaari iskee suoraan sohvalta sängynpäätyyn ja
yölamppu räjähtää käsiin. Pysykää poissa kotoa; koskaan ei
tiedä mitä ansoja nuo ahkerat pitsipöksyissään hyörivät
kotirouvat ovat virittäneet pääsi menoksi.
Kaksi
vanhaa rouvaa penkoo tavaroita museoshopissa. Lopulta he ostavat
suurikokoisen Mona Hatoum -julisteen Over My Dead Body, jossa
tinasotilas seisoo Monan nenällä ja tähtää tinakiväärillä
Monaa silmienväliin. Istun teekuppini ääressä, kun mummot
lähtevät köpittämään keppeineen ulos, ovelta he vielä
kääntyvät ja heristävät minulle nyrkkiä. Vaarallisiksi ovat
käyneet suurkaupungit keskellä kirkasta päivääkin.
Deichtorhallen
Sunnuntaiaamu on kirkas,
vain muutama
pilvenhattara korkealla
taivaan kupolissa.
Koirantaluttaja ylittää
kanavasillan
ja rientää
puolijuoksua aukion poikki.
Makasiinien punatiiliset
seinät
huokuvat yhä eilistä
lämpöä.
Nurmikolle on yön aikana
installoitu
siirtolavalta poimittua
epämääräistä rojua.
Punaisiin T-paitoihin
pukeutuneet tytöt
ilmestyvät aukiolle
rämisevillä polkupyörillään.
He avaavat
valokuvakeskuksen järeät ovet
ja antavat naurunsa
täyttää tyhjän hallin.
Jalankulkutunnelista
tutisee keppeineen
kaksi iäkästä naista
kohti näyttelysalia.
Kahviossa punahilkkainen
myyjä viipaloi sacher-torttua
ja hyräilee Allein In
Einer Grossen Stadt.
Vanhat naiset hörppäävät
kahvit ja könyävät kepeilleen,
ovelta he vielä
vilkaisevat ja puivat nyrkkiä.
Iltapäivään mennessä
taivaalle ilmestyy
lisää
pilvenhattaroita, mutta yksikään
niistä ei osu auringon
eteen.
–
SJT
(Hampuri 2004
Jardin public, 1993, Kuva SJT 2004.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti